"Seitsemästä veljeksestä" on tehty yllättävän vähän elokuvia. Jos ollaan aivan tarkkoja, kahden TV-elokuvan lisäksi vain tämä vuonna 1939 tehty elokuva.
Veljekset eivät ole mitä tahansa veljeksiä vaan he ovat varakkaita talollisen poikia, joiden vanhemmat tosin ovat kuolleet. Vanhin veljeksistä Juhani on täysi-ikäinen, joten virkavallan pitkä käsi ei ulotu poikiin vaan he voivat elää itsenäistä elämään perheensä mailla Jukolassa ja Impivaarassa. Ehkä hieman yllättävää on, ettei pojilla ole sukulaisia, jotka heitä auttaisivat käytännön ongelmissa. Heille ei ole edes piikoja tai renkejä tai niistä ei ainakaan kerrota vaan he tekevät kaiken itse. Jukolalla, joka talon nimi on, on kuitenkin kaksi torppaa Kekkuri ja Vuohenkalma, mutta niistä ei paljon kerrota. Vasta kirjan lopussa, kun veljekset jakavat tilan kristillisesti keskenään, todetaan, että Timo ja Eero saivat torpat. Torppareiden tai Jukolan vuokranneen perheen kohtaloista ei kerrota mitään.
Elokuvan ja kirjan tarina keskittyy aikaan, jolloin pojat asuvat omilla maillaan keskellä metsää, jonne he lopulta rakentavat Impivaaran, vielä Jukolaakin komeamman talon. Elantonsa pojat hankkivat metsästämällä, kalastamalla ja he myös raivaavat peltoa, jota alkavat viljellä. Nälkääkin he näkevät, sillä vuosina 1867-1868 Suomessa olivat katovuodet.
Elokuva on varsin uskollinen Aleksis Kiven kirjalle. Ensimmäiset sanat on otettu suoraan kirjan alusta, mutta prologiin on otettu kohtaus kirjan keskivaiheilta, jolloin pojat pelaavat kiekkoa, mikä keventää kirjan alun hieman ahdistunutta tunnelmaa. Mutta siten saapuu lautamies Mäkelä niin kuin kirjassakin useaan otteeseen, ja kertoo, että poikien olisi syytä lähteä lukkarikouluun tai on ongelmia tiedossa. Jalkapuu odottaa. Tunnettujen vaiheiden jälkeen pojat karkaavat koulusta, ja tiirailevat Sonninmäeltä kylälle.
Juhani: Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla korkeuteen Herran temppelin torni.
Aapo: Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa.
Juhani (ärjähtää): Ei koita se päivä. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman loppuun, Heinolan pataljoonan kivääriä keikuttamaan.
Kyse on poikien elämän eksistentiaalisesta peruskokemuksesta ennen kuin veljekset saavat vihdoin koulunsa suoritettua ja katkismuksensa opeteltua, ja heistä tulee täysivaltaisia kansalaisia. Häpeä on jo heissä, kun he eivät suhteellisen korkeasta iästään huolimatta osaa riviäkään lukea. Pojat pelkäävät, että he eivät enää edes pysty oppimaan, mikä olisi vielä jalkapuutakin pahempi rangaistus. Se olisi kuolema itse, Luciferus, joten parempi olla tietämättä yhtään mitään sellaisesta, mistä voi olla suurta vahinkoa. Parempi elää elämäänsä Herran hallussa ja nauttia elämästä sen mitä pystyy. Eihän heidän hurskas äitinsäkään osannut lukea eikä kirjoittaa.
Jos asiaa ajattelee vuoden 1939 näkökulmasta, tässä ilmaistaan syy, miksi armeijaan kannattaa mennä, sillä itsensä tapattamista suurempi häpeä on, että menettää itsekunnioituksensa. Työväestö oli 30-luvulla samanlaisessa tilanteessa kuin veljekset. Monilla oli mielessään häpeä kansalaissodasta, ja samaan aikaan viha valkoisia lahtareita kohtaan. Teollistumisesta ja palkkatason noususta oli työväestölle 20- ja 30-luvuilla myös hyötyä siinä missä porvareille ja yrityksillekin. Työväestön jalkapuu olisi sota-aikana ollut vankila aseistakieltäytymisestä ja haluttomuudesta puolustaa Isänmaata ulkoisen uhkan edessä. Työväestön ratkaisu oli sama kuin poikien - ennemmin armeijaan kuin jalkapuuhun.
Tahallisesti tai tahattomasti Waltari on propagandistisesti rajannut pois, keitä vastaan pojat olivat. Kuka tai ketkä olivat heidän häijyjä henkiään.
Juhani: Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmiset häijyt henget.
Uhkaavassa tilanteessa pojat ryhtyvät käpykaartilaiseksi ja pakenevat metsään, Impivaaraan.
Juhani: Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.
Edellinen kuulostaisi 30-luvulla kommunistiselta propagandalta, mitä ei tietysti elokuvassa ollut.
Impivaaraan saavuttuaan veljesten tarinankertoja Aapo kertoo Kalpean Immen tarinan. Elokuvassa tämä goottilainen kauhutarina kerrotaan hyvin typistetysti, mutta se on selvä, 2010-luvulla muodikas vampyyritarina. Bram Strokerin "Dracula" (1897) kirjoitettiin vasta liki 30 vuotta "Seitsemän veljeksen" jälkeen, joten tarina herättää kysymyksen, mistä Kivi on tarinan keksinyt. Oliko suomalaisessa kansanperinteessä omat vampyyrinsä, vai oliko kyse tuontitavarasta?
Elokuvassa Aapo kertoo peikkotarinan pelotellakseen muita nuotiolla, ja pojat pelästyvätkin kiiluvia silmiä metsässä, eikä siinä Jumalan nimeen vannominenkaan auta. Vasta kun he kuumia kekäleitä heitellessään huomaavat, että heidän oma hevonen, Valkohan se vain on, pojat rauhoittuvat. Waltari on tehnyt vampyyritarinasta kevyttä viihdettä.
Kiven kirjassa vuorella, Impivaarassa asuva peikko, oli vampyyri, joka pystyy muuttamaan itsensä millaiseksi halusi. Vampyyri vietteli ihmiset katseellaan niin kuin vampyyrit tekevät. Eräänä kesäyönä prinssi ja tyttö kuljeksivat lähellä peikon vuorta, ja peikko muutti itsensä prinssin näköiseksi ja houkutteli tytön matkaansa. Vuorella peikko muuttui itsekseen: sarvet tunkeutuivat ulos päästä ym. Tyttö tunsi povessaan peikon kynnet, ja vampyyri imi hänen vertaan. Teki hänestä Kalpean Immen. Tytöstä tuli sen jälkeen zombi, joka alkoi vaellella lumivalkeana, verettömänä pitkin metsiä. Sitten palasi prinssi impeaan etsien, ja löysi immen. Prinssi ja tyttö syleilivät - ja veri alkoi virrata tyttöön. Peikko ei halunnut luopua immestään, mutta prinssi iski miekan tämän sydämeen ja tappoi peikon. Prinssi ja tyttö leijuivat sen jälkeen ylös taivaisiin. Niin kuin vampyyrit leijuvat. Ja maailma pelastui pahalta peikolta.
Tarinasta tulee mieleen Charlaine Harrisin "Veren voima" (2010), jossa myös on hyviä ja pahoja vampyyreitä ja vampyyrit elävät suhteissa ihmisten kanssa.
Simeoni: Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.
Aapo: Tänne muutimme ja täällä asumme ilman peikkoa.
Juhani: Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos olisit katsellut ympärilles. Jos esimerkiksi olisi käynyt Turun kaupungissa. Näinpä siellä ihmeekseni, kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislapset päät.
Aivan kuten "Veren voimassa" (pahat) vampyyrit ovat siis muuttaneet kaupunkeihin, joita herra suojelevat.
Juhani (katsoo sielunsa silmin): Katsopas tuonne! Sieltähän sipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta. (..) Maailman hekuma houkuttelee sen huomasin Turun retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti