"Enoni on toista maata" (1958)

Jacques Tatin "Enoni on toista maata" (1958) on yksi omaperäisimmistä elokuvista, joita olen nähnyt. Elokuvassa ei paljon puhuta; se on lähes mykkä. Silti äänimaailma on runsas ja ääniä käytetään monin tavoin liioitellen. Kohtaukset ovat hyvin tarkkaan, viimeistä piirtoa myöten suunniteltuja kaikkine eleineen. Tällä tavoin hahmoista muotoutuu huvittavia karikatyyrejä, jotka saattavat joitain katsojia myös loukata ja ärsyttää.

Elokuva sijoittuu Ranskassa aikaa, jolloin maassa rakennettiin nopeaan tahtiin suuria määriä uusia asuntoja mm. Pariisin lähiöitä. "Enoni on toista maata" -elokuvassa päähenkilö Hulot lopulta muuttaa pikkukylästä ilmeisesti johonkin lähiöön. Pakko oli työn perässä lähteä, halusi tai ei.

Herra ja rouva Appel ja heidän poikansa Gérald asuvat omakotitalossa, ja heitä asumisen ongelmat eivät koske. Herra Appel on Plastica-nimisen muoviputkia valmistavan tehtaan johtaja ja Hulotin sisko, rouva Appel kotirouva. Appelit ovat huolissaan Hulotista, joka ei ole oikein päässyt modernin yhteiskunnan kehityksen kelkkaan. Hän asuu työttömänä rähjäisessä asunnossa pikkukylässä eikä kanna huolta huomisesta.

Appelit ihannoivat uutta tekniikkaa, mitä Tati hyväntahtoisesti parodioi elokuvassaan. Herra Appel saa vaimoltaan syntymäpäivälahjaksi liiketunnistimella toimivan autotallin oven. Ovi aukeaa automaattisesti, kun valosilmän ohi kulkee ja sulkeutuu mentäessä läpi toisen kerran. Perheen mäyräkoira Daki sekoittaa systeemin heti ensikerralla, kun se kulkee häntä pystyssä tunnistimen läpi herra ja rouva Appelien ollessa vielä autotallissa. Koiraa toruttaessa tempustaan häntä painuu alas, ja koiran kulkiessa uudelleen tunnistimen läpi ovi ei aukeakaan.

Talon vitsikkäin hienous on keskellä pihaa oleva kalanmuotoinen suihkulähde, jota käytetään vain vieraiden saapuessa taloon. Vieraiden tullessa ei ovea avatakaan ensiksi vaan ensin pannaan suihkulähde päälle ja vasta sitten avataan ovi. Sitten ovat poikkeukset ja poikkeuksen poikkeukset, jolloin suihkulähdettä ei myöskään panna päälle, ja jos se on pantu päälle, se otetaan heti pois päältä, kun huomataan kuka on tulossa taloon käymään.

Keittiö on luonnollisesti kyllästetty mitä ihmeellisimmällä modernilla tekniikalla ja mm. herra Hulotilla on vaikeuksia saada itselleen lasi vettä modernissa keittiössä. Sen sijaan hän joutuu tutustumaan keittiön kummallisiin ja usein epäkäytännöllisiin virityksiin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Herra ja rouva Appel onnistuvat suhteidensa kautta löytämään Hulotille työpaikan kansainvälisestä SDRC-yrityksestä (mistä sittten onkaan kyse). Heti ensimmäisenä päivänä Hulot tyrii työpaikkansa, ja on jälleen työtön. Seuraava yritys on palkata Hulot samaan firmaan, jossa herra Appel on itse töissä. Hulotin muoviputkien valmistaminenkaan ei ota ainakaan aluksi sujuakseen, mutta työkaverit auttavat häntä piilottamaan sutena syntyneet muoviputket. Työpaikka säilyy ainakin toistaiseksi. Työpaikan jälkeen seuraava vaihe on asunnon löytäminen Hulotille, mutta elokuva ehtii loppua ennen sitä.

Ehkä mielenkiintoisin osa elokuvaa on boheemin herra Hulotin ja hänen sisarenpoikansa Géraldin suhteen kuvaaminen. Heidän keskinen kemiansa toimii täysin yhteen, mikä mm. saa isän kateelliseksi Hulotille. Herra Appel jopa kokee Hulotin uhkana pojalle ja itselleen, sillä eihän tuollaisesta rentusta voi olla pikkupojan esikuvaksi. Tosin elokuvan lopussa myös isän ja pojan suhde paranee, kun Charles Appel ymmärtää, että herra Hulotin kujeiluista ja rennosta elämänasenteesta voi hän itsekin oppia jotain.