"Lyhyt elokuva tappamisesta"

Anttilan ALE:ssa saa Kieslowskin leffan "Lyhyt elokuvan tappamisesta" (1987) tällä hetkellä heinähintaan 5,95 läjättynä suuriin harmaisiin muuttolaatikoihin (ainakin Hämeenlinnan Anttilassa). Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) näyttää elokuvan 1.8.2010 teatterissaan Helsingissä, ja se on osa ohjaajan 10 elokuvan sarjaa "10 käskyä" (Dekalog), jotka on kaikki näytetty myös YleTEEMA:lla kesän aikana. - Älä tapa on se viides käsky.

Krzysztof Kieslowski kyseenalaistaa elokuvissaan kristinuskon yksioikoiset käskyt. (Älä sano sitä tai tee tätä.) Niitä kun voi harvoin noudattaa kirjaimellisesti, ja jos niitä noudatetaan kirjaimellisesti,  huomioonottamatta tilannetta, lopputulos voi olla mikä tahansa. Tässä tapauksessa kyse ei ollut tappamisesta sodassa - mikä sekin tietysti on kyseenalaista  - tai itsepuolustukseksi (vahingossa).

Kertomuksessa kouluttamaton (luultavasti), työtön, asunnoton 20-vuotias nuorimies  Yazek Lazar tappaa Waldemar Rekowski nimisen taksikuskin Varsovassa. Mitään kovin mielekästä syytä kuskin pahoinpitelyyn, ryöstöön ja murhaan ei ole. Kaikki vain jotenkin tapahtuu. Puolan rikoslain nojalla Yazek tuomittiin kuolemaan, hirttämällä.

Mitä Yazekin oikeudenkäynnissä tapahtuu, sitä elokuva ei kerro, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, miten tuomio täytäntöönpantiin, sen se kertoo. Samoin murha näytetään yksityiskohtaisesti. Kieslowski on provokatiivisesti valinnut näkökulmakseen syyllisen näkökulman (tuomiosta puhuttaessa). Keski-ikäinen taksikuski elokuvan alussa esitetään inhottavana tyyppinä, joka kiusaa ihmisiä ja vokottelee Yazekin ehkä 16-17-vuotiasta tyttöystävää.

Yazekin puolustusasianajajana on vastavalmistunut Piotr Balicki, joka on ilmeisesti puolustanut ensimmäistä rikollista asiakastaan henkeen ja vereen. Ja hävinnyt, mikä on hänelle kova takaisku. Heti oikeudenkäynnin jälkeen hän soittaa tyttöystävälleen ja sanoo: "Minä tässä. Hävisin täydellisesti."  Kun Piotr näkee ikkunasta, kun poikaa viedään vankienkuljetusautoon, hän avaa ikkuna ja huutaa: "Anteeksi, Jacek!" Ei muuta. Poika katsoo ylöspäin, ja hänet siirretään kuljetusautoon.

Piotr vaikuttaa masentuneelta. Hän koputtaa päätöksen tehneen tuomarin oveen ja sanoo: "Anteeksi, tiedän että tämä on vastoin sääntöjä..." – Niin on. "Ehkä minun olisi pitänyt esittää asia toisin..." – Puheenne kuolemanrangaistusta vastaan oli paras mitä olin kuullut vuosikausiin. Mikään muu rangaistus ei tullut kysymykseen. Ette tehnyt virheitä, ettei asianajajana ettekä ihmisenä vaikeista olosuhteista huolimatta. Oli mukava tavata teidät.  "Näkemiin." - Näkemiin.

Asianajajalla on on huono omatunto Yazekin takia. Hän ei ajattele niinkään, mitä ja miten tämä on tehnyt vaan miten hän on onnistunut palvelemaan asiakastaan, ja siinä hän on totaalisesti epäonnistunut.

Ennen tuomion täytäntöönpanoa, hirttämistä, Yazek pyytää Piotrin vielä luokseen. Yazek kysyy, miten hänen äitinsä voi, mitä tämä sanoi. Piotr kertoo, että äiti vain itki. Yazek pyytää Piotria välittämään äidilleen viestin mm. siitä, miten haluaa tulla haudatuksi. Hän käyttäytyy hyvin ystävällisesti ja korrektisti, ja on vaikea kuvitella, että Piotr keskustelee kylmäverisen murhaajan kanssa.

Olennaista on, ettei Yazek kadu tekoaan. Se ei tule millään tavoin esiin hänen puheistaan. Kun hän on miettinyt tapaustaan, hän pohtii vain, miten hän olisi voinut välttää ajautumasta sellaiselle elämänuralle kuin oli ajautunut. Hänen puheensa on tässä vaihetta elämää selvä elämisvalhe, mutta varmasti helpottaa kestämään tilannetta.

Itse hirttäminen Piotrin lähdettyä Yazekin sellista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Piotr on prosessissa koko ajan läsnä. Yazek joutuu paniikkiin poistuttuaan sellistä ja rimpuilee vartijoiden käsissä. Hän ei halua kuolla. Kuljettamisen ajan teloituspaikalle hän on rauhallinen. Samoin tuomion lukemisen ajan. Kun hirttosilmukka lähenee, hän joutuu jälleen paniikkiin - ja heittäytyy lattialle. Hänet kiskotaan ylös, ja silmukka pujotetaan kaulaan. Muutamassa sekunnissa kaikki on ohi lattialuukun auettua.

"Solaris"

Andrei Tarkovskin "Solaris" (1974) on yksi suurista tieteiselokuvista, jota tosin en ole koskaan jaksanut katsoa loppuun. Stalislaw Lemin "Solaris" (1961) on taas scifi-kirjallisuuden klassikko, joka vuosia sitten kulki käsieni kautta. Lukunautinto oli suurempi kuin nautinto monituntisesta kuvavirrasta. Sen muistan. Viimeisin, Steven Sonderbeghin "Solaris" (2003), sen sijaan jaksoi pitää koko ajan pihdeissään, vaikka elokuvassa oli myös pitkästyttäviä, pohdiskelevia jaksoja, jotka ilmeisesti kuuluvat scifi-kerrontaan.

Moderni minä-muotoinen kerronta jotenkin sopii Solarikseen, vaikka se ei alun perin ollut siinä mukana. Elokuvan minä, psykologi Chris Kelvin alias George Clooney on yksi suositummista tämän hetken näyttelijöistä, mitä tosin ihmettelen samoin kuin esim. Harrison Fordin tai John Waynen suosiota. Nämä miehet kun eivät varsinaisesti näyttele, he vain ovat, mutta ehkä siinä onkin se juttu.

Kaikki alkaa arkisesti niin kuin aina elokuvissa. Tohtori Klein saa puhelun Solariksesta, joka on jonkinlainen valomeri tai energikeskittymä, jota ihmiset ovat tutkimassa. Avaruusasemalla on alkanut yllättäen tapahtua kummia, mistä tohtori Gibarian ei halua puhelimessa sen tarkempaa kertoa. Hän pyytää - vaatii ystäväänsä tulemaan paikan päälle katsomaan mistä on kyse.

Klein lähtee Solarikseen, ja huomaa heti, että kaikki ei ole kohdallaan. Gibarian on tehnyt itsemurhan. Tämän pikku poika Michael kipittää pitkin avaruusasemaa, eikä asemalla pitäisi olla lapsia. Klein kysyy suoraan aseman johtajalta Gordonilta, mistä on kyse, mutta tämä ei vastaa.  Gordon sanoo vain arvoituksellisesti: "Ennen kuin Se alkaa tapahtua sinullekin ei kannata keskustella." Myöskään aseman toinen elossa oleva ihminen, tohtori Snow ei pysty sanomaan mitään valaisevaa. Joten Chris Klein jää odottamaan.

Ja Se alkaa tapahtua ensimmäisenä yönä. Hänelle ilmestyy hänen kuollut vaimonsa Rheya. Klein on tietoinen, että tämä fyysisestikin todellisen tuntuinen hahmo ei voi olla hänen vaimonsa. Klein houkuttelee Rheyan kopion moduuliin, jonka hän ampuu avaruuteen.

Sama toistuu seuraavana yönä. Rheya tulee taas hänen luokseen. Juteltuaan jonkin aikaa Rheyan kopio tajuaa, ettei hän voi olla Kleinin vaimo. Hän ei esimerkiksi muista mitään itsemurhasta, jonka on tehnyt. Ei myöskään edellispäiväisistä tapahtumista. Järkeiltyään aikansa asiaa Rheya haluaa, että hänet tuhotaan samoin kuin oli tuhottu muitakin samanlaisia klooneja. Chris panee tällä kertaa hanttiin, mutta Rheya huumaa Chrisin. Ja Rheyan kopion toivomusten mukaisesti Gordon tuhoaa hänet.

Johtaja Gordonin suunnitelmana on kloonien tuhoamisen jälkeen palata Maahan. Juuri ennen kuin he ovat lähdössä takaisin, Chris Klein huomaa jotain outoa. Ainoa ihminen, joka heidän lisäkseen on avaruusaluksella ei voikaan olla ihminen. Paneelien sisältä löytyy oikea Snow, jonka tämän kopio on tappanut. Kun kopio-Snowsta on päästy eroon, matka Maahan voi alkaa. Jostain syystä - epäjohdonmukaisesti - aluksessa talsivalle pikkupojalle, joka hänkin on klooni - ei tehdä mitään.

Matkan alussa Klein painii omantunnon tuskiensa kanssa. Hän ei haluaisi jättää kopio-Rheyaa, johon on rakastunut yhtä paljon kuin alkuperäiseen vaimoonsa. Hän päättää vime tingassa kiskoa kypärän päästään ja tapattaa itsensä. Ties mistä syystä. Kenties hän uskoo pääsevänsä kopio-Rheyan luo tällä tavoin tms. Tai hän vain muuten alkoi sekoilla.

Maahan tultuaan Gordon ei selvästikään ollut huomannut, mitä matkan alussa oli tapahtunut. Chrisistä oli tullut oma kopionsa, joka ilmeisesti oli hävittänyt alkuperäisen Chrisin ruumiin. Tohtori Klein jatkaa elämäänsä Maassa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaiken huippu on se, ettei hän ole aluksi tietoinen siitä, että on kopio. Vasta leikatessaan leipäveitsellä sormeensa hän huomaa, että haava paranee hetkessä - aivan kuten klooneille tapahtui. Nekään eivät saaneet haavoja tai kuolleet niin kuin ihmiset kuolivat vaan ne piti tuhota erityisellä laitteella.

Elokuvan ehkä turhankin liioitteleva loppukohtaus on, kun Chris tajuaa, että myös Rheyan klooni on selviytynyt maahan. Ja he voivat jatkaa elämäänsä Maan ensimmäisenä, luultavasti, kloonipariskuntana. Kuolemattomina. Tulee mieleen Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuva" (1890).

"Linnunradan käsikirja liftareille"

Garth Jenningsin "Linnunradan käsikirja liftareille" (2005) menee pidemmällle kuin Douglas Adamsin kirja, johon elokuva perustuu.

Päähenkilö Arthur Dent elokuvassa palaa kotiinsa Maapallo II:lle, palautetulle varmuuskopiolle. Kirja päättyy siihen, kun Arthur Dent yhdessä ystäviensä kanssa jatkaa matkaansa varastetulla Kultasydän-avaruusaluksella universumissa. Vaellusta planeetalta toiselle. Maapallon uudelleenrakennustyö on vielä kesken.

Kaikki alkaa eräänä tavallisena päivänä vuonna 2000-jotain jossain päin Englantia. Radiotoimittaja Arthur Dent suorittaa aamutoimiaan, harjaa hampaitaan. Aamu ei ole aivan tavallinen, sillä Tielaitos on jyräämässä puskutraktoreineen hänen talonsa yli. Uusi ohitustie on tekeillä, mutta Arthur sai kuulla siitä vasta joitain päiviä aiemmin.

Dent heittäytyy kansalaistottelemattomaksi kuin Ville Komsi Koijärvi-liikkeen aikaan eikä päästä traktoria tekemään töitään. Paikalla saapuu hänen vanha kaverinsa, alkujaan alieni Ford Prefect. Tämä ei ole ollenkaan huolissaan tilanteesta, ja saa houkuteltua Arthurin lähipubiin aamuoluelle. Fordilla on jotain tärkeää kerrottavaa ja hänen mielestään Dentin on saatava ensin vähän rohkaisua ennen kuin hän on valmis kuulemaan uutiset.

Ford Prefectin uutinen on, että Maapallo tuhoutuu varttitunnin sisällä. Arthur Dent ei ota ystäväänsä ihan tosissaan niin kuin eivät muutkaan pubissa olevat. Sitten Arthur näkee, miten puskutraktorit jyräävät hänen talonsa, ja ryntää suin päin tietyömiesten kimppuun. Häneltä jää huomaamatta, että miehet itse asiassa itsekin ryntäävät suinpäin pakoon Maata lähestyvää avaruusalusta. Ford seuraa Arthuria ja tarttuu tähän kiinni, ja liftaa itsensä yläpuolella olevaan alukseen. Näin Arthur pelastuu ainoana Maan asukkina hetken päästä tapahtuvasta räjähdyksestä.

Maapallo olisi ehkä välttänyt räjäytyksen, mutta maan viranomaiset eivät olleet olleet yhteydessä Alfa Centaurissa sijaitsevaan Linnunradan suunnittelutoimistoon. Suunnitteluasiakirjat olivat olleet nähtävillä jo 50 vuoden ajan ennen vogonien aluksen saapumista. Vogoniat ovat yksi oliolaji Linnunradalla. - Joten Maalle kävi samalla tavoin kuin Dentin talolle. Olisi pitänyt tietää, mutta kun ei tiennyt, kun kukaan ei kertonut ajoissa, että Maa sijaitsi suunnitellun avaruuden pikareitin tiellä.

Ford Prefectin ja Arthur Dentin matka alkaa kehnosti. Vogonit eivät pidä liftareista, joten heidät poistetaan aluksesta suoraan avaruuteen. Kuin ihmeen kaupalla ohi kulkenut avaruusalus poimii heidät. Alus, Kultasydän, sattuu olemaan Linnunradan presidentin Zaphod Beeblebroxin, jonka hän tosin on varastanut sen kehittelijöiltä. Presidentin rooliin kuuluu olla ärsyttävä ja provosoiva, joten aluksen varastaminenkin sopii toimenkuvaan. Zaphodin mukana on myös nuori nainen Tricia, jonka Zaphod oli houkutellut Maasta mukaansa käytyään, siellä joissain bileissä, joissa Arthurkin oli sattumalta ollut paikalla. Joten kaikki tunsivat toisensa jo etukäteen. Zaphod oli jopa Fordin sukulainen.

Porukka vaeltaa Linnunradan presidentin johdolla määrätietoisen päättömästi avaruudessa kohti avaruuden Atlantista - ja löytää sen. Planeetan nimi on Margrathea, jossa sijaitsee supertietokone, joka pystyy suunnittelemaan planeettoja ja se on suunnitellut mm. Maapallon. Toteutuksesta vastasi vanhus nimeltä Startibartfast, joka paljastaa Arthur Dentille Maapallon salaisuuden, mihin kuuluu mm. se, että hiiret ovat hallinneet Maata, ja tehneet ihmisillä kokeita - eikä päinvastoin.

Maan todellinen ikä on 10 miljoonaa vuotta. Ihmisten tehtävänä oli vastata planeetalle sijoitetusta supertietokoneesta Syvä mietteestä, jonka avulla oli tarkoitus ratkaista Elämän ja Kaiken arvoitus. Tietokone valmistui 7,5 miljoonaa vuotta sitten - ja se on siitä lähtien tehnyt laskelmia. Ja päätyi lopulta vähän ennen Maapallon räjähtämistä lukuun 42, mikä oli kaikille suuri pettymys. Syvä miete myöntää, että vastaus on kelvoton, mutta niin oli kysymyskin. Tietokoneen mukaan onkin kysyttävä, mikä tuo kysymys oikeastaan on, ja kun siihen osaa vastata, on vastannut jo kysymykseen. Vogonien pikareitin rakentamistöiden aloittamisen takia Syvä mietteen vastaaminen itse asettamaansa kysymykseen jää kesken.

"Kafka"

Kafkamainen elokuva, toden totta. Eikä kyseessä ole Orson Wellesin ”Oikeusjuttu” (1962) vaan Steven Sonderberghin ”Kafka” (1991), jossa kirjailija Franz Kafka on sijoitettu omaan, moderniin, painajaismaistakin painajaismaiseen maailmaansa.

Elokuvan Eurooppa on astetta julmempi mutta vähemmän totalitaristinen (= sodan jälkeinen Länsi-Saksa?) kuin alkuperäisessä ”Oikeusjutussa”. Armoa ei anneta eikä sitä kysytä. Heti aluksi pimeällä kujalla Kafkan gangsterimainen pomo tapattaa oman työntekijänsä, joka on päässyt jäljille hänen hämäräbisneksistään Linnan kanssa. Pomo johtaa Vakuutusyhtiötä, jonka sairasvakuutuksista vastaava virkailija Franz Kafka on. – Kafka oli oikeassa elämässäänkin pöytälaatikkoon kirjoittava vakuutusvirkailija. Hänen kuuluisin kirjansa ”Oikeusjuttu” (1925) julkaistiin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Eniten olen pitänyt Kafkan tuotannossa ”Kirjeistä Milenalle”, joita luin sturm-und-drang-ikäisenä. Niitä hän kirjoitteli niinikään töiden lomassa rakastetulleen kertoen samalla, millaista oli vakuutusvirkailijan työ 1910-20-luvun Prahassa. Elokuvassakin hän kirjoittaa kirjeitä.

Toisin kuin ”Oikeusjutussa” tässä jutussa voimalle löytyy vastavoima. Eräänlainen ’maanalainen armeija’ tai joukko Anarkisteja suunnittelee pommi-iskuja horjuttaakseen Linnasta organisoitua rikollisuutta, joka ei oikeastaan ollut rikollisuutta ollenkaan vaan yhteiskunnan normaalia toimintaa, johon kuului tappaminenkin. Franz ei sinisilmäisenä tiennyt mitään tällaisesta, mutta äkkiä huomasi olevansa samaan aikaan mukana sekä Anarkisteissa että Linnan virkamiehenä, joka lopulta katsoi läpi sormiensa työkavereidensa kidutuksia ja tappamista pelastaakseen oman nahkansa.

Työpaikalla hän saa aluksi hämmästyksekseen vuosikausien odotuksen jälkeen ylennyksen, ja alaisikseen kaksi keskinkertaista virkamiestä, jotka osoittautuvat Linnan vakoojiksi, joiden tehtävä on viedä Franz tuomittavaksi Linnaan. Kafkan ainoa rikos aluksi on vain se, että hän sattui tuntemaan tapetun miehen Eduard Rabanin ja ehkä tietää jotain asiasta, jota tämä hoiti Linnaan päin. Maanalaisessa armeijassa Franz lopulta syyllistyy myös attentaattiin Linnaa kohtaan. Siitä huolimatta kaikki palaa vanhaan uomaan, ja Kafka jatkaa tylsää työtään vakuutusvirkailijana.

Elokuvan juoni on yksinkertaisuudessaan siinä, että Kafkan työkaveri Eduard Rabanin saa vahingossa käsiinsä vakuutuspapereita, jotka eivät ole hänelle tarkoitettuja. Papereista käy ilmi, että Linna / vakuutusyhtiö eivät ole maksaneet jokin aika sitten syrjäisessä teollisuuslaitoksessa kuolleiden työntekijöiden perheille asianmukaisia korvauksia, ja työpaikan lääkäri on lahjottu väärentämään onnettomuuteen liittyvät paperit. Raban sanoutuu irti tuohtuneena työstään tapauksen johdosta, ja hänet tapetaan samana iltana pimeällä kujalla. Rabanin naisystävä Gabrielle Rossman on myös töissä vakuutusyhtiössä, ja hänellä on suhteita anarkisteihin, joten tiedot välittyvät eteenpäin. Gabrielle saa potkut ja häviää. Jäljellä on enää Franz Kafka, joka tunsi molemmat henkilöt.

Kun Kafkaa ollaan jo viemässä Linnaan, anarkistit pelastavat hänet. Kafka päättää viedä Eduard Rabanin pommin Linnan Terveystietojen osastolle, joka toimi yhteistyössä Vakuutusyhtiön kanssa. Kafka pääsee salatietä pitkin Linnaan, ja vie pommin perille, minkä jälkeen palaa takaisi kotiinsa jatkaen elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Linnassa tuotantolaitoksen lääkäri Murnau ja kirjailija Kafka käyvät mielenkiiintoisen keskustelun juuri ennen pommin räjähtämistä. Työterveyslääkäri kiteyttää Kafkalle Linnan yhteiskuntafilosofian: ”Me annamme ihmisille teollisuutta ja edistystä.” Edistykseen ei kuulu hänen mukaansa turha rahan jakaminen tuottamattomaan toimintaan. Lääkäri piikittelee kirjailija-Kafkaa, jonka julkaistuja töitä hän arvostaa. ”Halveksitte uudistuksia, halveksitte minua. Mutta te (kirjailijana) olette innoittaneet sitä! Te kirjoitatte siitä. Dokumentoitte sitä. Toisin kuin te, minä otan sen ilolla vastaan.”

"Valamiesten ratkaisu"

Sidney Lumet on jäänyt elokuvan historiaan mm. hikisiä iltapäiviä kuvaavista elokuvistaan. "Hikinen iltapäivä" (1975) on elokuva, joka tulee aina tällaisina päivinä mieleen.

Tänään YleTEEMA:lta tuli toinen pariin hikiseen tuntiin sijoittuva leffa "Valamiesten ratkaisu" (1957), josta on tehty monta muutakin filmatisointia, mutta tämä Lumet'n versio on ehdoton klassikko.

Kaksitoista valamiestä sulkeutuu määräämättömäksi ajaksi huoneeseen, jossa ei aluksi ilmastointikaan kesän kuumimpana päivänä toimi. Kaikkien mielessä on pikainen pääsy pois istunnosta, mutta jonkin aikaa toisilleen anonyymit miehet sentään joutuvat toisiaan ja asiankäsittelyä sietämään.

Valamiehistö aloittaa tekemällä koeäänestyksen, joka osoittaa heidän olevan harvinaisen yksimielisiä. Yksi miehistä (Henry Fonda) on kuitenkin erimieltä, mikä ärsyttää monia, sillä asia vaikutti oikeussalissa vesiselvältä. Porukan ennakkoluuloisin ja mielipiteiltään jäykin, liikemies (Lee J. Cobb) reagoi toteamalla, että "aina pitää olla yksi, joka on erimieltä". Oh' boy!

Monet pienet asiat nakertavat vähitellen kokonaiskuvaa tapahtumista. Syytettynä on 16-vuotias maahanmuuttajapoika, jota syytetään kasvatti-isänsä murhasta stiletillä. Todistajia oikeudessa oli kaksi: vastakkaisessa talossa asuva nainen ja alakerrassa asuva huonokuntoinen vanhus. Molemmat todistajista osoittautuvat epäluotettavaksi, mutta vasta oikeudenkäynnin jälkeen!

Ainoa erimieltä ollut valamies yllättäen ilmoittaa lyhyen keskustelun jälkeen myöntyvänsä muiden kantaan, jos muut ovat toisessakin äänestyksessä yksimielisiä. Hän on melko tarkkaan sitä ennen perustellut oman kantansa, ja hänen mielestään on perusteltua syytä epäillä, onko poika todella tappanut isänsä. Esimerkiksi stiletti, jolla pojan väitetään tappaneen isänsä, ei ole slummissa ollenkaan niin harvinainen kuin oli väitetty. Hän oli itsekin onnistunut edellisenä päivänä saamaan sellaisen käsiinsä.

Toisessa äänestyksessä jälleen yksi on erimieltä - tilanne on siis 2 - 10. Keskustelua käydään mm. vanhuksesta. Hän ei voinut mitenkään ehtiä 15 sekunnissa ovelle ja nähdä poikaa käytävässä. He jopa demoavat tilanteen. Pojan ainoa alibi oli, että hän oli ollut murhan aikana elokuvissa, mutta hänellä ei ole silminnäkijöitä, eikä hän muista elokuvien tai näyttelijöiden nimiä. Arkkitehti numero 8 jututtaa toista valamiestä ja osoittaa, miten vaikea parin päivän takaista elokuvaa on muistaa siitäkin huolimatta, että ei ole valtavan tunnekuohun vallassa. Uusi äänestys tuottaa tulokseksi 3 - 10.

Sitten he keskustelevat pojasta ja hänen käytöksestään. Osoittautuu, että poika ei käyttäydy niin kuin murhaaja tekisi vaan toimii itseään vastaan. Esim. stiletistä oli pyyhitty sormenjäljet, mitä poika pikaistuksissaan tuskin olisi tehnyt. Lisäksi poika palaa murhapaikalle ja jää heti kiinni poliisien ollessa paikalla, eikä hänellä ole kunnon alibia itselleen. Toinen todistajista, vastakkaisen talon nainen tuskin näki murhaajaa, sillä hän käytti silmälaseja, jotka eivät hänellä oikeudenkäynnissä olleet käytössä. Hän ei mitenkään voinut nähdä yli 10 metrin päästä poikaa tarkasti. Jälleen äänestys: 4 - 8.

Valamiehet riitelevät kiivaasti. Arkkitehti numero 8 syyttää liikemiestä numero 3 halusta julkisesti teloittaa nuoren maanhankuuttajamiehen ja nimittää numero 3:a sadistiksi, mikä saa aikaan liikemiehessä primitiivireaktion ja tämä ryntää arkkitehdin kimppuun. Muut saavat kuitenkin pidettyä miehen aisoissa, mutta hän on menettänyt kasvonsa. Uusi äänestys johtaakin jo tasatulokseen 6 - 6.

Alkaa tulla ilta. Valot pannaan päälle ja samalla ilmastointikin alkaa toimia. Valamiesten mieliala hieman kohenee, vaikka asiankäsittely on pahasti kesken.

Keskustelun jatkuessa pelimies, joka on odottanut pääsyä Yankies vs Baltimore - peliin ilmoittaa muuttaneensa kantansa. Häntä arvostellaan siitä, että hän haluaa vain päästä peliin, johon on ostanut liputkin. Mies kuitenkin pysyy kannassaan. Hän sanoo todella muuttaneensa näkemyksensä - ja se on siinä. Uusi äänestys. Tilanne nyt 9 - 3, sillä kolme muutakin on vaihtanut puolta. Kiihkeän väittelyn jälkeen porukan markkinointimies numero 7 häilyy viiden vaiheilla, ja liikemiehen painostuksen jälkeen vaihtaa taas kantaansa.

Ratkaisevaksi muodostuu liikemies numero 8:n kanta. Hän ei lopulta pysty perustelemaan sitä siten, että muutkin näkemyksen pystyvät hyväksymään. Mitkään asiat eivät lopulta puhu pojan syyllisyyden puolesta. Liikemies vetoaa poikaan ja hänen taustaansa slummien kasvattina. Pitää kaikkia väkivaltaisina murhaajina, jotka eivät tarvitse syytä tappamiseen. Hän menettää toistamiseen kasvonsa. Lopulta hän on yksin kantoineen. Tilanne on 11 - 1 eli asetelma on kääntynyt päälaelleen mitä se oli alkutilanteessa.

Lopulta liikemies murtuu ja myöntää, ettei hän pysty mitenkään puolustamaan kantaansa, ja taipuu muiden näkemykseen. Valamiehet ilmoittavat yksimielisen ratkaisunsa tuomareille, ja alkavat lähteä pois huoneesta. Liikemies numero 8 ja arkkitehti numero 3 jäävät viimeisiksi. Arkkitehti auttaa liikemiehelle takin päälle. Ulkona ensimmäistä kertaa kaksi valamiehistä kertoo toisilleen nimensä, ja hyvästelevät toisensa. Istunnon aikana alkanut sade on tauonnut ja ilmassa on kesäillan viileyttä. Niin kuin nytkin.

"Pelikaanimuistio"

Alan J. Pakulan "The Pelican Brief" (1993), suomeksi "Pelikaanimuistio", on elokuva, joka saattaa olla katsojalleen haasteellinen.

Tarina etenee kiihkeästi eteenpäin, jopa niin, että kerronta alkaa hetkittäin poukkoilla. Mukaan tulee nopeasti joukko henkilöitä, jotka muistuttavat ulkoisesti paljon toisiaan, eikä heistä puhuta nimillä kuin ehkä vasta elokuvan loppupuolella ja silloinkin yleensä sukunimillä. - Mieleen tulee Aki Kaurismäen elokuva "Calamari Union" (1985), jossa on toistakymmentä Frank-nimistä miestä, joista vain kaksi pääsee tavoitteeseensa Kalliosta Eiraan.

Korkeissa sfääreissä liikutaan. Mukana mm. USA:n Presidentti, Presidentin henkilöstöpäällikkö Coal, FBI:n päällikkö Voyles ja joukko agentteja kuten Gavin Verheek (palkkamurhataan), Presidentin vaalikampanjan suurin rahoittaja Victor Melliece, Korkeimman Oikeuden tuomarit Rosenberg ja Jensen (kummatkin murhataan), oikeustieteen opiskelija Darby Shaw (yritetään tappaa, elokuvan sankaritar) ja tämän opiskelijakaveri Alice, professori Thomas Callaghan (murhataan, jolloin Darbykin on vähällä kuolla), Washington Heraldin päätoimittaja ja toimittaja Gray Grantham (Darbyn tärkein apuri), epämääräinen tyyppi Garcia, joka on jonkin lakitoimiston työntekijä kuten myös Curtis Morgan (murhataan), tappaja Khameli,  Edwin F. Sneller, joka alkaa tapattaa ihmisiä ilmeisesti Melliecen (ja Presidentin) laskuun ja joitain muita, enimmäkseen pahiksia.

Olen nähnyt, katsellut elokuvaa aiemmin pari kertaa, ja kokemus on ollut aina erilainen. Ensimmäisellä kerralla tarinan ydin hahmottui; mistä elokuvassa on kyse. Elokuvassa esitetään salaliittoteoria, mikä nyt vuonna 2010 alkaa tuntua jopa hieman uskottavalta Meksikonlahden öljykatastrofin jälkeen. Siitä "Pelikaanimuistiossakin" on kyse. Suurliikemies vaikkapa Shellistä saa poikkeusluvan alkaa nostaa öljyä ympäristöllisesti herkiltä alueilta, joilla elää harvinaisia lintuja mm. uhanalainen Lousianan ruskea pelikaani, joka on kuolemassa sukupuuttoon. Toisella kertaa katselu jäi kesken, kun en ollut riittävän keskittynyt katseluun. Yksinkertaisesti huomasin äkkiä olevani hukassa, ja vaihdoin kanavaa.

Alun perin John Grishamin kirjoittaman tarinan taustalla on tilanne, jossa jo ennen Presidentiksi tuloaan istuva Presidentti on tukenut salakähmäistä öljybisnestä, ja saanut ökyrikkaalta Melliecelta lupauksen suuresta avustuksesta vaalikampanjaa varten. Tulevan Presidentin ja vaalien päärahoittajan yhteyttä ei ole päästetty julkisuuteen vaan se on varjeltu salaisuus. Koplaus johtaa siihen, että kaksi Korkeimman Oikeuden ympäristömielistä tuomaria Rosenberg ja Jensen päätetään päästää päiviltä juuri ennen öljyasian lopullista käsittelyä oikeudessa. Tarkoitus on, että Presidentti nimeää tilalle mieleisensä tuomarit, ja siten saa vaalirahoittajansa miljardihankkeen läpi, mistä itsekin hyötyy taloudellisesti.

Homma alkaa mennä mönkään, kun nuori oikeustieteen opiskelija Darby Shaw tulee kuvaan mukaan. Hän laiminlyö oikeustieteen opiskelunsa hetkeksi ja sen sijaan muutaman viikon ajan paneutuu kuumaan julkisuudetta kuohuttaneeseen tuomarien murhaan. Toisaalla Washington Heraldin nuori, musta, kunnianhimoinen toimittaja Gray Grantham on kiinnostunut samasta asiasta, mutta ei saa aiheesta mitään irti.

Darby tekee muistion, joka alkaa kulkea Pelikaanimuistion nimellä. Hän kertoo tuloksistaan ensin omalle professorilleen Thomas Callaghanille, joka on ollut ennen professoriksi tuloaan toisen tapetun tuomarin avustajana. Callaghan puolestaan kertoo Darbyn salaliittoteoriasta Korkeimman Oikeuden tuomarien hautajaisissa, mistä teoria leviää aina Valkoiseen Taloon asti. Aluksi teoriaa ei oteta vakavasti, mutta kun tuomarien murhille ei löydy parempaakaan selitystä, teoria aletaan ottaa vakavasti - ja vastaavasti Presidentti ja Melliece kokevat nuoren opiskelijatytön ja tämän professorin uhkana itselleen.

Darbystä ja Thomasista yritetään päästä nopeasti eroon. Presidentin miehet (FBI:n pahikset?) panevat autopommin Callaghanin autoon. Vain sattumalta myös Darby ei ole autossa. Professori kuolee räjähdyksessä, opiskelijatyttö säikähtää ja menee maan alle. Hän ottaa yhteyttä FBI:n agenttiin Gavin Verheekiin, mutta tämäkin murhataan. Darby on entistä ahtaammalla, ja FBI:n / Valkoisen talon / Melliecen pahismiehet ovat hänen perässään.

Shaw tarttuu viimeiseen oljenkorteensa, vapaaseen mediaan ja soittaa Washington Heraldin toimittajalle Granthamille, johon hän luottaa siksi, että professori Callahgan on arvostanut tämän journalistista työtä. Graylla on koko ajan ongelmia markkinoida uutistaan ja Shaw'n teoriaa omalle päätoimittajalleen, mutta vähitellen jutun tekeminen etenee. Käänne tapahtuu kun Shaw'n ja Granthamin tutkiva journalismi tuottaa tulokseksi tiedon siitä, että Curtis Morgan - niminen lakimies on tehnyt töitä Melliecelle kaasu- ja öljyasioissa. Samalla kuitenkin paljastuu, että Morgankin on kaksi viikkoa aiemmin tapettu, joten juttu näyttää ajautuneen lopullisesti umpikujaan.

Sitten tapahtuu ihme. Gray ja Darby menevät tapaamaan Morganin leskeä, joka ei halua puuttua asiaan millään tavoin, koska hän pelkää. Hän sanoo kuitenkin löytäneensä yöpöydän laatikosta tallelokeron avaimen, joka on pankkiin, jonka asiakkaina hän ei tiennyt miehensä olleen. Nainen antaa avaimen tutkiville journalisteille, jotka saavat ratkaisevan todistusaineiston Presidenttiä ja Mellieceä vastaan. - Elokuva päättyy siihen, kun Darby Shaw on maanpaossa, jossain päin maapalloa. Oikeudenkäyntiprosessi on ilmeisesti alkamassa Presidenttiä, Mellieceä ym. vastaan. Katsoja saa päätellä millä tavoin tilanne kehittyy tästä eteenpäin. Mahdollista on sekin, että mitään oikeudenkäyntiä ei koskaan pidetä. Presidentti vain vaihtuu O'bamaan tai johonkin toiseen Presidenttiin ja sama meno jatkuu myös tulevaisuudessa. Johtaen lopulta Meksikonlahden öljykatastrofiin vuonna 2010.

"Bronson"

Kukapa 60-luvun lännenelokuvia katsonut ei muistaisi mursunviiksistä Charles Bronsonia esimerkiksi Sergio Leonen italowesternissä "Huuliharppukostaja" (1968). Elokuva on yksi niistä, jonka katson aina kun se tulee TV:stä. Ja sehän tulee tasaisen tappavaan tahtiin kerran 4-5 vuodessa. Jotain elämää suurempaa elokuvassa on - samoin kuin Nicolas Winding Refnin "Bronsonissa" (2009), jonka alter egon nimi on Charles Bronson. Sen-oikean-Bronsonin kanssa tällä Bronsonilla ei elokuva-arvosteluiden mukaan ole paljonkaan tekemistä. Michael "Mickey" Petersonilla alias Charles Bronsonilla ovat kuitenkin komeat mursunviikset, joita yksi elokuvan huorahtavista (mitä se sitten tarkoittaakaan) naisista luonnehtii räkäjarruiksi. "Kuin pussaisi pillua", Mickeyn myöhempi panopuu - tai sellaiseksi pyrkivä - kehuu viiksiä.

Elokuvan Charles "Charlie" Bronsonin sanotaan todellisuudessa olevan Britannian kuuluisin (ja väkivaltaisin) vanki. Hän on istunut vuodesta 1974 lähtien 34 vuotta vankilassa, joista 30 vuotta eristyksessä ja vähän aikaa pöpilässäkin arvaamattoman väkivaltaisen käyttäytymisensä takia, minkä takia hän sitten pääsi sieltä myös poiskin. Ja hän on ylpeä maineestaan. Hän on elämän taiteilija, joka materiaalina oma ja muiden keho. Kehoja muokataan niin nyrkeillä kuin siveltimillä. Rauhallisen, klassisen musiikin soidessa taustalla.

Elokuvan kertoja on Charles Bronson itse, vihdoin vapauduttuaan vankilasta. Tosin lopputeksteissä todetaan, ettei hän ole vielä vapautunut. But anyway. Hän kertoo teatterissa elokuvan aikana suurelle yleisölle kuuluisan, paljon lehdissäkin jauhetun tarinansa urastaan elämän taiteilijana. Välillä hän lyhyesti esittää performanssina kohtauksia vankilasta ja sen ulkopuolelta, minkä jälkeen kamera siirtyy kuvaamaan todellisia tai kuviteltuja tapahtumia - yleensä vankilassa, sillä siellähän Micky oli 95% ajastaan.

Usein Bronson johtaa katsojia harhaan (huumoria, huumoria) ja kertoo totena kuviteltua - ja hetken päästä paljastaa, ettei se ollutkaan totta, ja olettaa, että yleisö pitää hänen kertomustaan hauskana. Ja odotusten mukaisesti yleisö nauraa - enemmän pelosta ja kauhusta Bronsonia kohtaan kuin että tarinassa sinänsä olisi mitään kovin hauskaa. Samalla tavalla kuin vankilan johtaja ja taideterapeutti yleisökin mielistelevät TV:stä-tuttua Bronsonia, ties mistä syystä. Elämän läpikotainen absurdius paljastuu Bronsonin kautta. Hulluiksi osoittautuvat muut kuin Bronson.

Mickey Peterson alias Bronson jopa päästetään vapaaksi vankilasta vain ja ainoastaan siksi, että hän tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi, eivätkä vartijat pysty muuta kuin raa'alla, brutaalilla joukkovoimalla saamaan hänet hallintaan eristyksen ulkopuolella. Elokuvan aikana vartijat ja erikoisjoukot pieksevät miehen lukemattomia kertoja henkihieveriin, mutta aina hän nousee maasta aina vain suurempana sankarina hymyssäsuin.

Elokuvan alussa Mickey pohtii elämänsä suuntaa. "Minulla oli kutsumus", hän sanoo. "En vain tiennyt mihin." Sinänsä absurdi ajatus, sillä yleensähän oletaan, että ihmisellä on kutsumus johonkin tiettyyn ammattiin tms. Mickey mainitsee vain kaksi vaihtoehtoa: laulamisen ja näyttelemisen. (Sillä vain niillä tavoilla voi päästä vähällä vaivalla ja tyhjällä päällä suureksi tähdeksi.) Hän toteaa realistisesti, ettei hänellä ollut lahjoja kumpaankaan, joten johtopäätös oli, että vaihtoehdot kävivät vähiin.

Aluksi hän yrittää perinteistä äkkirikastumisen tapaa, ja ryöstää katkaistulla haulikolla pankin - tai itseasiassa pienen postitoimiston - saaden 50 puntaa ja jää heti kiinni, mistä rävähtää seitsemän vuoden vankilatuomio. Mickeylle se on kuitenkin pelastus, kuin Jumalan armolahja. Hän saa nopeasti mainetta miehenä, joka panee vartijoita järjestykseen, vaikka tulee aina samalla itsekin piestyksi. Tarinan loppu onkin vankilakierteen kuvausta monine koukeroineen.

Mickey suhtautuu vankilaan erittäin positiivisesti. Se on hänen maailmansa, enemmän kuin koti tai ainakin melkein. "Minulle vankila oli paikka, jossa sain vihdoin hioa – ja kehittää taitojani.", hän kertoo suurelle yleisöjoukolle teatterissa. "Se oli kuin taistelukenttä. Se oli mahdollisuus. Se oli paikka missä maineeni kasvoi."

Hän on kuin sotaelokuvien sankarit, jotka legitiimillä väkivallalla niittävät omiensa joukossa mainetta. Hän on sotien väliajan sankari yhä uusia eurooppalaisia - tai eurooppalaisten tavalla tai toisella aloittamia - kahakoita odotellessa. Siksihän ihmiset väkivaltaviihdettä katsovat, siksi, että nauttivat siitä. Sadistisesti.