"Liekehtivä torni" (1974)

Irwin Allenin "Liekehtivä torni" (1974) on oman lajityyppinsä, katastrofifilmien klassikko, jota ei ole aika syönyt. Olen nähnyt elokuvan 3-4 kertaa aiemmin, viimeksi pian syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001.

Elokuva on realistinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun maailman korkein rakennus San Fransiscossa heti valmistuttuaan syttyy palamaan huonosti tehtyjen sähkötöiden takia. Neljän miljoonan dollarin säästöjen takia menetettiin 2oo ihmishenkeä. Lasitalo oli avajaisgaalan aikaan, jolloin tulipalo syttyi, melkein tyhjillään. Juhlavieraat olivat ylimmässä 135. kerroksessa. Tulipalo lähti liikkeelle 81. kerroksesta ylikuumenneista johdoista. Sprinkleritkään eivät toimineet silloin kuin olisi pitänyt.

Mitään erityistä juonta tämän genren elokuvissa ei ole, mutta "Liekehtivässä tornissa" kerrotaan välähdyksenomaisesti monenlaisista ihmisistä, jotka joutuvat raivoavien liekkien takia hetkellisesti ahdinkoon ja menettävät jopa henkensä.

Merwyn Grote luonnehtii osuvasti Internet Movie Databasessa (IMBd) elokuvaa: "Liekehtivä torni osoittaa, miten kehno filmi voi olla loistava. Toisin kuin yleisesti ajatellaan erikoiseffektit ja onnistunut stunttityö voivat kompensoida tähtien työtä. Huono käsikirjoitus, kömpelö ohjaus ja todella amatöörimainen näyttelijäntyö eivät haittaa." Elokuvan puolustukseksi on sanottavissa, että se täyttää oman lajityyppinsä odotukset oikein hyvin. Monet onnistuneet yksityiskohdat tekevät elokuvasta katsojan kannalta nautittavan niin ettei huomaakaan istuneensa liki kolme tuntia kyllästymättä.

Elokuvan Lasitornin suunnitelleella arkkitehdilla (Marlon Brando) ja San Fransiscon palopäälliköllä (Steve McQueen) on oma osuutensa onnistuneessa katrastrofielokuvassa.  Arkkitehti Doug Roberts alkaa lomalta palattuaan määrätietoisesti selvittää, miksi uuden talon varastossa oli yllättäen syttynyt tulipalo. Hänelle selviää hyvin pian karu totuus, että talon rakennuttaja on tehnyt väärissä paikoissa säästöjä, mitkä ovat tehneet talosta aikapommin. Kun palo sitten alkaa levitä useista eri pesäkkeistä samaan aikaan palopäällikkö Michael O´Hallohran saa hanskattua kokonaistilanteen nopeasti, vaikka tuli lopulta saakin ylivallan uurastavista pelastusmiehistä.

Robertsin ja O´Hallohranin yhteistyöllä tuli sitten lopulta saadaan myös taltutettua, kun palopäällikkö keksii räjäyttää talon yläkerroksissa olevat vesisäiliöt ja kertaheitolla sammuttaa jo liki koko taloon levinneen palon. Siis katastrofielokuvan edellyttämät suuret sankarit saatiin tälläkin kertaa aikaiseksi. Myös tragedioita oli riittämiin ja uhrauksia muiden hyväksikin tehtiin niitäkin. Maisemahissiin pantiin ensin naiset (ja lapset). Tosin maisemahissi jumittui rakennuksen puoliväliin, mistä se jouduttiin helikopterilla hakemaan.

Angstia kuoleman edellä kuvattiin hienosti, ja joidenkin kommentoijien mukaan yksi kohtaus oli ylitse muiden. Dan Bigelow (Robert Wagner) ja Lorrie (Susan Flannery) rakastelevat muusta maailmasta mitään tietämättä. Sitten Danin on aika lähteä, sillä Lorrien aviomies on tulossa tms. Kun hän avaa makuuhuoneen oven, hän huomaa, että olohuone on jo liekeissä. Dan sulkee rauhallisesti oven ja keksii jonkin tekosyyn, miksi hän ei vielä lähdekään eikä hän kerro Lorrielle mitä oli nähnyt.

Sitten savua alkaa tulla oven alta, ja Danin pitää antaa Lorrielle jokin selitys asiaan. Hän soittaa puhelimella (muka) talon vahtimestarille, ja kertoo Lorrielle, että palomiehet ovat tulossa selvittämään tilanteen. Ei mitään hätää. Dan hakee kylpyhuoneesta märkiä pyyhkeitä, joilla estää savun tulemisen makuuhuoneeseen.

Kuluu jonkin aikaa. Savua alkaa tulla yhä enemmän. Lorrie katsoo Daniin, ja Dan kertoo totuuden. Puhelin ei toiminut, eikä apua ole tulossa. He ovat omillaan. Dan sanoo kuitenkin ettei pidä huolestua. Hän heittää märän peitteen päälleen ja sanoo rohkaisevasti Lorrielle, että hän oli aikoinaan varsinainen pikajuoksija. Dan avaa oven ja ryntää olohuoneen läpi ja pyrkii kohti porraskäytävää - onnistumatta.

Dan syttyy liekkeihin ja lopulta kaatuu tajuttomana maahan huoneiston toisella puolen. Lorrie on nähnyt tilanteen ja joutuu paniikkiin. Hän sulkee makuuhuoneen oven ja paiskaa tuolin läpi makuuhuoneen ikkunan, jolloin tuli räjähdysmäisesti saa makuuhuoneen valtaansa ja heittää Lorrien palavana ikkunasta ulos.

"Alphaville"

Jean-Luc Godardin "Alphaville" (1965) ei ehkä ole tämän Uuden aallon ohjaajan parhaita töitä, mutta mielenkiintoinen se joka tapauksessa on. Samalla tavoin kuin Uuden aallon scifi-kirjailijoilla James Ballardilla, William S. Burroughsilla ja Michael Moorcockilla tapahtumat sijoitetaan lähitulevaisuuteen, liki oman ajan arkea mielen sopukoihin. (Suomeksi em. kirjailijoiden teoksia on alettu kääntää vasta muutaman viime vuoden aikana.)

Alussa Godard vieraannuttaa katsojiaan. Ikään kuin 'Philip Marlowe' - tyylinen päähenkilö Lemmy Caution saapuisi jostain kaukaisesta galaksista valovuosien päästä. Vähitellen katsoja tajuaa, että Lemmy ei ole tullut kuin ehkä jostain naapurimaasta vielä omalla 60-luvun autollaan!

Suurin osa Alphavillen asukkaista on jonkinlaisia mutantteja, mikä tarkoittaa sitä, että heidän oma tahtonsa on lannistettu luultavasti jonkinlaisella tehokkaalla aivopesulla tai jopa tekemällä ihmisiin geneettisia muutoksia, jolla ihmislajia on hieman paranneltu.

Tämän 2100-luvun Mendelin kokeet eivät ole aivan onnistuneet, sillä ainakin osa ihmisistä on palautettavissa entiselleen. Professori Leonard von Braun on Alphavilleä hallitsevan hypertietokoneen Alpha 60:n takana. Yksi joka vielä on palautettavissa entiselleen on hänen tyttärensä Natacha, joka ei ole omien sanojen mukaansa koskaan nähnyt isäänsä, joten hän on samassa tilanteessa kuin muutkin asukkaat. Cautionin onnistuu mm. Paul Éluardin "Tuskan pääkaupunki" (2001) - teoksen runojen avulla palauttamaan Natachan mieleen ajatuksia ja sanoja, joiden hän luuli ja kadonneen mielestään. Ennen muuta Caution onnistuu tuottamaan Natachalle tunteita, jotka Alphavillessa on kiellettyjä.

Elokuvan alussa Jemmy joutuu seuraamaan suurta vuosittaista juhlaa, jossa mm. tapetaan rikollisia ampumalla heitä uima-altaaseen. Yhden miehen rikoksena oli se, että hän alkoi surra kuollutta vaimoaan ja itki. Toisin sanoen ihmisillä joissain tilanteissa oli edelleen kyky tuottaa kiellettyjä tunteita ja ajatuksia. Koska Alphavillen asukkaat eivät pelänneet kuolemaa, heille kuolemantuomiokaan ei oikeastaan ollut rangaistus vaan ennemmin helpotus. Eipähän tarvinnut kuolla enää uudestaan, kun oli jo kerran kuollut.

Alpha 60:n, von Braunin ja tietokoneinsinöörien suunnitelmana on alistaa muiden maiden asukkaat hallintaansa, ja siksi he ovat lähettäneet mutanttejaan ympäri tuntemaansa maaimankaikeutta, lähigalakseihin. Ilmeisesti tämäkään toiminta ei ole tuottanut riittävän nopeasti toivottuja tuloksia, sillä nyt Alpha 60 oli aloittamassa sotaa kaikkia muita maita vastaan. Vain Jemmy Cautionilla, joka oli vakooja-sanomalehtimies, on enää mahdollisuus pelastaa muut kaupungit, maat, planeetat Alpha 60:lta. Ja hän tietysti tekee sen niin kuin kovaksi keitetyssä dekkarissa tehdään. Listimällä vastustajiaan, laskematta kuolleiden määrää.

Romantiikkaakin tähän tieteiskertomukseen mahtuu, sillä Caution rakastuu kauniiseen Natachaan, mikä on tietysti molemminpuolista. Jossain vaiheessa Natacha sanoo, että hän haluaa lähteä Jemmyn kanssa ulkovaltoihin pois Alphavillesta ja niin elokuvan lopussa käykin. Kun Alpha 60 on tuhottu, Natacha ja Jemmy ajavat autolla kohti auringonlaskua kotiin johonkin toiseen kaupunkiin.

"Alphavillessa" on paljon huumoria, joka elokuvan luonteen takia on usein synkän mustaa. Heti elokuvan ensimmäisestä Alpha 60:n repliikistaä lähtien huumori on mukana. Godard lainaa Jorge Luis Borgesin "Legenda" - esseetä. "Toisinaan todellisuus on liian mutkikas kuvailtavaksi sanoin. Tarina muuntaa sen legendan muotoon, jollaisena se voi kiertää koko maailman." Katsoja tajuaa jonkin ajan kuluttua, että elävä legenda, joka oikoo mutkikasta todellisuutta on 'Philip Marlowen' - näköinen ja oloinen salapoliisi. Melkein heti saavuttuaan hotelliin Lemmy, kylmän viileästi, suihkuun mennessään, ohimennen tappaa miehen, joka on jostain syystä tullut uhittelemaan hänen huoneeseensa.

Elokuvassa on myös viittauksia toisen ranskalaisen ohjaajan Jean Cocteaun "Orpheus" - trilogiaan. Jemmyllä on samanlaisia piirteitä kuin myyttisen tarinan Orfeuksella. Hän mm. sanan, runojen voimalla saa aikaan muutoksia muissa ihmisissä.

"Psykopaatin jäljillä"

Michael Mannin elokuvan "Psykopaatin jäljillä" (1986) nimi voisi yhtä hyvin olla "Punainen lohikäärme", ja itse asiassa  Thomas Harrisin kirjan "Punainen lohikäärme" (1981) pohjalta vuonna 2002 Brett Rattner teki samannimisen elokuvan. Siis kaksi elokuvaa 15 vuoden välein saman kirjan pohjalta, mikä kertoo jotain Harrisin kirjan - tai oikeastaan hänen kaikkien neljän 'Hannibal Lecter' - kirjansa suosiosta -, sillä niiden jokaisen pohjalta on tehty elokuva.

Toinen elokuva John Dammen ohjaama "Uhrilampaat" (1991) oli kuitenkin vasta läpimurtoelokuva. Aiemmin sivuhenkilönä ollut Hannibal Lecter oli nyt nostettu yhdeksi päähenkilöistä, mikä oli elokuvan suosion avain. Lecteristä teki kiehtovan hahmon, että hän oli samaan aikaan sekä kuuluisa  ja  huippuälykäs   rikospsykiatri että itsekin väkivaltarikollinen, jonka julma salaisuus oli, että hän oli tappanut ihmisiä - ja syönyt heidän maksansa.

Kolmas elokuva oli Ridley Scottin "Hannibal" (2001) ennen "Punaista lohikäärmettä", jonka jälkeen jälleen uusi ohjaaja Peter Webber palasi Hannibalin lapsuuteen "Nuoressa Hannibalissa" (2007).

Rattnerin "Punaisen lohikäärmeen" jälkeen "Psykopaatin jäljillä" tuntuu pliisulta. Kohtauksia ei ole viety samalla tavalla loppuun, ja useasti jää odottamaan ja kysyy itseltään, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mikä on valitettavaa, sillä elokuva on kelpo rikoselokuva ja trilleri, joka kestää kovaakin käyttöä. Mutta miksi Francis Dollarhyde ei syökään sitä púnaista lohikäärmettä? Entä missä on jännittävä 'hammaskeijun' jäljitys, jossa jäljet johtavat valokuvalaboratorioon? Entä miksi Dollarhyde ei esiintynytkään lukkoseppänä jne. Turhia kysymyksiä jos ja kun ei ole nähnyt "Punaista lohikäärmettä".

"Psykopaatin jäljillä" antaa aineksia pohtia yhdestä näkökulmasta, mikä teki Francis Dollarhydestä sen mitä hän oli, sarjamurhaajan. Onko hänen hahmonsa edes aivan uskottava? Kirjailija Thomas Harris on haastatteluissa vuosien varrella maininnut useita eri todellisia henkilöhahmoja, jotka ovat vaikuttaneet Hannibalin hahmon muotoutumiseen. Mm. sarjamurhaajiin Thomas tutustui ennen kirjailijaksi ryhtymistään, jolloin hän oli rikostoimittajana.

Elokuvan jännitys syntyy mm. siitä, miten FBI:n agentti Will Graham alkaa jäljittää Hannibal Lecterin avulla 'hammaskeijua' niin kuin muissakin Hannibal-elokuvissa, ja aivan samoin kuin "Uhrilampaissa" keskustelu ja kaupunkäynti Lecterin kanssa on äärimmäisen vaarallista. Ja tutun kaavan mukaan Lecter onnistuu saamaan siitäkin huolimatta, että on itse tarkkaan vartioituna vankilassa, yhteyden Dollarhydeen. Ja lopulta myös Grahamin perhettä uhkaa sama kohtalo kuin muita hammaskeijun tappamia perheitä. Ja tutun kaavan mukaan Will ja hänen perheensä hän pelastuvat ja Francis Dollarhyde kuolee poliisin luoteihin elokuvan lopussa.

Suomalaisessa Wikipediassa esitetään ajatus, että Dollarhyden persoonallisuus on jakaantunut ja hän yrittää saada sen toisen, punaisen lohikäärmeen, hallintaansa syömällä piirroksen lohikäärmeestä. "Psykopaatin jäljillä" elokuvassa tätä motiivia ei kuitenkaan ole mukana. Tässä elokuvassa korostuvat  Dollarhyden ongelmat mm. oman sukupuolisuutensa kanssa. Hän on selvästi homoseksuaali ja joutunut kieltämään itsestään sen, ja hän yrittää olla ns. normaali tappamiensa kauniiden, nuorten kotirouvien kanssa. Kiinnittämällä peilit heidän silmiinsä hän näkee rakastellessaan heidän kanssaan millainen hän todellisuudessa on - naisten silmin. Eikä kukaan pääse arvostelemaan tai nauramaan hänelle. He kun ovat jo kuolleita. Itsetunnon vahvistaminen ilmeisesti vaatii saman mallin toistamista yhä uudelleen, aina täyden kuun aikaan, millä tavalla Dollarhyde saa pidettyä itsensä koossa.

"Ranskalaisen luutnantin nainen"

Karel Reiszin "Ranskalaisen luutnantin nainen" (1981) poikkeaa rakenteeltaan John Fowlesin kirjasta (1969). Tunnettu ja palkittu näytelmäkirjailija Harold Pinter on tehnyt käsikirjoituksen, jossa kirjan kertomus on upotettu elokuvan tekemisen maailmaan. Jeremy Irons ja Meryl Streep ikään kuin elokuvan aikana tekevät elokuvaa, joka perustuu John Fowlesin romaaniin.

Rinnakkain siten kulkee kaksi kertomusta, jossa toisessa kuvataan  näyttelijöiden Miken ja Annan suhteen kehittymistä ja toisessa Fowlesin hahmojen Charlesin ja Sarahin suhdetta. Toki tarinassa on muutakin kuin tämä rakkaustarina.

Ratkaisu toimii tiettyyn rajaan saakka loistavasti, mutta sitten herää kysymys, miksi Pinter on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, joka tuntuu hieman latistavan kirjan alkuperäistä ideaa. Pinterin Mike ja Charles molemmat jumittuvat samanlaiseen tilanteeseen, jonka taustalla on viktoriaaninen käsitys rakkaudesta. Molemmat miehet ovat valmiita uhraamaan kaiken rakkauden nimissä, vaikka se johtaisi oman elämän katastrofaaliseen tilanteeseen. Charles oli tehnyt sitovan avioliittolupauksen Ernestinan kanssa ja Mike oli naimisissa tahollaan.

Charlesin elämässä alkoi jyrkkä alamäki, kun hän erosi Ernestinasta - ja alkoi etsiä Sarahia, joka oli lähtenyt omille teilleen. Näyttelijä Mike jää hieman samanlaiseen valintatilanteeseen elokuvan lopulla. Kun kuvaukset on tehty, kaikki alkavat palata koteihinsa eri puolilla USA:a. Anna livahtaa Mikelta yhdessä sulhasensa kanssa. Katsojalle syntyy vaikutelma, että tästä on mahdollista kehittyä samanlainen draama kuin Miken ja Annan juuri kuvaamassa elokuvassa.

John Fowles tarjoilee kirjassa Charlesille ja Sarahille kolme vaihtoehtoista loppuratkaisua, joista yksi on se, joka elokuvassa toteutui. Valkokankaalla Charles ja Sarah vielä kerran kohtasivat. Charles osoittautui umpimieliseksi ja katkeraksi viktoriaaniseksi mieheksi, joka halusi hallita naistaan, todellista rakkauttaaan. Sarahista sen sijaan oli kehittynyt moderni nainen, joka arvosti vapauttaan, mutta ei sulkenut myös muita vaihtoehtoja ulkopuolelle. Charles kuitenkin osoittautui sellaiseksi, että yhteiselämää hänen kanssaan voinut kuvitella.

Toisessa mahdollisessa tapauksessa tilanne jää avoimeksi. Charles haluaisi nytkin avioliittoon Sarahin kanssa, mutta Sarah arvioi, ettei tilanne ole vielä kypsä sellaiseen. Heillä on lapsi, joka yhdistää heitä ja tietyllä tavalla pakottaa olemaan yhteyksissä keskenään, minkä kautta heidän keskinen suhteensakin voi ehkä kehittyä eteenpäin.

Kolmas ratkaisu on se, ettei Charles enää koskaan tavannut Sarahia. Tämä yksinkertaisesti katosi, ja Charles palasi alkuperäiseen suunnitelmaansa ja meni naimisiin Ernestinan kanssa. Eikä elänyt kovin onnellista elämää.

"V niin kuin verikosto"

"V niin kuin verikosto" (2005) on vaikuttava spektaakkeli siitä, miten helposti vakaakin demokratia voi ajautua sekasortoiseen tilaan ja diktatuuriin. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni, ettei esimerkiksi Iso-Britannia olisi fasistinen valtio jossain lähitulevaisuudessa! Ohjaaja James McTeigue visioi uskottavasti tätä mahdollisuutta.

Kaiken takana on pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta. Pelko ajaa ihmiset tarttumaan millaiseen tahansa oljenkorteen, jonka avulla he ehkä pelastuvat. Pelätessään kuollakseen  kansalaiset eivät kysy kuka auttaja on vaan miten he selviytyvät kaikesta kauheudesta, jonka esimerkki tappava virus voi tuoda tullessaan.

Elokuvan kostaja V on hallituksen tai hallitsevan puolueen  oman salaisen turvallisuusohjelman sivutuote. Jossain vaiheessa kehiteltäessä virusta tai lääkeainetta, jolla tavalliset kansalaiset saataisiin nöyriksi esivallalle, kaikki alkaa mennä pieleen.

Hallitus joutuu muuttamaan suunnitelmaansa rajun tulipalon jälkeen, joka tapahtui Larkhillin eristyslaitoksessa, sillä vaivalla saatu tutkimustieto tuhoutuu. Jotain jää sentään jäljelle. Virus ei jostain syystä ollut vaikuttanut yhteen laitoksessa koekaniinina olleeseen mieheen, josta sittemmin tulee kostaja eli V. Miehen avulla hallitus pystyy kehittämään virusta vastaan lääkeaineen, jolloin virusta on mahdollista käyttää turvallisesti biologisessa sodankäynnissä hyväksi. Ja niin hallitus tekeekin, käyttää virusta.

Diktarorisesti hallitsevan puolueen kuningasajatus on tehdä terroristi-iskuja - ei vihollisvaltioita vaan - omia kansalaisia vastaan, ja syyn se vierittää uskonnollisen ääriryhmän niskoille (Joka mielellään ottaakin vastuun teoista.) Hallitus tekee yhteensä kolme iskua vedenpuhdistamoon, kouluun ja metroasemalle, joissa kuolee yhteensä 100 000 ihmistä. Puolueen napamies Adam Sutler käyttää kaoottista tilannetta hyväkseen ja julistaa itsensä valtakunnankansleriksi voittettuaan ensin suvereenisti vaalit ja onnistuttuaan tarjoamaan ihmisille kuin ihmeen kaupalla ja Jumalan armosta pelastuksen. Puolueen jäsenten omistama lääkefirma, kun alkaa tuottaa virusta vastaan rokotetta tms., jolla virus saadaan hallintaan. Sutler on suuri sankari.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että diktatuuri kaikkine lieveilmiöineen ei loppujen lopuksi kansalaisten enemmistön kannalta ollut kovin toimiva ratkaisu. Ihmiset elivät koko ajan väkivallan pelossa. Myöhään illalla ei saanut liikkua ulkona joutumatta pidätetyksi jne. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään. Sitten V saa oman suunnitelmansa toteutusvaiheeseen, mitä hän on 20 vuotta hautonut mielessään ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että hän voisi tarjota ihmisille mahdollisuuden irrottautua diktatuurista.

Suunnitelma on hyvin yksinkertainen. Hän aikoo räjäyttää diktatuurin vallan symbolin parlamenttitalon Big Beneineen. V onnistuukin kostossaan niin hyvin kuin siinä vain voi onnistua. Larkhillin eristyslaitoksessa johtavissa asemassa olleet puolueen jäsenet V listii kuitenkin ennen lopullista Big Bangiä. Laitoksessa tapatettiin monta sataa ihmistä. V oli ainoa joka selvisi hengissä.

Lopullisen teon, parlamenttitalon räjäytyksen suorittaa nuori nainen nimeltä Evey Hammond, jonka veli ja vanhemmat ovat kuolleet hallituksen toimien takia. V on tekoa tehtäessä jo kuollut hallituksen turvamiesten luoteihin. V myi itsensä kansleri Adam Sutlerin henkeä vastaan tekemällä sopimuksen hänen kakkosmiehensä Creedyn kanssa. Lopulta V toki tappaa vielä Creedynkin kuollen samalla itse.

Ratkaiseva tilanne tapahtuu maan alla, kun etsivä Finch saapuu hieman ennen räjäytystä estämään V:n terroritekoa. Finch huomaa heti, että V on kuollut, mutta Evey odottaa jo H-hetkeä, jolloin räjäytyksen tulisi tapahtua. Evey kertoo poliisille, että kansan on saatava mahdollisuutensa kostoon, eikä Finchillä ole siihen mitään sanottavaa, koska hän tietää hallituksen olevan vastuussa tuhansien ihmisten murhasta. Hän antaa Eveyn vetää vipua ja lähettää räjähteillä varustetun metron kohti parlamenttitaloa mukanaan V:n ruumis kukilla peiteltynä.

Se mitä tapahtuu räjähdyksen jälkeen jää arvailuiden varaan. Varmaa on vain se, että sotilaat eivät ampuneet mielenosoittajia, kun he vyöryivät Trafalgar Squaelta kohti Parlamenttitaloa. Ja niitä ihmisiä oli paljon, ja kaikilla oli kasvoillaan samanlainen naamio, jota V piti yllään ennen marttyyrikuolemaansa.

"Forrest Gump"

Robert Zemeckisin "Forest Gump" (1994) on taitavasti rakennettu tarina toisenlaisesta tavasta toteuttaa amerikkalainen unelma.

Perinteisillä älykkyyden mittareilla mitattuna heikkolahjainen Forrest Gump osoittautuu huippulahjakkaaksi juoksijana, mistä on hyötyä amerikkalaisessa jalkapallossa, ja pöytätenniksen pelaajana, jota osaavat pelata idiootitkin niin kuin eräs armeijakaveri totesi.

Forrest juoksi pelikentällä vastustajat pyörryksiin ja pääsi opiskelijoiden  'All American' - joukkueeseen ja Valkoiseen taloon tapaamaan presidentti Johnsonia. Tosin Forrestia tapaamisessa kiinnosti lähinnä Dr Pepper's, jota sai juoda rajattomasti; ja Forrest joikin limonadia 13 pulloa, mikä aiheutti kiusallisen pissahädän kesken juhlavan tilaisuuden.

Vietnamin sodassa hänen joukkueensa joutui ankaran tulituksen kohteeksi, ja vain Forrest selviytyi lähes ehjin nahoin juoksemalla pakoon. Hän sai vain luodin ahteriinsa. Tuntui kuin joku olisi purrut persauksiin. Siinä sivussa hän tosin auttoi neljä toveriaan turvaan joenpenkalle - ja hänelle myönnettiin harvinainen urhoollisuusmitali. USA:an palattuaan hän sai mitalin itseltään presidentti Kennedyltä.

Urhoollisuusmitalistaan huolimatta Forestia ei palautettu takaisin Vietnamiin. Hänestä arveltiin olevan enemmän hyötyä kotirintaman viihdytysjoukoissa esittelemällä uskomattomia 'ping pong' - taitojaan. USA:n pöytätennisjoukkueessa Forrest oli myös ensimmäisten amerikkalaisten joukossa, jotka II maailmansodan jälkeen olivat käyneet manner-Kiinassa. Tästä ns. pöytätennisdiplomatiasta Forrest sai kolmannen kutsunsa Valkoiseen taloon. Tällä kertaa presidenttinä oli Nixon.

Vietnamissa Forrest tutustui mustaan sotilaaseen Bubbaan, jonka henki ja elämä oli katkarapujen pyynti. Bubba ja Forrest suunnittelivatkin yhteisen pyyntialuksen ostamista sodan jälkeen, mutta Bubba otti ja kuoli - ja suunnitelma meni uusiksi. Armeijasta päästyään Forrest alkoi toteuttaa Bubban unelmaa. Hän oli onnekseen saanut sievoisen summan rahaa joltain urheiluvälinevalmistajalta, joka mainosti Forrestin kuvalla pöytätennismailaansa. Raha riitti aluksen ostamiseen, ja onnekkaiden sattumien ansiosta Forrestista tuli lyhyessä ajassa miljonääri.

Jotain Forrestin elämästä kuitenkin vielä puuttui ja se oli vaimo. Jo nuorena poikana ensimmäisellä matkalla kouluun hän tutustui naapurin Jennyyn, josta tuli hänen elämänsä nainen. Teini-iässä Jenny tosin kiinnostui muista pojista, ja Forrestin ja Jennyn tiet erosivat. Vietnamin sodan jälkeen Jenny ja Forrest kohtasivat sattumalta Washingtonissa, jossa Forrest oli hakemassa mitaliaan ja Jenny oli hippiystäviensä kanssa Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Forrest joutuu Valkoisesta talosta lähdettyään vahingossa mielenosoittajien joukkoon - ja sodanvastustajien pääpuhujaksi, mistä Jenny pongasi hänet. Koko seuraavan yön he kävelivät kaupungin katuja kertoen toisilleen elämästään, mutta erosivat jo aamulla.

Monen mutkan jälkeen Jenny suostui Forrestin kosintaan, ja he menivät naimisiin. Ja heille oli syntynyt yhteinen lapsikin, Forrest Jr, edellisen kohtaamisen jälkeen. Kohtalo oli heitä kohtaan kuitenkin julma, sillä Jenny oli hippiaikanaan sairastunut ilmeisesti AIDSiin ja hän kuolikin pian häiden jälkeen. Forrest jäi elämään elämäänsä yhdessä poikansa kanssa. Tosin Jenny oli mukana heidän jokapäiväisessa elämässään. Kuolemahan on vain osa elämää kuten Forrestin äidillä oli tapana sanoa.

"Sotilaspoika" (1971)

Johnny Trumbon ”Sotilaspoika” (1971) on yksi mieleenpainuneimmista elokuvista. Ei siksi, että se elokuvana olisi mitenkään erityinen vaan aiheensa takia.

Joe ”Johnny” Bonham on tavallinen poika ja Kareen tavallinen tyttö. Tyttö ja poika rakastavat toisiaan. He ovat köyhistä perheistä. Siis eivät sittenkään ihan tavallisia. Tapoihin kuitenkin kuuluu henkeen ja vereen puolustaa demokratiaa, vaikkei tietäisi mitä demokratia tarkoittaakaan. Demokratiaa kun vain pitää puolustaa henkeen ja vereen ja köyhänkin pitää antaa vaikka ainoa poikansa, että USA pelastuisi ja sielu saisi ikuisen rauhan.

Siksi Johnnykin päättää lähteä vapaaehtoisena 1. maailmansotaan puolustamaan amerikkalaisten pyhiä arvoja. Kareen ei halua että Johnny lähtee. Kareen pelkää että Johnnyn käy huonosti. Kareen on varma että jotain pahaa tapahtuu. Ja jotain pahaa tapahtuu, mutta vasta sodan viimeisenä päivänä. Pitkän sodan vihoviimeisenä päivänä kranaatti osuu juuri Johnnyn kohdalle.

Johnny herää päivien, viikkojen, kuukausien kuluttua jossain päin Eurooppaa tai USA:a. Jossain. Hän ei tiedä missä. Hän ei tiedä mitä on tapahtunut. Hän tietää vain, ettei hän näe eikä kuule mitään. Hän ei myöskään pysty puhumaan tai liikuttamaan leukojaan. Leukaa kun ei tunnu olevan. Sitten hän aistii, että ihmisiä tulee huoneeseen. He tekevät jotain hänen ympärillään. Hän aistii ihollaan, että hänen kehoaan kosketellaan. Letkuja tuntuu olevan siellä ja täällä.

Äkkiä Johnny tajuaa, ettei hänellä ole oikeaa eikä vasenta kättä. Ei myöskään jalkoja. Ensin hän luuli ettei hän vain voinut liikuttaa raajojaan. Mutta niitä ei todellakaan ollut. Tuntuivat vain tyngät. Mikä järkytys! Johnny rauhoitttuu. Tottuu ettei pysty liikkumaan ja että on vain paikoillaan. Päivät ja viikot kuluvat. Johnny yrittää laskea päiviä, mutta hänen on mahdotonta pitää kirjaa päivistä, koska hän ei tiedä mikä päivä, kuukausi tai vuosi on. Eikä hän myöskään pysty arvioimaan vuorokaudenaikoja.

Hän oppii tunnistamaan hoitajat ja heidän määränsä huoneessa. Jossain vaiheessa häntä hoitamaan tulee uusi hoitaja, joka on erilainen kuin muut. Vähitellen Johnny tajuaa, että se on Kareen. Mutta hän ei pysty kommunikoimaan mitenkään Kareenin tai kenenkään kanssa. Sitten hän kaksii morsetuksen. Hän alkaa morsettaa päällään. Pää on ainoa ruumiinosa, joka hänessä liikkuu. Kareen ei kuitenkaan tajua, miksi hän alkaa heilutella päätään, ja hänelle annetaan rauhoittavaa. Sitten joku upseeri ymmärtää morsetuksen. Johnny pyytää apua.

Johnny haluaa, että hänet lähetettäisiin esimerkiksi sirkukseen, jotta kaikki näkisivät, millaiseksi sota voi ihmisen tehdä. Sotilaat eivät ota häntä vakavasti. Johnnysta vaietaan. Häntä pidetään salassa erillään muista potilaista. Johnnyn tajuttua tilanteen, hän toivoo, että hänen annettaisiin kuolla. Hän morsettaa yhä uudelleen, että hän haluaa kuolla, kuolla, kuolla, mutta hänelle annetaan vain lisää rauhoittavaa lääkettä. Kristillistä armeliaisuuttako lienee, mutta hänen ei anneta kuolla, sillä eutanasia on synti.