"2 päivää Pariisissa"

"2 päivää Pariisissa" (2007) on Julie Delpyn onnistunut esikoisohjaus.

Kieslowskin "Valkoisesta" (1994) tutuksi tullyt Delpy on tehnyt elokuvassa lähes kaiken itse. Ohjauksen lisäksi hän on tehnyt käsikirjoituksen, tuottanut, leikannut jopa säveltänyt elokuvan musiikin. Lisäksi hän on pääosan Marion (valokuvaaja). Jopa Marionin vanhempina elokuvassa ovat Delpyn omat vanhempansa!

Prologin jälkeen on hyvin woodyallenmainen dialogi, kun yli kolmikymppinen ranskalais-amerikkalainen pariskunta saapuu epäonnistuneelta lomamatkaltaan Venetsiasta Pariisiin, jossa he aikovat viettää 2 päivää ennen paluutaan New Yorkiin. Marion ja Jack (sisustusarkkitehti) seisovat taksijonossa, jossa syntyy riitaa, kuka oli ensinnä jonossa.

Marion: Oh my God. Nyt syntyy ruumiita.

Jack: Tuohan on se kokki joka hermostui kun ripotin parmesaania äyriäispastalle.

Marion: Nyt sinä liioittelet.

Jack: Sain ruokamyrkytyksen.

Marion: Etkö nauttinut mistään.

Jack: Vessan näköalasta.

Kun Marion yrittää soittaa heille taksia, Jack ehtii ratkaista taksiongelman.Heidän edellään on suuri amerikkalainen turistiryhmä, joka kysyy missä päin ja miten kaukana on Louvre. Jack neuvoo heitä, ja sanoo, ettei heidän kannata ottaa taksia. Kunhan kävelevät hänen ohjeidensa mukaan he ovat pian perillä.

Kun Marion palaa takaisin, hän toteaa, ettei tällä alueella ole takseja. Jack sanoo, että taksi kyllä järjestyy. Sitten vasta Marion huomaa, että taksijono on yllättäen huvennut jonnekin.

Marion: Mitä tapahtui?

Jack: Kerroin missä Louvre on.

Marion: Neuvoitko heidät tuonne? Sinne on hirveän pitkä matka.

Jack: Nyt ollaan ensimmäiset taksijonossa.

Jack perustelee moraalitonta käytöstään sillä, että he olivat Bushin kannattajia (yhdellä oli T-paita päällä, jossa kehotettiin äänestämään Bushia). Heissä Jackin mukaan ruumiillistuu kaikki, mikä tässä maailmassa on väärin. Nyt he näkevät muutakin kuin Mona Liisan joutuessaan kulkemaan pariisilaisen lähiön läpi. Ehkä jonkin mellakan tms.

Marion: Olet niin ilkeä mutta niin oikeassa. Rakastan sinua!

Lyhyessä diaologissa tiivistyy elokuvan henki, ja myös ero Woody Alleniin, jonka päähenkilöt eivät ole tällä tavoin ilkeitä ja julmia toisille. Kun he saapuvat Pariisissa vihdoin Marionin vanhempien luo, Jack ei auta Marionia raskaan laukun kantamisessa toiseen kerrokseen.

Jack: Etkö sinä ole vahva, itsenäinen nainen joka kantaa oman laukkunsa?

Marion suuttuu, ja vasta sitten Jack tarttuu laukkuun ja kantaa sen ylös. Kaikki on kuitenkin (vain) heidän keskistä peliään. Marionin huoneessa Jack saa heti hepulin, kun näkee kylpyhuoneen seinässä hometta.

Jack: Oh God. What's is this?

Marion: Mitä?

Jack: What the hell is this?

Marion: Se on vuoto? Talo on vanha eikä Ranskassa ole putkimiehiä.

Jack (kauhuissaan): Eikö se ole mustaa hometta. Maailman vaarallisinta hometta.

Marion: Älä hengitä sitten.

Jack: It's not funny. I'm seriously.

Marion (osoittaa kädellä seinään): Sitä oli jo tammikuussa. Se on vihreää eikä mustaa. Se on vihreää kuin homejuusto. Se on varmaan hyödyllistä.

Jack: Ulos täältä. Kylpyhuone on riskialuetta.

Marion (hymyilee): Pakko mennä ulos paskalle.

Jack: Täällä on kaikki allergeenit kuin koeputkessä.

Marion: Liika puhtaus aiheuttaa allergioita. Sata vuotta sitten oltiin täynnä parasiittejä, mutta allergioita ei ollut.

Vaikka suhteessa on seuraavan kahden päivän aikana jyrkkiä ylä- ja alamäkiä perusvire on koko ajan samankaltainen. Naljaileva. Ennen alakertaan menemistäänkin Marion ja Jack ehtivät tykittää vielä monta kertaa. Ruokapöydässä he syövät kania, mikä tuo Jackin mieleen hänen lemmikkikaninsa, jonka naapurin labradorinnoutaja raateli. Mutta hän syö urhoollisesti kaninsa, koska ei halua loukata vanhempia. Jackillä ja vanhemmilla ei ole yhteistä kieltä, joten Marionin isä, Jeannot ja Jack alkavat puhua kirjallisuudesta kirjailijoiden (ja kirjojen) nimillä, jotka ovat kielissä yhteisiä. Marion tulkitsee.

Jeannot: Kerouac.

Jack (nyökäyttelee): Pidän paljon Kerouacista.

Jeannot: Faulkner.

Jack (katsoo Marioniin): Onko tämä kuulustelu?

Marion: Tervetuliaisiksi.

Jack (katsoo taas isää): Sound and Fury.

Jeannot: Mitä?

Marion (tulkitsee):  Ääni ja vimma.

Jeannot: Henry Miller.

Jack: Maanpakolainen, edellä aikaansa.

Jeannot: Seksi.

Jack: Niin, seksi.

Jeannot (katsoo ilkikurisesti): Sex is cool. Miller "Sexux, Plexus".

Ruoan jälkeen he alkavat tutustua turisteina Pariisiin. Käyvät mm. Jim Morrisonin haudalla, koska Jack haluaa sitä. Jack ottaa kuvan ja he jatkavat matkaa. Marion ja Jack liikkuvat taksilla, ja jokaisen taksikuskin kanssa Marionilla on yhteenotto. He ovat rasisteja ja seksistejä amerikkalaisten stereotypioiden mukaisesti.
Kun he liikkuvat taksin ulkopuolella, Marion törmää jatkuvasti eksiinsä, mikä herättää Jackissä mustasukkaisuutta aina vainoharhaisuuteen saakka. USA:ssa ei olla eksien ystäviä, ja Jack sanookin, että se on kerrasta poikki.

Jack: Oletko kaikkien eksiesi ystävä?

Marion: Vain joidenkin. Ranskassa pysytään ystävinä.

Silloin kun Jack ja Marion eivät riitele, Jack ottaa kuvia, mikä ärsyttää Marionia. Hän haluaisi olla Jackin, ei kameran kanssa ja kameran kohteena. Päivällä he käyvät isän galleriassa, illalla Marionin ystävän Vanessan juhlissa. Isän grafiikka tihkuu seksiä, mikä hämmentää Jackia. Äidin eksiä, myös naisia kuvattuna. Jackin päätä alkaa särkeä.

Kutsuilla kaikki puhuvat Jackin kanssa seksistä, ja hänen pinnansa alkaa kiristyä. Yksi poikaystävistä Manu kertoo, että Marion sai ensimmäisen kerran hänen kanssaan kunnon orgasmin. Marion oli kertonut aiemmin päivällä, että he olivat harjoittaneet vain suuseksiä, mikä herättää Jackissä aggressioita. Marion on valehdellut hänelle.

Jack: Se ei ollut pelkkä imu.

Marion: ?

Jack: Rakastelit hänen kanssaan. Manun!

Marion myöntää, ettää he harjoittivat seksiä ... vähän. Jack syyttää valehtelusta. Marion sanoo, ettei hän valehdellut. Orgasmistaan Marion puhui Manulle vain miellyttääkseen tätä, näin hän kertoo Jackille.  Marion muistuttaa Jackia, että hän oli jo 33-vuotias heidän tavatessaan. Ei mikään neitsyt, mikä ei Jackia lohduta.

Kotona seksi ei ota sujuakseen. Jack pitää itseään dildona, kun Marion haluaa olla hänen päällään. Tilanteesta tulee farssi. Marion tuntee itseään loukatun, mutta omalla tavallaan, riitelemällä he sopivat riitansa.

Toinen päivä Pariisissa alkaa katastrofilla. Vesiputki on haljennut. Jack ei jaksa nousta ylös, mutta Marion menee auttamaan. Jack kuitenkin katselee Marionia ja palomiehiä ylätasanteelta, ja jälleen kerran ymmärtää tilanteen väärin, kun ei ymmärrä kieltä. Luulee Marionin flirttailevan heidän kanssaan, ja sitä hän tekeekin, mutta ei sillä tavoin kuin Jack luulee. Menevät torille Jeannotin, ja Jackillä alkaa taas särkeä päätä nähdessään teurastettuja eläimiä, joita paloitellaan ostettaessa. Kävelymatkan torille isä on kansalaistottelematon, naarmuttaa koko matkan autoja, joista ei pidä. Jack on kauhuissaan, Marion ei sano mitään. Lopulta Jackin menettäessä hermonsa hän reagoi.

Marion: Isä tekisit sitä vaikka yöllä. Jack ei pidä siitä.

Jack: Hän ei pidä autoista.

Jeannot: Saasteet...

Jack: Niin, rupeaisit poliitikoksi.

Kotona Jack on tietokoneella, kirjoittelee, lähettää meilejä. Jean-Luc, se kissa, istuu vieressä. Marion kännykkään tulee viesti, eikä Jack voi olla katsomatta mikä se on. Seksiviesti yhdeltä eksältä Mathieulta, mikä kärjistää muutenkin tulehtuneen tilanteen.  Tekstarin jälkeen Marionin äiti kertoo, että hänellä oli vuonna 1969 lyhyt romanssi Jim Morrisonin kanssa, jolloin ihmiset nauttivat ruumiistaan. Jackin mielikuvitus alkaa laukata Marionin suhteen.

Jack (itsekseen): Äitikin on huora. (Silti naurahtaa ymmärtävästi Marionin äidille.) Se on kaunis tarina.

Jack alkaa selata Marionin tekstareita. Koska hän ei osaa ranskaa, hän yrittää sanakirjan avulla saada niistä selvää. "Hei pikku mussukkani. Nautit kun nuolen tussukkaasi." "Ikuisesti oma salamimakkarasi."

Jack ja Marion lähtevät jälleen taksilla kierrokselle Pariisiin. Jack vaikuttaa salamimakkaran nielleeltä, mutta ei sano syytä. Valokuvailee taksin ikkunasta. Marion kuuntelee musiikkia ja nauttii. Menevät syömään, ja jälleen Marion tapaa yhden eksän, jonka kanssa alkaa raivokkaasti riidellä - ja heidät heitetään ravintolasta ulos. Jack on täysin ulkopuolinen tilanteessa, eikä tiennyt mistä Marion ja mies riitelivät. Marion yrittää käydä jopa kaksi kertaa miehen kimppuun.

Ravintolan ulkopuolella Jack alkaa kysellä tekstiviesteistä. Jälleen Marion kertoo valkoisia valheita, kun Jack haluaa tietää mustavalkoisia totuuksia. Marion myöntää, että hänellä ja Mathieulla oli suhde juuri ennen kuin hän ja Jack tapasivat. Ja Jack on jatkanut viestien lähettelyä.

Marion: Jotkut niistä (viesteistä) ovat hauskoja. Voin kääntää sinulle. Ne eivät ole vakavia seksiviestejä.

Jack: Sinä siis valehtelit?

Marion myöntää valehdelleensa, mutta ei olleensa uskoton vaan halutakseen vain suojella Jackia. (Joka ei olisi ymmärtänyt - niin kuin ei ymmärtänytkään - tällaista tekstailua.)

Jack: Mistä minä sen voin tietää? (Mitä hän on tehnyt Mathieun kanssa) En tiedä mitä sinä pidät pahana. Syrjähypyt ja anaaliseksi on Ranskassa kuin kalassa käynti.

Marion pyytää anteeksi, mutta toistaa, että viestit eivät merkinneet mitään. Nyt vuorostaan Jack saa raivokohtauksen. Marion ei niele Jackin arvostelua. Hänestä Jack pitää häntä jonakin typeränä alkuasukkaana, intiaanina. Loppupäivän pariskunta kuljeskelee yksikseen ympäri Pariisia. Jack käy hampurilaisravintolassa, Marion Mathieun luona ja yrittää selvittää sotkun.

Illalla he tapaavat Marionin kotona. Neljä tuntia keskustelua. Lopputulos: ei ole helppoa olla suhteessa ja hyväksyä toista sellaisenaan kaikkine vikoine ja puutteineen.

Elokuvaa huipentuu filosofiseen ajatukseen ja Jackin ja Marionin riehakkaaseen tanssiin illalla ravintolassa.

Marion: Mutta suhteiden lopettamisellakin on rajansa. Vaikka tämä henkilö ärsyttäisi sinua 60% ajasta, et silti voi elää ilman häntä.

"Hiljaisuus"

Ingmar Bergmanin "Hiljaisuus" (1963) on elokuva, jonka olen nähnyt ehkä kolme kertaa. Yleensä jotenkin sattumalta, enkä ole katsellut sitä kertaakaan erityisen keskittyneesti. - Elokuvan verkkainen tunnelma jotenkin aina, automaattisesti välittyy, siirtyy minuun katsojana. En tiedä mikä sen saa aikaan ja käykö muille samoin.

Yhden Peter von Baghin esittelyn muistan, jossa hän kehui mm. elokuvan kuvausta. Hän poimi esimerkiksi elokuvasta kohtauksen vanhan miehen ja pienen Johanin kohtaamisesta hotellissa - jossain päin sotaan joutuvaa Eurooppaa -, joka kuvattiin muutamalla lyhyellä otoksella. - Itsekin kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, millä tavoin kameramies katsoi maailmaa pikku pojan silmin ujona, uteliaana, varovaisena. Seksikohtauksiakin elokuvassa oli, mikä sai ihmiset teattereihin. Bergman vaikutti mm. Jörn Donnerin 70-luvun elokuvakokeiluihin.

Elokuva on Bergmanin omien lausuntojen mukaan viimeinen hänen uskonnollissävytteisistä elokuvistaan, jotka alkoivat "Seitsemällä sinetillä" (1957). Joskus on väitetty, että elokuva on osa kolmen elokuvan trilogiaa, mutta Bergman itse on pitänyt elokuvia toisistaan riippumattomina.

"Hiljaisuus" (1963) on niputettu yhteen modernin elokuvan klassikoiden Resnais'n, Antonionin ja Bunuelin 60-luvun alun elokuvien kanssa. Se otettiin innostuneesti vastaan ympäri Eurooppaa ja USA:a. Tosin elokuvan seksikohtauksia sensuroitiin. Elokuvassa näytettiin mm. naisen masturbointia, virtsaamista ja seksin harjoittamista teatteriesityksen aikana takapenkillä. - Itse en muista nähneeni masturbointia tai virtsaamista. Eikä se elokuvan kokonaisuuden kannalta tietysti ole olennaista.

Päähenkilöitä on kolme, kaksi sisarusta Ester ja Anna sekä Annan 8-vuotias poika Johan, jotka ovat aluksi junamatkalla jossain päin Eurooppaa ja saapuvat muutamaksi päiväksi hotelliin, josta heidän on tarkoitus jatkaa taas matkaansa. Elokuva kuvaa matkaa kaupunkiin, hotellissa olemista ja sieltä lähtemistä.

Katsoja ei aluksi tiedä, mitä tekemistä kolmella kuvatulla henkilöllä on keskenään. Elokuvassa ei puhuta paljon. Ollaan enimmäkseen hiljaa. - Vähän aikaa luulin vanhempaa sisarta Esteriä Annan äidiksi. He vaikuttivat hieman myös rakastavaisilta, läheisimmiltä kuin perheenjäsenet yleensä. Varmaa oli, että Ester oli vakavasti sairas, hänellä oli selvästi tuberkuloosi, sillä hän yski verta. Vähitellen vahvistui käsitys, että hän oli todella sairas, ja teki kuolemaa, mikä herätti kysymyksen, miksi kuolemaa tekevä nainen on raskaalla loma- ja/tai työmatkalla yhdessä sisarensa ja tämän pojan kanssa? Ester teki hotellihuoneessa vähän aikaa jotain käännöstyötä.

Siskosten välinen kommunikaatio ei selvästikään sujunut, eivätkä suhteet siksi olleet erityisen lämpimät. Heidän välejään hiersivät jotkin asiat, mutta he eivät puhuneet niistä. Katsoja joutuu arvailemaan, keksimään, mistähän tässä mahdollisesti on kyse. Vastauksia kysymyksiin ei tule. - Nuoremman sisaren Annan avoimen seksuaalinen käyttäytyminen häiritsi Esteriä. Aina kun oli tilaisuus, hän yritti livahtaa baariin tai tanssilattialle tms. Ester epäili, ettei hän halua muuta kuin iskeä miehiä, mikä ei pitänyt paikkaansa, ja mikä ärsytti Annaa. Ja provokatiivisesti hän iskikin vastakkaisessa huoneistossa asuvan miehen, mitä ei oikeastaan edes halunnut tehdä. Ester puolestaan halusi viettää aikaansa sisarensa kanssa, ehkä keskustella ja muuten oleilla yhdessä tämän kanssa. Tätä ei taas Anna ymmärtänyt. Hänestä ei selvästikään ollut mitään mieltä nököttää hotellihuoneessa. Hän ei nähnyt tai ei piitannut siitä, miten sairas Ester oli, eikä tämä voinut lähteä hotellihuoneesta ravintolaan, vaikka olisi halunnutkin.

Parin päivän kärvistelyn jälkeen oli lähdön aika. Ester oli hyvin huonossa kunnossa, ja hän sanoi jäävänsä hotelliin. Se ei Annan ja Johanin menoa haitannut. Annalle oli yksi ja sama, jäikö sisar hotelliin vai ei. He ainakin lähtisivät. Vielä samana päivänä Anna kuoli yksinään hotellihuoneeseen. Tukehtui kuoliaaksi, kun ei saanut happea. Hän selvästi koki Jumalansa hyljänneen hänet, jättäneen yksin vieraiden ihmisen joukkoon, joiden kieltä hän ei edes ymmärtänyt, vaikka kielenkääntäjä olikin.

"Dracula"

Francis Ford Coppolan "Dracula" (1992) on dracula-elokuvien ehdontonta eliittiä, vaikka kuuluisin kreivi Dracula on varmastikin Bela Lugosi.

Kertomuksen kreivi Draculasta kirjoitti alun perin Bram Stroker vuonna 1897. Ensimmäinen lyhentämätön käännös suomeksi ilmestyi kuluvana vuonna. Kirjan on kääntänyt paremmin runoilijana tunnetuksi tullut Jarkko Laine.

Coppolan "Draculan" sanotaan noudattavan ehkä parhaiten alkuperäistä Bram Strokerin kauhutarinaa. Mutta mielenkiintoisia erojakin on. Coppola on rakentanut Draculan ja modernin opettajattaren Mrs Mina Harkerin välille rakkaustarinan. Kehitelmä antaa loogisen selityksen sille, miksi kreivi Dracula halusi tuoda vampyyrinsä juuri Lontooseen. Tosin Dracula oli jo päättänyt Lontoon kiinteistöbisneksistä ennen kuin hän sai tietää Minan olemassaolosta. Mutta paholaisen pojan tuskin voi odottaa noudattavan tavanomaista rationaalista päättelyä. (Toinen selitys on, että Jumalan näkymätön käsi ohjaa kreivi Draculan kohtaloita. Kolmas sattuma...)

Dracula näkee Minan uudelleensyntyneenä vaimonaan, ja Mina rakastuukin Lontoon kaduilla kohtaamaansa komeaan, nuoreen kreivi Draculaan, vaikka on vahvasti sitoutunut tulevaan mieheensä Jonathan Harkeriin. Samaan aikaan kun Mina rii'ustelee kreivin kanssa, sulhanen on vankina kreivin linnassa Transsilvaniassa, jonne oli tullut tekemään kiinteistökauppoja. Kun Jonathan lopulta onnistuu pakenemaan linnasta, ja Mina saa nunnaluostarista sähkeen, Mina on heti valmis lähtemään manner-Eurooppaan ja menemään naimisiin sulhasensa kanssa. Kreivi jää lehdelle soittelemaan. Joten ristiriitainen on Minankin maailma.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, Mina jatkaa suhdettaan kreivi Draculaan, miesten jahdatessa kreivin vampyyreitä ympäri Lontoota. Minasta tulee, ainakin hetkeksi, itsestäänkin vampyyri ja hän vannoo ikuista rakkautta kreivi Draculalle samalla tavoin kuin vähän aikaa aiemmin Jonathanille. Minaa ei hetkeä kauempaa häiritse edes se, että kreivi on imaissut kuiviin ja saattanut kadotukseen hänen parhaan ystävättärensä Lucy Westenran.

Kun vampyyrijahti on tuottanut toivotun tuloksen, kreivi Draculalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta häntä koipien välissä kotiinsa Transsilvaniaan. Jahtaajat eivät jätä häntä kuitenkaan vieläkään rauhaan vaan haluavat päästä lopullisesti eroon kaikista vampyyreistä. Jahtia johtava van Helsing hypnotisoi Minan (tämän suostumuksella), millä tavalla he saavat koko ajan tietoa kreivin liikkeistä. Minalla on suora linja mielensä kautta kreiviin. Mina kuulee, miten laineet lyövät laivan kylkiin ym., mistä he arvaavat, että Dracula on jo päässyt livahtamaan Lontoosta.

Loppukahakka tapahtuu linnan pihalla. Kreivi Dracula saa seipäästä sydämeensä, mutta ei kuole heti. Mina pelastaa hänet linnan porteista sisään, ja he menevät linnan kappeliin, jossa 1400 - luvulla joutuivat eroon toisistaan. Kreivi Dracula anoo, että Mina / Elizabetha tappaisi hänet, jotta tämä ei joutuisi uudelleen kadotukseen vaan tällä kertaa hänen sielunsa pelastuisi. Kiihkeää rakkauttaan Draculaan vannova Mina tekee tämän toiveiden mukaisesti - ja antaa lopullisen kuoliniskun sekä mestaa Draculan pään irti. Tuloksena on että niin Elizabethan kuin Draculankin sielut lopulta pelastuvat Jumalan armosta. Alttaritauluun ilmestyvät molempien hahmot matkalle kohti taivaita. Tunnelma kappelissa on harras.

Linkit: Bram Stoker's Dracula (1897)
http://www.gutenberg.org/etext/345

55 Dracula Movies You Should See Before You Die
http://www.eeriebooks.com/blog/horror-movies/55-dracula-movies-you-should-see-before-you-die/

"Tohtori Jekyll ja Mr Hyde"

R. L. Stevensonin "The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde" (1886) pienoisromaani on yksi filmatuimmista kauhutarinoista. Sen pohjalta on tehty pitkälti toistasataa elokuvaversiota (n 125), myös suomeksi. Joten jokin tässä suhteellisen suppeassa tarinassa on vetänyt ihmisiä puoleensa.

Viimeisin "Tohtori Jekyll ja Mr Hyde" (2002) on Maurice Phillipsin ohjaama TV-elokuva, ja se näytettiin jokin aika sitten MTV3:lla.

Alkuperäinen kertomus on oman aikansa tuote. Moderni yhteiskunta oli vasta muotoutumassa, ja ihmiset olivat kiinnostuneita mm. psyykkeeseen liittyvistä kysymyksistä joutuessaan jatkuvasti tekemisiin itselleen vieraiden ihmisten kanssa. - Pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen Lontoota kuohutti ensimmäinen massamurhaaja Viiltäjä-Jack, joka tappoi prostituoituja.

Stevensonin romaani tiivisti sen aikaisen käsityksen ihmisen mielen toiminnasta. Samaan tapaan kuin myöhemmin Freudilla ihmisellä oli jonkinlainen yliminä (Tri Jekyllin minä) ja alitajunta (Mr Hyde) sekä tohtorin omaan taustaan liittyvä porvarillinen minä, jota pidettiin itsestäänselvyytenä. - Pahuus liitettiin alitajuntaan, hyvyys yliminään. Yliminän, Tri Jekyllin, tehtävä oli hallita pientä lasta sisällään, joka halusi tehdä pahaa. Joka ei osannut erottaa oikeaa väärästä.

Tohtorin kertomus alkaa sillä, miten hän kertoo olevansa tietoinen sisällään olevasta pahuudesta. Omalla kohdallaan hän ei pidä sitä ongelmana, mutta hänen ympärillään on paljon pahuutta. Pahuus tarkoittaa mm. (työväenluokkaisia) huvituksia, prostituutiota, pelaamista ja viinan juontia. Tilanteesta tohtori Jekyll löytää kunnianhimoisen missionsa. Hän alkaa kehittää lääkettä, joka eliminoisi pahuuden ihmisistä, jotta viiltäjä-jackejä ei pääsisi tulemaan. Mutta hän tunnetusti epäonnistuu katkerasti - ja tekee lopulta itsemurhan.

Uusin "Tohtori Jekyll ja Mr Hyde" -elokuva on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Esim. Suomessa sitä on pidetty yleensä keskinkertaisena elokuvana verrattuna vuosien 1931 ja 1941 elokuviin, jotka noudattelevat pilkulleen alkuperäistä tarinaa ja ovat perinteistä kauhua.

Jotkut pitävät viimeistä elokuvaa parhaana versiona. Ero näkemysten välillä on suuri. Viimeisimmässä versiossa ei korosteta hyvä ja pahan, Jekyllin ja Hyden, eroa, mikä saattaa hämmentää. Myös tohtori Jekyll on kauhea, myös Hydessa on jotain hyvää. Hyvä ja paha ovat sekoitus, eivät mustavalkoinen asetelma kuin alkuperäisessä kirjassa.

Kirjassa mennään erojen korostamisessa ajan psykologisten käsitysten mukaisesti äärimmäisyyksiin. Rikollisen ja pahan on näytettävä myös sellaiselta. Mr Hyde on pieni, ruma ja karvainen kun taas Tohtori Jekyll on suuri, komea ja huolitellun näköinen mies.

Elokuvassa Mr Hyde ja Tohtori Jekyll ovat samannäköisiä. Katsoja ei voi ulkoisten piirteiden, ehkä vain joidenkin ilmeiden perusteella, erottaa hyvän pahasta. Tohtori Jekyllin persoonallisuus on selvästi jakaantunut. Hänellä on kaksi minää. Paha ei ole pelkästään alitajuntaa, eikä hyvä (kristillistä) moraalia edustava yliminä.

2000-luvun ihmisille elokuva on ajankohtainen siksi, että lääkeaineita käytetään yhä enemmän psyyken ongelmien sääntelyssä. Sikäli Tohtori Jekyllin työ on jatkunut aina tähän päivään asti ja jatkuu edelleen. Tämän päivän paha mielessä on mm. masennus, johon käytetään aina vain enemmän lääkkeitä. Myös aiemmin esim. lobotomialla hoidetty skitsofrenia pysyy nykyään lääkeaineilla kurissa jne. jne.

Elokuva on tieteen kritiikkiä, tieteen, joka tapahtuu piilossa valvovilta silmiltä yritysten laboratorioissa. Pahan eristämisestä mielestä lääkkeillä on varmasti rajansa. Jossain vaiheessa on puututtava siihen, mikä yhteiskunnassa aiheuttaa laajamittaista psyykkistä vammautumista.

Tohtorin tarina opettaa miten hyvä tahto, tahto hyvään, ei riitä. On oltava myös keinoja varmistaa, että tahdottu hyvä myös toteutuu halutussa muodossa. Ja onko tuo tahdottu hyvä myös kohteena olevien ihmisten kannalta hyvä asia vai vain tahtojan kannalta edistyksellistä. Tohtori Jekyll sai haluamiaan kiksejä, hän vapautui estoistaan rohdoillaan. Kyse ei ollut pelkästään pahuudesta vaan puhtaan porvarillisesta nautinnonhalusta. Samaan aikaan siitä kuitenkin aiheutui muille haittaa. Hän toistuvasti pieksi rajusti rakastellessaan prostituoidun, joka suostui siihen, koska tohtori maksoi hyvin. Hän tunsi itsensä viriiliksi ja nuoreksi, aistit olivat valppaana kuin ihmissudella, mutta samaan aikaan katuja vaelteleva eläin pahoinpiteli ihmisiä ja sai siitä nautintoa.

Elokuva on myös kertomus miesten ystävyydestä, ja mitkä ovat pitkällisenkin ystävyyden rajat. Lakimies herra Utterson,  tohtori Lanyon, Sir Danvers Carew ja Richard Mr Enfield sekä tohtori Jekyll muodostavat miesverkoston, jotka olivat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa. He luottivat toisiinsa ja olivat valmiita uhrauksiin toistensa puolesta. Mr Hyden tulo kuvioihin tohtori Jekyllin ystävänä sekoitti ryhmän dynamiikkaa. Muut eivät ymmärtäneet mistä oli kyse ja he epäilivät kaikkea muuta kuin sitä, mistä todellisuudessa oli kyse. Kun totuus paljastui, silloinkin he vielä suojelivat vanhaa ystäväänsä. Itsemurha oli ikään kuin Jekyllin rangaistus synneistään ja itsessään herättämästään pahuudesta, joka ei ollut tahallista. Hän oli siis syyntakeeton tehdessään rikoksiaan. Mutta syyllinen siihen, että lähti kokeilemaan ihmisyyden rajoja kehittelemällä rohtojaan ja testaamalla niitä hallitsemattomasti itseensä.

Elokuva käsittelee hienosti myös muiden kuin tohtori Jekyllin moraalia. Lakimies Utterson venyttää laillisen ja laittoman välistä rajaa, kun kyse on ystävyyden ylläpitämisestä. Sir Danvers Carew katsoo läpi sormien tohtori Jekyllin kokeiluita, koska hän itse saattaa hyötyä niistä parlamenttivaaleissa. myös Jekyllin palkoolliset käyttävät tilannetta hyväkseen hyötyäkseen Jekyllin kustannuksella. Lopulta näyttää siltä, että hyväntahtoisesta Jekyllistä ja hänen toisesta minästään Hydestä tulee yhteiskunnan uhri.

Edes mielisairaala ei piittaa potilaistaan, sillä elokuvaan on rakennettu juonikuvio, jossa mr Hyde alun pitäen onkin aito potilas, joka sattumalta kuolee juuri ennen kuin Jekyll on saamassa hänet käyttöönsä - ja Jekyllin täytyy tämän takia alkaa tehdä kokeita itsellään.

Linkki: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
http://www.gutenberg.org/etext/43

"Orlando"

Ihastuttavimpia ja riemastuttavimpia kirjoja, joita olen kuluneen vuoden aikana lukenut on Virginia Woolfin "Orlando" (1928). Sally Potterin "Orlando" (1993) on myös toinen Woolfin teosten pohjalta tehty elokuva, jonka löysin paikallisesta Hämeenlinnan pääkirjastosta. Toinen on Marleen Gorrisin ohjaama "Mrs Dalloway" (1997). "Mrs Dalloway" (1925) puolestaan oli Woolfin läpimurtoteos. Toki hän oli kirjoittanut kolme romaania jo ennen tätä teosta.

"Orlando" kertoo kuvitteellisen henkilön Orlandon elämänkerran vuodesta 1588 vuoteen 1928, jolloin Orlando on noin 35-vuotias. Joten mistään aivan tavallisesti henkilöstä ei ole kyse. Lisäksi Orlando vaihtaa 1700-luvun alussa sukupuolta, mistä aiheutuu omat ongelmansa. Tuolloin hän oli Englannin suurlähettiläänä Turkissa. Koti-Englannissa hänellä on mm. vaimo ja kaksi lasta, ja tuohon aikaan nainen ei voinut omistaa mitään.

Elämänkerta alkaa kuningatar Elizabethin ajasta, jolloin mm. Shakespeare vaikutti Englannissa. Orlando jopa näkee yhden hänen teatteriesityksensä Othellon rakastajattarensa venäläisen Sasha Romanovitsin kanssa. Pitkän elämänsä aikana hän tutustuu Englannin kirjallisuuden kuuluisuuksiin. Ensimmäisenä hän kutsuu kotiinsa runoilija Robert Greenen, joka jäi historiaan Shakespearen arvostelijana. Hän piti tätä pyrkyrimäisenä variksena. Ja näyttelijänä Shakespeare ehkä olikin sellainen. Siksihän hän näytelmäkirjailijaksi ryhtyikin.

Orlando on koko elämänsä ajan aatelinen, yläluokkaa, ja hänellä on mahdollista saada nimensä historiaan runoilijana ja muotokuvansa maalattua ja tulla sillä tavoin kuolemattomaksi. Mutta Orlando halusi vain yhtä asiaa. Seuraa. Aluksi Orlando kirjoitti enimmäkseen näytelmiä, joilla hän pääsi kuningattaren suosioon ja sai vakaan yhteiskunnallisen aseman.  Mutta hän kirjoitti myös runoja, jotka hänen suuresti arvostamansa runoilija Green täysin tyrmäsi. Orlando poltti vihoissaan runonsa ja jätti jäljelle vain yhden runoelman "Tammipuun", jota hän piti mukanaan koko elämänsä ajan, ja jota hän vähitellen paranteli. Vuonna 1928 hän sai "Tammipuusta" kirjallisuuspalkinnon - naisena. Maineensa huipulla hän ajattelee vain yhtä asiaa - miestään. "Ekstaasi!", huusi Orlando, "ekstaasi!" "Marmeduke Bonthrop Shelmerdine!", hän huusi ja tarkoitti miestään seistessään tammipuun varjossa ja odottaessaan miehensä saapumista.

Ja lopulta Orlandon mies saapuu, minkä jälkeen kirjan viimeiset sanat: "Ja keskiyön kahdestoista lyönti kajahti; keskiyön kahdestoista lyönti, lokakuun yhdentenätoista päivänä, vuonna 1928". Kyse oli päivästä jolloin kirja julkaistiin Lontoossa. - Toisin kuin kirjassa elokuvassa Orlandon elämän mieheksi osoittautuu hänen poikansa. Siis 90-luvun menestyneen yksinhuoltajan näkökulma, joka valitsee ekologisista syistä moottoripyörän urheiluauton sijaan.

"Suljettu saari"

"Suljettu saari" on elokuva, joka on nähtävä. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en voinut päätyä, kun kuulin kahden henkilön keskustelevan siitä. Päätymättä mihinkään. Scorsesen "Suljetun saaren" ensi-ilta oli viime helmikuussa, ja sen käsikirjoitus ei juuri poikkea Dennis Lehanen "Suljetusta saaresta" (2003).

Psykologinen trilleri hämmentää katsojan viimeistään elokuvan viimeisissä kohtauksissa lopullisesti. Mistä tässä kaikessa lopulta oli kyse, voinko sanoa mitään varmaa, mitä saarella oikein tapahtui?

Alussa kaksi Yhdysvaltain liittovaltion tutkijaa Edward "Teddy" Daniels ja Chuck Aule saapuvat saarelle, joka on vankimielisairaala. Heidän tehtävänään on etsiä sellistä salaperäisesti kadonnutta naisvankia. Mutta kyse on päätutkijan Edward Danielsin kohdalla enemmästäkin. Hän epäilee, että saarelle on vangittu hänen vaimonsa surmaaja, jota hän haluaa kovistella - mahdollisesti jopa surmata. Daniels on II maailmansodan veteraani, joka näkee painajaisia niin väkivaltaisesti kuolleesta vaimostaan kuin sodan aikana näkemistään leireistä ja tappamistaan ihmisistä. Lisäksi hänellä on voimakkaita päänsärkykohtauksia, jolloin hän näkee valvetilassakin harhoja. Satunnaiset esineet ym. laukaisivat mielikuvia Dolores-vaimosta.

Mielensisäisten tapahtumien tulkinta vaatii katsojalta persoonallisuutta, joka on joustava ja joka mahdollistaa näkökulmien vaihtamisen ja luopumisen varmoina pidetyistä olettamuksista, joita hänellä on elokuvan aikana muodostunut. Jos katsoja ei lopussa vaihda näkökulmaansa, hän on samassa tilanteessa kuin elokuvan päähenkilö Edward Daniels. Hän joutuu torjumaan (elokuvan) todellisuuden, koska todellisuuden paine on käynyt liian voimakkaaksi. Katsoja ehkä jossain vaiheessa huomaa, että ikään kuin hänen omassa psyykessään ei kaikki ole aivan kohdallaan. Kertomus murtaa minän eheyttä, halun samastua päähenkilöön. Jossain vaiheessa katsojan on hylättävä päähenkilönsä ja tarkkailta tapahtumia sivullisena - ja vain ihmeteltävä, että näinkin voi käydä.

Syyttä ei Scorsesen trilleriä ole verrattu esimerkiksi Hitchcockin "Vertigoon" (1958), sillä katselukokemus on yhtä huimaava ja kamerankäyttökin muistuttaa sitä, mitä se on mestariohjaajan teoksissa. Myös "Vertigon" juoni on niin mutkikas, ettei se välttämättä kerta katsomalla avaudu, mikäli katsoja ei ole koko ajan tarkkana ja pohdi näkemäänsä. "Vertigon" entistä poliisia vedätetään kunnolla, ja katsoja joutuu vedätykseen mukaan. Vasta aivan, aivan lopussa selviää, mistä kaikessa oli kyse. Selitys on lopulta yksinkertainen, vaikka juonikuvio on mutkikas. George Roy Hillin "Puhallus" (1974) on toinen huippuesimerkki tällaisesta huijauksesta, johon tosin katsojaa ei oteta mukaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin. Vainoharhaisen 50-luvun kuvauksesta tulee mieleen Ron Howardin "Kaunis mieli" (2001).

Mikä on totta, mikä fiktiota "Suljetussa saaressa"? Kysehän on lopulta kertomuksesta, joka on alusta loppuun asti fiktiota. Katsoja johdatetaan kertomuksen maailmaan Teddy Danielsin kautta. Katsoja ei voi heti aluksi voi epäillä, että Teddy on vain jonkun toisen henkilön luoma mielikuvitushahmo, jonka nimi on Danielsin nimen anagrammi eli Andrew Laeddis. Samoin kuin karanneen naisvangin Rachel Solandon nimi on anagrammi hänen vaimonsa nimestä Dolores Chanalista. - Tietysti voidaan saivarrella. Voivathan salakieliset viestit olla vain keino osoittaa Teddy Daniels mielisairaaksi, ja ehkä häntä on järjestelmällisesti huumattu niin kuin hän itse epäilee tms. Kuitenkin nimenomaan Danielsin itse koko ajan etsii ympäriltään mitä mielikuvituksellisimpia salakielisiä viestejä, joita pyrkii tulkitsemaan.

Jos ja kun tapahtumat saarella ovat etukäteen suunniteltua huijausta, minkä takia tällaiseen huijaukseen on ryhdytty? Tohtori J. Cawley antaa eri vaiheissa vihjeitä. Hän esim. uskoo pystyvänsä pelkällä puhumiseen perustuvalla terapialla vaikuttamaan vankeihin, jopa parantamaan heitä. Andrew Laeddis alias Teddy Daniels on tässä tapauksessa vanki, jonka kanssa hän on tekemässä koetta.  - Pelissä on paljon, mikä paljastuu kirjan lopussa. Mikäli Andrew myöntää olevansa Andrew, hän välttyy etuotsalohkon lobotomialta; ja hänellä on toiveita vapautua jossain vaiheessa vankilasta. Laeddis on vankilassa siksi, että hän tappoi vaimonsa, koska vaimo oli tappanut heidän kolme lastaan mielenhäiriössä.

Kirjan ja myös elokuvan loppu on ironinen. Ensin näyttää siltä, että Andrew Laeddis läpäisi testin, mutta sitten hän alkaa taas puhua sekavia kuvittelemalleen toiselle etsivälle Chuck Aulelle, joka itseasiassa on hänen lääkärinsä. Hetken kuluttua saapuvat valkotakkiset, jotka vievät, epäilemättä, Andrewin pieneen operaatioon.

"Marie Antoinette"

Ehkäpä Sofia Coppolan "Maria Antoinette" (2006) näytettiin Nelosella eilen siksi, että hänen seuraava elokuvansa "Somewhere" (2010) on tulossa elokuvateattereihin. Trailereiden mukaan elokuva kuvaa näyttelijäisän ja 11-vuotiaan tyttären läheistä suhdetta. Seksiäkin elokuva tihkuu niin kuin "Marie Antoinette".

Näkökulma Ranskaan on Hollywoodin. Hyvänä muistutuksena ranskalaisille ja englantilaisille, että jo Ludwig XVI tuki USA:n itsenäistymistä eikä se tapahtunut vasta Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Kuningas kutsui koolle myös Kansalliskokouksen ensimmäisen kerran 150 vuoteen. - Kuningas ei kumouksen jälkeen ollut enää kuningas Jumalan vaan säätyjen armosta. Demokratian pohja ei ollut - sanottiin - kristinuskossa vaan keskenään nahistelevissa säädyissä, jolloin nytkin kansan köyhimmät unohdettiin mikä on jatkunut tähän päivään asti. Asiasta on turhaan syytetty nuorta Ranskan hallitsijapariskuntaa. - Suomen hallitusmuodon presidenttikeskeisyys on ranskalaista perua.

Niin kuningas kuin kuningatar Marie Antoinette olivat sivistyneitä ja valistuksen kasvatteja. Tosin kuningatar oli saanut Itävallassa kehnon koulutuksen säätyläisnaiseksi. Kuningatar luki Jean-Jacques Rousseau'ta ja halusi jossain vaiheessa yksinkertaista elämää luonnon ehdoilla. Paljon tunnetummaksi hän on tullut kerskakulutuksestaan, ja Ranskan maine muodin mekkana sai alkunsa. 2000-luvulla tällaisesta kuningattaresta pidettäisiin korruptoituneiden oikeisto-, vasemmisto- ja keskustapoliitikoiden sekä kirkkoa ja puolueita hännystelevien, tuiki sovinnaisten mies- ja naispresidenttien sijaan.

Coppolan kuvamaailma antaa Marie Antoinettesta toisenlaisen kuvan kuin mitä historiankirjoissa. 15-vuotiaana hänet kihlattiin Ranskan kruununperijän kanssa, ja 19-vuotiaana hän tuli kuningattareksi. 47-vuotiaana hänet mestattiin, joten rauhallisia eläkepäiviä hän ei ehtinyt viettää. - Elokuva onneksi päättyy siihen, kun kuningasperhe lähtee kansanjoukkojen painostuksen vuoksi vapaaehtoisesti Versailles'ta, ennen kuin heidät pidätettiin. - Romanssikin Marie Antoinetten elämään mahtuu suomalaisen, kantahämäläisen Harvialan kartanon kreivin Hans Axel von Fersenin kanssa. Oma mies ei sänkypuuhista paljon perustanut, vaikka yhteisiäkin lapsia syntyi. Kruununperijä saattaa siis olla täkäläistä perua! Suomen kuningasta olisi valtiollisen itsenäistymisen aikaan Saksan sijaan voitu perustellusti hakea myös Ranskasta.

Tunnelma on paikoittain riehakas ja iloinen, mutta Versailles'in määrällisesti suuren hovin ja säätyjen juonitteluiden varjostama, mikä on ajalta ennen Ludwig XVI:ta ja Marie Antoinettea. He yrittivät rikkoa hovietikettiä. Hallitsijaparia, varsinkin itävaltalaista Marie Antoinettea vastaan juoniteltiin hovin ulkopuolellakin - ja varsinkin siellä. Hänestä tehtiin pilkkalauluja ja -pamfleteita, ja hänen mainettaan mustattiin mitä ehdittiin. Suurimmaksi osaksi syyttä.  Hänen suurin syntinsä varmasti oli valtion varojen hulvaton käyttö, mutta toisaalta yhden ihmisen kulutuksella ovat rajansa, vaikka hän olisikin kuningatar.