"Petosten kehässä"

Saksalainen ohjaaja Volker Schlöndorff on tullut tutuksi kahden kuuluisan kirjailijan Heinrich Böllin ja Günter Grassin kirjoihin perustuvista elokuvistaan ”Katharina Blumin menetetty maine” (1975) ja ”Peltirumpu” (1979).  "Peltirummusta" hän sai jopa Oscarin.

Heti näiden elokuvien jälkeen tehty "Petosten kehä" (1981) on jäänyt edellisten varjoon. Schlöndorff on ollut tuottelias ohjaaja aina viime vuosiin asti, ja hänen filmografiastaan löytyy liki 40 työtä. Hän on työstänyt myös kahden klassikkokirjan Marcel Proustin "Swannin rakkauden" (1984) ja Henry Millerin "Kauppamatkustajan kuoleman" (1985) pohjalta elokuvan.

"Petosten kehä" ei ole ihan tavallinen elokuva, vaikka sen voi sellaisena katsoa. Schlöndorff seuraa sivullisena saksalaisen sotajournalistin Georg Laschen elämää Libanonin sisällissodan alkuvaiheessa vuoden 1975 Beirutissa. Laschen on alusta alkaen aivan hukassa, sillä hän ei tajua missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Tilannetta pahentaa se, että toimittajat ja heidän valokuvaajansa ovat koko ajan tapahtumien keskellä ja he joutuvat luovimaan eri ryhmittymien välillä. Kaikki haluavat että tapahtumista kerrotaan heidän kannaltaan. Toimittajien silmien edessä jopa tapetaan siviilejä, jotta omalle asialle saataisiin julkisuutta.

Georg Laschen on lisäksi lähtenyt Libanoniin pakoon yksityisen elämänsä vaikeuksia. Hän ei ole oikeastaan kovin kiinnostunut siitä, mitä Libanonissa tapahtuu. Lähtiessään Hampurista Laschen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet asumuserosta. Beirutissa hän tapaa leskeksi jääneen vanhan, niinikään saksalaisen, naistuttavansa Ariane Nasserin, joka oli ollut naimisissa muslimimiehen kanssa. Heidän välilleen roihahtaa lyhyt romanssi, josta Georg on enemmän kiinnostunut kuin siitä, että hänen ympärillään ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.

Elokuvassa on pitkiä kohtauksia, joissa Laschen vain vaeltaa Arianen luo Beirutin katuja toimittajien suosimasta hotelli Beirutissa kaupungin länsiosaan, jota hallitsevat shia-muslimit ja joita tukee mm. PLO. Itäosassa asuvat kristityt, falangistit ym. ryhmittymät, ja välillä vaikuttaa siltä, että kaikki käyvät avointa sotaa kaupungin kaduilla toisiaan vastaan. (Mikä pitikin paikkansa.) Kuin ihmeen kaupalla Georg Laschen ei kertaakaan saa naarmuakaan kävellessään ja juostessaan mitä pahimman näköisten paikkojen ohi ja läpi. Ihmisiä kuolee koko ajan ympärillä ja hän näkee palavia autoja ja taloja sekä jatkuvia kranaatti-iskuja ym. Kun hän vain vilauttaa saksalaista lehdistökorttiaan, hän selviää kaikista tilanteista.

Aluksi Laschen kirjoittaa saksalaisille lehdille ja uutistoimistoille tapahtumista. Siis lähinnä kuvaa sodan julmuutta, kertoo kuolleiden määristä ja ihmisten kohtelusta viileän objektiivisesti. Mutta tappamisesta tulee nopeasti arkipäivää. Se ei tunnu enää miltään - edes uutisen arvoiselta asialta, joten toimittaja jättää kirjoittamisen ja keskittyy mielensä sisäiseen todellisuuteen. Hän samastuu yhä enemmän sodan siiviileihin, joiden joukkoon hän joutuu jatkuvasti suojautumaan taisteluilta. Varsinkin hänen valokuvaajansa on kärmeissään, mitä Georg oikein puuhastelee. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että hänellä on rakastaja kaupungissa. Toimittaja ei hoida hommiaan. Valokuvat tarvitsevat tuekseen myös tekstiä, ja sitä Laschenilta ei synny. Tai teksti on päätöntä moralisointia.

Yhden kerran Georg sitten joutuu keskelle kranaattikeskitystä. Oikeistolaisten, kristillisten falangistien tai jonkun muun puolisotilaallisen ryhmittymän kohteena on kerrostalo, jossa on suuri joukko siviilejä. Kranaatteja tulee läpi seinien ja ihmisiä kuolee ja lentelee pitkin seiniä. Georg heittäytyy maahan, eikä jälleen saa naarmuakaan, mutta hänen päälleen kaatuu muslimimies kuolleena. Georg jää puristuksiin hänen alleen ja saa paniikin. Hän onnistuu tempaisemaan mukanaan kuljettamansa veitsen lahkeestaan - ja iskee silmittömästi miestä useita kertoja. Ja lopulta saa kammettua hänet päältään. Georg ryntää pois paikasta aivan sekaisena, ja palaa takaisin hotelli Beirutiin.

Hotellisissa Laschen menee veriset vaatteet päällä suihkuun ja vähitellen riisuu vaatteet päältään ja jää pitkäksi aikaa suihkuun pesemään sodan jälkiä pois iholtaan. Länsimaiset toimittajat ovat lähdössä maasta seuraavana päivänä, mutta Georg tekee ratkaisunsa, että hän jää maahan. Hän kokee että hänestä on tullut osa näitä ihmisiä ja tätä sotaa ja ennen muuta Ariane Nasserin kautta, jossa hän näkee kohtalonsa. Käydessään illalla yllättäen Arianen luona hän näkee, että tämän luona onkin jo joku. Georg jää ulos odottamaan vieraan lähtöä. Hän huomaa, että kyse on PLO:n taistelijasta, joka on Arianen rakastaja.

Laschen tajuaa itsepetoksen ja petoksen. Hän on laskenut kaiken Arianen varaan, vaikka on nimenomaan sanonut tälle, ettei aio jäädä Libanoniin vaan on vain jonkin aikaa työmatkalla maassa. Hänen varaansa ei Ariane voinut tulevaisuuttaan rakentaa. Eikä Ariane toisaalta ollut kieltänyt, etteikö hänellä miehensä jälkeen olisi ollut rakastajia. Georg oli vain yksi monista. Georg manaa naiviuttaan ja tyhmyyttään ja palaa takaisin hotelliin. Muut toimittajat ovat lähteneet maasta, ja hän jää yksin hotelli Beirutiin. Joitain päiviä odotettuaan hänenkin onnistuu päästä pois maasta. Hampuriin palattuaan hän ajaa vaimonsa luo. Katsojan annetaan ymmärtää, että asumusero ei johda jatkotoimenpiteisiin vaan pariskunta lapsineen jatkaa keskiluokkaisen porvarillista elämäänsä 70-luvun Länsi-Saksassa.

"Chinatown"

Roman Polanskin "Chinatown" (1974) on yksi 70-luvun kulttielokuvista. Ei ihan tavallinen trilleri.

Olen nähnyt leffan joitain kertoja, ja se tuli viimeksi vastaan Anthony Easthopen kirjassa "Literary into Cultural Studies" (1991). Elokuva on ollut monien kulttuuritutkijoiden kiinnostuksen kohteena.

"Chinatown" ei vaikuta mitenkään erityiseltä elokuvalta. Trilleri kuin trilleri. Ei kovin paljon jännitystä, ei toimintaa. Muistuttaa enemmän perinteistä dekkaria verkkaisen kerrontansa takia ja suhteellisen hankalan  päättelyketjunsa takia. Juoni ei kuitenkaan kierry sen kysymyksen ympärille, kuka teki murhan, vaikka murhakin toki tehdään. Ennemminkin salapoliisi Jake Gittesin - kuten myös katsojan - ongelmana on, miksi murha tehtiin.

Aluksi näyttää siltä, että vesi-insinööri Hollis Mulwrayn tappoi hänen vaimonsa Evelyn mustasukkaisuudesta. Mies oli uskoton jonkun nuoren vaaleaverikön kanssa.

Sitten näyttää siltä, että Evelyn on itsekin uhri. Nuori nainen, jonka kanssa Hollis oli salaa otetuissa kuvissa, olikin Evelynin tytär (tai siskopuoli), jota Hollis ja Evelyn halusivat suojella heidän isältään. Heidän isänsä Noah Cross oli Los Angelesin mahtavimpia miehiä 30-luvulla, ja hän olikin raivannut poliittisen vastustajansa eli Hollisin tieltään.

Asetelma vaihtuu kuitenkin ainakin vielä kerran, kun paljastuu, että Noah Crossin motiivina on myös saada tyttärensä Katherine (tai tyttärentyttärensä) itselleen tyttäreltään Evelyniltä. Cross on rakentanut omalta kannaltaan idioottivarman kuvion, jonka avulla hän voittaa aina. Cross on tappanut Hollisin hänen omassa kodissaan, minkä takia hänen keuhkoistaan löytyy suolaista vettä. Hän laskelmoi, että jossain vaiheessa selviää, ettei Hollisia ole hukutettu mereen ja sitten kuljetettu vesilaitoksen makean veden altaaseen. Syyttävä sormi osoittaa tällöin Noah Crossin (ja/tai vesiyhtiön apulaisjohtajan Mr Yelburtonin) sijaan hänen tyttäreensä Evelyniin.

Crossilla on poliisi pihdeissään, joten hän pystyy ohjailemaan millaiseen tilanteeseen kulloinkin päädytään. Jos Evelyn luovuttaa tyttärensä Katherinen isoisälleen (= isälleen) suosiolla, Hollisin tapaus unohdetaan. Kuolema jää ratkaisematta tai jokin henkilö vain leimataan syntipukiksi tappoon esim. Mr Yelburton. Jos Evelyn ei luovuta tytärtään, Cross voi paljastaa korttinsa ja ohjata poliisit Evelynin jäljille.

Ainoan mutkan matkaan tuo salapoliisi Jake Gittes, joka löytää Crossin rikkoontuneet silmälasit Mulwrayn perheen tekolammesta. Gittesille ne ovat todiste siitä, että Cross on ollut talon takapihalla ja hukuttanut Hollisin tämän omaan suolaiseen lampeen. Cross kuitenkin anastaa väkivalloin lasit Gittesiltä, joten Gittesille ei jää muuta kuin sana sanaa vastaan. Muita todisteita Noah Crossia vastaan hänelle ei ole.

Lisäksi Noah gangstereineen pakottaa Gittesin kertomaan, missä Katherine on. Gittes johdattaa heidät Chinatowniin, jossa on myös komisario Lou Escobar miehineen paikalla. Gittesin juoni on johtaa Cross ansaan. Hän uskoo voivansa viime hetkellä paljastaa Escobarille, mikä tilanne todellisuudessa on, että Noah Cross on tappanut Hollisin, raiskannut tyttärensä ja aikoo ottaa myös tyttärentyttären itselleen. Hän ei kuitenkaan saa koskaan tilaisuutta paljastukseensa.

Poliisit pysyvät alkuperäisessä uskomuksessaan tai totuudessa, jonka Cross on heille syöttänyt. Evelyn on se, joka on tappanut miehensä. Gittes vain vaivoin selviytyy joutumatta itse syytteeseen avunannosta murhaajan suojeluun. Loppukohtauksessa Chinatownissa Evelyn yrittää vielä viime tingassa tyttärineen paeta isäänsä, mutta poliisit ampuvat oletun murhaajan liikkuvaan autoon. Cross pääsee tavoitteeseensa ja saa Katherinen itselleen.

Cross pääsee myös poliittiseen tavoitteeseensa. Pilkkahintaan maanviljelijöiltä ostettujen maiden arvo nousee hetkessä vesilaitoksen johdettua Los Angelesin ylimääräisen makean veden kastelukanaviin. Noah Cross ja Hollis Mulwray olivat aikoinaan liikekumppaneita ja omistivat yhdessä vesiyhtiön. Nyt Cross hyödyntää vanhoja 'hyvä veli' - suhteitaan maakaupoissa menestyksekkäästi. Hollisin hän tappoi myös siksi, että Hollis pääsi selville hänen kyseenalaisista liiketoimistaan.

"Nuoret sankarit"

Lieneekö lapsuudesta jäänyt mieleen, että länkkärit ja kesä kuuluvat yhteen. Ainakin intiaanikesinä, jolloin kesä tuntui jatkuvan loputtomiin. Varmaan sellaisena kesänä luin joskus yhden ensimmäisistä kirjoistani, joita ei ollut monta, Cooperin "Viimeisen mohikaanin" (1826). Jotain samaa henkeä on Christopher Cainin ohjaamassa elokuvassa "Nuoret sankarit" (1988) - ja varsinkin sen cherokee-intiaanissa Chavezissa, joka ei tietysti oikeasti ole kuin 1/8 intiaani.

Elokuva pohjautuu löyhästi todellisiin tapahtumiin mm. Lincolnin maakunnan lihasotaan, jossa karjatilallinen John Tunstall murhattiin vuonna 1878. Billy the Kid oli tuolloin yksi hänen rengeistään. Alue oli tuohon aikaan levotonta ja maiden omistussuhteet epäselviä, mikä mahdollisti Billyn kaltaisten nuorten aseiden heiluttajien toiminnan. Heitä tarvitsivat niin lainvartijat kuin lain toiselle puolen ajautuneet ryhmittymät.

Kuvaus kuuden pikkurikollisen koplasta vaikuttaa kaikesta viihteellisyydestä ja toiminnallisuudesta huolimatta varsin realistiselta. Billy the Kidin legendaa ei pyritä pönkittämään. Tarina kertoo uskottavasti, millä tavoin muutama nuori mies 1800-luvun lopulla saattoi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin valtaapitävien kanssa. Ja miten heidän olemassaolonsa oli suorastaan edellytys sille, että korruptoitunutta hallintoa voitiin sopivasti peitellä liittovaltion suuntaan kiinnittämällä huomio pikkurikollisiin ja pikkurikoksiin.

Lopussa joukkio joutuu ansaan ex-isäntänsä Tunstallin lakimiehen Alex Sweenin ja tämän vaimon taloon. Kilpaileva karjatilallinen Murphy joukkioineen yhdessä sheriffin kanssa sytyttää Sweenin talon tuleen, mutta kaksi miehistä, Billy ja Chavez, onnistuvat pakenemaan murhaajiaan. Tosin kostonkierre jatkuu, kun Billy lähtiessään tappaa Murphyn kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt. Miehet pakenevat rajan yli Meksikoon niin kuin lännenelokuvissa usein tehdään.

Internet Movie Databasen (IMDb) katsausten perusteella elokuva jakaa katsojat jyrkästi kahteen ryhmään. Toisessa ääripäässä ovat ne, joiden mielestä elokuva on jopa paras lännenelokuva, jonka he ovat nähneet. Sellaisiakin on, jotka eivät näe elokuvalla muita ansioita kuin ehkä sen, että muutamat tunnetut näyttelijät kuten Kiefer Sutherland (Doc) ja Emilio Estevez (Billy) saivat elokuvasta potkua urakehitykselleen näyttelijöinä.

"Ihmeiden tekijä"

Oletko sattunut näkemään TV:stä koskaan "Supernannyä"? Sitä ihmenaista, joka auttaa perhettä kuin perhettä saamaan kuria ja järjestystä taloon, jota hallitsevat tyranneina 3-5-vuotiaat lapset vanhempien voimatta tehdä yhtään mitään.

Arthur Pennin "Ihmeiden tekijä" (1962) on todiste siitä, että supererityisopettajia on ollut jo 1800-luvun lopulla.

Elokuvan opettaja on Annie Sullivan ja kuurosokea lapsi Helen Keller. Ja tämä tarina on tosi niin kuin tosi-TV:n tarinat.

Sullivan on itse rutiköyhästä perheestä, ja ollut itsekin sokeutua lapsena. Hän käyttää vahvoja, tummennettuja laseja herkkien silmiensä takia. Annie saa elämässään mahdollisuuden kouluttautua opettajaksi ja sen hän tekee. Helen Keller on hänen ensimmäinen asiakkaansa eikä lainkaan sieltä helpoimmasta päästä.

Vanhemmat Arthur ja Kate Keller eivät ole ollenkaan osanneet kasvattaa tytärtään. He ovat pitäneet häntä jopa vähämielisenä, mikä tietysti johtuu vain heidän omasta kyvyttömyydestään kommunikoida aistivammaisen tyttärensä kanssa. Silti he uskovat, että Helenille voi tehdä .. jotain. Joten he palkkaavat Annien.

Katielle paljastuu heti, miten valtavan urakan hän on saanut. Vanhempien keskeinen kasvatusmenetelmä on ollut sääli, millä perusteella he ovat antaneet tyttärensä tehdä mitä vain hän on hallunnutkaan tehdä välttääkseen tämän raivokohtauksia. Ja Helenhan tekee mitä tahtoo - ja tyrannisoi koko perhettä. Tosin perheen avuliaalla suostumuksella.

Ruokailusta ei tule mitään. Helen kiertää pöytää ja rääpii jokaisen lautaselta mitä haluaa. Kukaan ei sano mitään. Antaa Helenin tehdä mitä tekee. Annie tekee siihen lopun. Hän pysäyttää Helenin - mistä alkaa viikkojen kestävä kädenvääntö aikuisen ja lapsen välillä.

Elokuva kuvaa suorastaan inhorealistisesti Annien ja Helenin fyysistä taistelua, joka muistuttaa välillä villieläimen kesytystä, toisinaan suurten henkien taistelua.

Kun Annie on saanut otettua ensimmäiset vaivaalloiset askeleet Helenin kanssa, vanhemmat sanovat, että nyt riittää. Nyt me pystymme hallitsemaan Heleniä. Annie kuitenkin kysyy: onko se riittävästi. Heidän tyttärensä on hyvin älykäs, vaikkakin aistivammainen. Eivätkö vanhemmat haluaisi antaa Helenille mahdollisuutta oppia tietämään millainen maailma on? Eivätkö he haluaisi oppia yhteistä kieltä, viittomakieltä, jolla voisi kommunikoida mistä tahansa asioista ym.

Valitettavasti elokuva jää puolitiehen. Se ei kerro, jatkoivatko vanhemmat ponnistelujaan tyttärensä eteen vai eivät. Mikä oli Helenin kohtalo? Saiko hän koskaan näyttää mihin hän pystyi, vaikka oli vaikeasti vammainen?

"Dorothy Dayn tarina"

Protestanttisten kristittyjen esim. Pohjois-Euroopan luterilaisten keskuudessa ei ole syntynyt liikkeitä, jotka katsoisivat maailmaa köyhien ja sorrettujen näkökulmasta. Katolilaisuuden piirissä tällaisia liikkeitä on ollut.

Yksi tällainen yhden naisen liike on amerikkalaisen Dorothy Dayn 20-luvun lama-aikana aloittama toiminta työttömien, asunnottomien ym. vähäosaisten auttamiseksi. Vapauttamiseksi kurjuudesta. Aluksi Day uskoi vapautukseen, mutta joutui myöhemmin lieventämään tavoitettaan. Riitti että huono-osaisuuden vaikutuksia pystyi lieventämään.

Michael Ray Rhodesin ohjaama "Dorothy Dayn tarina" (1996) on tämän mielenkiintoisen ja karismaattisen naisen elämä pähkinänkuoressa.

Day ei alkujaan ollut uskonnollinen. Itse asiassa nuorena naisena 1920-luvun alussa USA:ssa hän liikkui piireissä, joissa oli ateisteja, nihilistejä, agnostikkoja, monenlaisia boheemeja, joista monet olivat ay-aktivisteja ja kommunisteja. Keskeytettyään yliopisto-opintonsa hän kirjoitteli vasemmistolaiseen The Call - lehteen mm. köyhyyteen liittyvistä kysymyksistä. Hän oli myös naisasianainen ja rauhanaktivisti, joka osallistui usein mielenosoituksiin ja joutui monesti pidätetyksi.

Hänen elämässään tapahtuu käänne, kun The Hearst -lehden toimittaja Lionel Moire saattaa hänet raskaaksi. Moire taivuttelee Dorothyn tekemään abortin, ja hylkää hänet sitten. Dorothy lähtee selvittämään ajatuksiaan ja elämäänsä States Islandille merenrantamökkiin. Saarella hän tapaa vanhan tuttunsa New Yorkista Forster Batterhamin, jonka kanssa hän saa lapsen. Avoparille tulee erimielisyyttä uskonnollisista kysymyksistä lapsen synnyttä, Dorothy haluaisi kastaa lapsen. Day on saarella tutustunut nunniin, jotka ruokkivat ja majoittavat saarella asunnottomia ja köyhiä. Hän oivaltaa, etteivät esim. poliittiset puolueet ole kiinnostuneita näistä vähäosaisimmista. Eivät edes kommunistit. Toisaalta ei myöskään kirkko instituutiona auta ihmisiä vaan kyse on lähinnä joidenkin ihmisten omasta halusta auttaa niitä, jotka eivät itse pysty hankkimaan elantoaan tai asuntoa.

Day perustelee Forsterille haluaan kastaa tyttärensä, sillä että hän haluaa tämän elämään jotain pysyvyyttä, joka hänen omasta elämästään on puuttunut. Forster ateistina ei hyväksy puheita kastamisesta. Forster lähtee pois tilanteesta ja seuraavana aamuna New Yorkiin, josta sanoo kuitenkin tulevansa muutaman päivän kuluttua. Kun Forster lopulta tulee takaisin, hän on valmis hyväksymään sen, että heidän tyttärensä Tamar kastetaan. Dorothy kuitenkin toteaa, että hän on miettinyt asioita. Hän haluaa, että Forster tulee mukaan ristiäisiin ja menee hänen kanssa naimisiin. Kumpikaan toive ei toteudu. Avopari eroaa.

Myös Dorothy lähtee aikanaan vuonna 1937 States Islandilta takaisin New Yorkiin. Yhdessä ranskalaisen maahanmuuttajan, entisen talonpojan Peter Maurin kanssa hän aloittaa majoittaa ja ruokkia asunnottomia lahjoitusvarojen turvin. Dorothy laittaa likoon joskus lehtikirjoittelusta saamansa palkkatulot ja jopa vuokrarahansakin auttaakseen muita. He perustavat lisäksi oman lehden The Catholic Workerin, mikä närästää niin katolilaisia kuin ay-aktivisteja, jotka tuohon aikaan olivat kaikki käytännöllisesti katsoen kommunisteja USA:ssa. Katolinen kardinaali yrittää painostaa häntä luopumaan etuliitteestä 'katolinen', niin lehden kuin liikkeensä nimessä, mihin Dorothy Day ei suostu. Kardinaali huomauttaa myös, että monet katoliset pitävät häntä piilokommunistina, mitä Day ei niele - ja kardinaali joutuu nostamaan kädet pystyyn.

Jossain vaiheessa hän ajautuu hankauksiin vapaaehtoistyöntekijöidensä kanssa. Dorothy johtaa liikettään muiden mielestä valistuneen yksinvaltaisesti eikä kuuntele riittävästi muita, mistä on aiheutunut ongelmia. Yksi asiakkaista tekee yllättäen itsemurhan ja asuntolassa on kolme tappelua viikon aikana, mikä saa muut takajaloilleen. Dorothy ei kuitenkaan anna myöten. Hän ilmoittaa, että ne, jotka haluavat, voivat lähteä. Hän sanoo ymmärtävänsä häntä vastaan suunnatun kritiikin, mutta sanoo myös, ettei voi luopua ajatuksesta auttaa kaikista huonoimmassa asemassa olevia. Myös mielenterveysongelmaisia, prostituoituja, vakavasti sairaita ym.

Dorothy varautuu siihen, että hän jää jälleen kaksin Peter Maurin kanssa. Hän kyselee töitä jopa The Call -lehdestä, jonka toimittaja hän on ollut, mutta häntä ei haluta takaisin. Seuraavana aamuna Dorothy kuitenkin toteaa ilokseen, että suurin osa vapaaehtoisista haluaa jatkaa työtä entisin ehdoin, riskeistä piittaamatta.

Dayn aloittama liike on vielä 2000-luvullakin olemassa ja voi hyvin. Sillä on eri puolilla maapalloa yli 100 asuinyhteisöä, joista 30 USA:ssa. Lähin on Ruotsissa.

"Picasson seikkailut"

Miltä kuulostaisi nähdä taiteilija Pablo Picasson pitkä elämä 1,5 tunnissa ruotsalaisena mykkäelokuvana? Tage Danielssonin ohjaama ”Picasson seikkailut” (1978) on sellainen, eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi. Väärin. Elokuva on aivan hullu, reilusti yliampuva, slapstick.

Yhdessä kohtauksessa kirjailija Ernest Hemingway istuu kahvilan nurkassa – ja kutoo räikeän värisiä lapasia, jotka antaa kohteliaasti baaritytölle, jonka käsiä paleltaa. Viimeisin asia, johon machoileva Hemingway olisi aikaansa ja käsiään käyttänyt.

Vaikka elokuvassa ei puhuta, siinä käytetään 10 eri eurooppalaista kieltä mm. suomea – ja usein väärin tai käsittämättömällä mutta ymmärrettävällä tavalla. Suomalainen Sirkka on kabaree-laulaja, johon Picasso ihastuu. Yksi kymmenistä ihastuksen kohteista. Tosin elokuvassa niitä ei ole monta. Sirkassa Picassoa viehättää hänen eksoottinen laulunsa – ”Kalakukko” suomeksi. Sirkka laulaa yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen miten taikinaa vaivataan, samaa pitkästyttävää laulua niin että Picasson on lähdettävä laivalla USA:aan häntä pakoon.

Kubismin synnystä käsikirjoittajalla on aivan oma näkemyksensä. Kun Picasso nuorena miehenä saapui Pariisiin, hän näki jopa nälkää. Maalatessaan omenataulua hänellä oli mallinaan vain yksi omena, jota hän alkoi kloonata kankaalle nin, että näyttäisi, että omenoita oli ollut mallina enemmänkin. Kun isä Don José saapuu maalta yllättäen tapaamaan poikaansa, hän ohimennessään puraisee Pablon ainoaa omenaa. Asetelma on sekaisin. Huomatessaan erehdyksensä isä asettaa omenan takaisin, puraistu puoli seinään päin. Sama toistuu. Puhuessaan isä taas ottaa omenan ja puree siitä tällä kertaa monta kertaa, monta palaa, tietysti aina eri kohdasta. Pablolle tulee kiire, hän katsoo omenaa ja alkaa supernopeaan tempoon maalata sitä, mitä omenasta on vielä jäljellä. Lopputuloksena on kuvia omenanraadosta – kubistiseen tyyliin.

Koko Picasson elämä käydään läpi. Elokuva alkaa hauskalla synnytyskohtauksella. Katsojan annetaan ymmärtää, että kuvassa Picasson äiti Dona Maria on synnyttämässä poikaansa. Yllättäen peiton alta paljastuukin miehen pää, ja kyse olikin aivan jostain muusta kuin synnytyksestä. Tosin Pablo on syntymässä samaan aikaan – mutta viereisessä huoneessa.

Malagassa viettämänsä lapsuuden ja ensirakkauden Doloresin jälkeen, Picasso lähtee Pariisiin taidekouluun. Pariisissa hän tutustuu moniin merkittäviin taiteilijoihin. Mm. Guillaume Apollinaire lausuu dada-runojaan. Vincent van Gogh asettelee korvaa paikoilleen ja Erik Satie soittaa minimalistista musiikkiaan. Ensimmäinen joka Picasson taulun ostaa on amerikkalainen kirjailija Gertrud Stein, jonka salongissa Picasso isineen viettää aikaan.

Sodat kahlataan elokuvassa läpi – ja sotien välisen ajan Pablo vietttää mm. USA:ssa ja venäläisen balettiryhmän kanssa Lontoossa, jossa on kieltolaki voimassa. Käsikirjoittaja on muuntanut alkoholin kiellon taiteen kielloksi, mistä ovat omat huvittavat seurauksensa. Pablo saa sopimattoman taiteen levityksessä kuolemantuomion, mutta tuomion täytäntöönpanosta tulee farssi. – Amerikkalaiset elokuvasensorit 70-luvun lopulla leikkasivat nämä kohtaukset elokuvasta pois.

II maailmansodan aikana Picasso on Ranskassa. Isä on SS-miehenä, Pablo puolueettomana niin kuin ensimmäisen maailmansodankin aikana. Pablo auttaa vastarintaliikettä piilottelemalla heitä kotiinsa mitä merkillisimmillä tavoilla.Sodan jälkeen isä heiluttaa amerikkalaisille vapauttajille tähtilippua.

50-luvulla Picassosta tulee vähitellen brandi. Laajaa taideteollisuutta, Picasso Inc. Pablo piirtelee Ranskan rivieralla rauhankyyhkyjään ja jakaa niitä hövelisti ihmisille. Ja juoksee nuoruuden rakastettunsa Doloresin tyttärentyttären perässä.

Lopulta tehtailtuaan valtavat määrät taidetta Picasson aika tulee täyteen. Pablo istuu rauhallisesti kotonaan, nousee mukavasta nojatuolistaan - ja kävelee valkoisen seinän läpi ikään kuin toiseen ulottuvuuteen. Katsolle syntyy assosiaatio – taas jonkun naisen perään.

"Katharina Blumin menetetty maine"

Thomas Mannin jälkeen seuraava saksalainen Nobelisti oli Heinrich Böll vuonna 1972, ja hän oli varsin kiistelty hahmo II maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Bölliä närästi miten nopeasti länsisaksalaiset unohtivat synkän lähimenneisyytensä.

"Katharina Blumin menetetty maine" (1975) oli vastaus häntä vastaan kohdistettuihin syytöksiin. Hän pyrki kirjassaan osoittamaan mm. millaisen prosessin kautta nuori ihminen saattoi ajautua terroristiksi. 70-luvulla eri puolilla Eurooppaan syntyi ääri-vasemmistolaisia (ja myös -oikeistolaisia) ryhmittymiä.
Katharina Blum tosin ei ollut terroristi, mutta hän tappoi sensaatiolehti Lehden (Bild - esikuvana) törkytoimittajan, joka pilasi hänen maineensa ja elämänsä.

Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti, muutaman viikon aikana. Katharina on hyvin toimeentuleva taloudenhoitaja, jolla on myös merkittäviä sivutuloja. Hän elää rauhallista yksinäisen naisen elämää. Elämänkokemusta Katharinalla kuitenkin on, vaikka ikää ei ole enempää kuin 27 vuotta. Hänellä on työläistausta, ja hän on tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien, käynyt talouskoulun, ja suorittanut sen jälkeen taloudenhoitajan tutkinnon. Naimisiin hän meni nuorena, mutta erosi puolen vuoden jälkeen väkivaltaisesta miehestä. Siivooja-äiti on teho-osastolla ja kuolemassa syöpään. Isä oli töissä kaivoksissa ja kuoli alle nelikymppisena keuhkosairauteen. Veli on pikkurikoksesta vankilassa.

Vapaa-aikana Katharina tekee usein työtä, myös vapaaehtoisena. Silloin tällöin hän saattaa sateella lähteä ajamaan autolla ilman ennakkosuunnitelmaa. Tansseissa hän on käynyt viimeksi neljä vuotta sitten. Joskus hän on tanssinut isäntäperheen vieraiden kanssa, mutta pyrkii välttämään tilanteita, joissa joutuu humalaisten miesten kanssa tekemisiin. Ei siedä että häneen kosketaan.

Sitten isäntäperhe herra ja rouva Blorna lähtevät lomamatkalle, ja Katharinaa kutsutaan sukulaisperhe Woltersheimin kotijuhliin. On karnevaaliaika ja ihmiset ovat kaduillakin pukeutuneet naamiaispukuihin ja pitävät hauskaa. Juhlissa Katharina tapaa sinne sattumalta kutsutun miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä ja Ludwig Götten rakastuu Katharinaan. Juhlissa juodaan ja tanssitaan. Myös seurustellaan. Tilanne kehittyy nopeasti siihen pisteeseen, että Katharina kutsuu miehen kotiinsa. Ludwig on yötä Katharinan luona, mutta lähtee sieltä jo aikaisin aamulla.

Puolikymmeneltä aamulla poliisin erikoisjoukot tekevät rynnäkön Katharinan kotiin. He etsivät pitkään tarkkailemaansa Ludwigia, mutta tämä on livahtanut heidän verkkonsa läpi. Katharina pidätetään, ja häntä syytetään Ludwigin auttamisesta pakoon. - Traagista on että Ludwig paljastuu lopulta pikkurikolliseksi ei vaaralliseksi pankkiryöstäjäksi. Rikollisen ura alkoi siitä, että hän karkasi armeijasta ja varasti samalla rykmentin kassan.

Sensaatiolehti Lehti alkaa penkoa Katharinan taustoja, jolle poliisi vuotaa auliisti tietojaan. Keskeistä on epäilys siitä, että Katharina ja Ludwig ovat jo pari vuotta tunteneet toisensa, minkä ympärille sensaatiota rakennetaan. Rapatessa rähjääntyy Katharinan lähipiirikin, joka tosin pysyy nuoren naisen takana. Olennaista on että Katharina suojelee epäiltyä rikollista. Hän ei halua puhua Ludwigia vastaan. Lähipiiri ymmärtää senkin, ettei hän halua ilmiantaa rakastettuaan. Eikä Katharina rakastu keneen tahansa.

Katharinaa kuulustellaan useaan otteeseen, hän on välillä sellissä, välillä taas kotona, jossa häntä ahdistelevat niin naapurit kuin häiriösoittajat. Postiluukusta tulee kasapäin kirjeitä ja kortteja, joissa ei myötätuntoa tunneta. Pahin vainoaja on Lehden toimittaja Werner Tötges yhdessä valokuvaajansa Adolf Schönnerin kanssa. He pilaavat herra ja rouva Blornan loman sekä ahdistelevat Katherinan tuttuja. Tötges tunkeutuu jopa sairaalan teho-osastolle, jossa hän aiheuttaa Katharinan äidin ennenaikaisen kuoleman. Kaikkien puheet Katharinasta käännetään päälaelleen, ja hänen elämänsä tuhotaan täysin.

Tilanne rauhoittuu hieman kun Ludwig saadaan kiinni, ja hän toistaa sen, mitä Katharina on jatkuvasti toistanut, etteivät he ole tunteneet ennen karnevaaleja toisiaan. Lehti jatkaa kuitenkin vihamielistä kirjoitteluaan ja Katharinan maineen mustamaalaamista. Julkisuuteen tuodaan vielä mm. arvostettu teollisuusmies Sträubleder, joka on ahdistellut Katharinaa ja yrittänyt tunkeutua hänen kotiinsakin. Katharina tutustui mieheen isäntäperheen juhlissa, ja Katharina on suojellut miestä ja samalla itseään, eikä hän esim. kuulusteluissa kertonut, kuka salaperäinen herra oli, joka hänen luonaan oli viime viikkojen aikana käynyt. Poliisi epäili, että kyseessä oli Ludwig, minkä Katharina luonnollisesti kiisti. Julkisuudessa teollisuuspamppu Sträubleder saa mahdollisuuden kostaa Katharinalle, kun ei päässyt tämän kanssa läheiseen suhteeseen, ja syyttää Katharinaa piittaamattomuudesta perheellistä ja uskollista aviomiestä kohtaan. Katharinasta tehdään viettelijä.

Katharina pysyy rauhallisena, mutta hän on saanut tarpeekseen. Niin Blornat kuin sukulaisperhe Woltersheimit luulevat, että pahin on ohi. Katharina on kuitenkin luvannut antaa Lehden toimittajalle Werner Tötgesille yksinoikeudella haastattelun. Kukaan ei osaa pelätä pahinta, vaikka haastattelua ei pidetä kovin viisaana. Mies käyttäytyy Katharina kotona ylimielisesti ja rehvakkaasti. Hän yrittää jopa lähennellä Katharinaa. Tällöin Katharina rauhallisesti ottaa aseen - ja ampuu miehen. Ja lopulta antautuu poliisille.

Kirja jatkuu vielä tästä eteenpäin. Sekä Ludwig että Katharina saavat yhtä pitkät tuomiot rikoksistaan ja tietävät vapautuvansa n. 35-vuotiaina. He suunnittelevat vapauduttuaan yhteistä elämää. Poliisi tai vankilan johto ei kuitenkaan anna heidän tavata toisiaan, vaikka kumpikin kertoo olevansa kihloissa. Siihen riitti yksi yö ja pari puhelinsoittoa. Heidän suhdettaan ei pidetä uskottavana, koska he ovat tunteneet toisensa vain lyhyen ajan.