"Nuoret sankarit"

Lieneekö lapsuudesta jäänyt mieleen, että länkkärit ja kesä kuuluvat yhteen. Ainakin intiaanikesinä, jolloin kesä tuntui jatkuvan loputtomiin. Varmaan sellaisena kesänä luin joskus yhden ensimmäisistä kirjoistani, joita ei ollut monta, Cooperin "Viimeisen mohikaanin" (1826). Jotain samaa henkeä on Christopher Cainin ohjaamassa elokuvassa "Nuoret sankarit" (1988) - ja varsinkin sen cherokee-intiaanissa Chavezissa, joka ei tietysti oikeasti ole kuin 1/8 intiaani.

Elokuva pohjautuu löyhästi todellisiin tapahtumiin mm. Lincolnin maakunnan lihasotaan, jossa karjatilallinen John Tunstall murhattiin vuonna 1878. Billy the Kid oli tuolloin yksi hänen rengeistään. Alue oli tuohon aikaan levotonta ja maiden omistussuhteet epäselviä, mikä mahdollisti Billyn kaltaisten nuorten aseiden heiluttajien toiminnan. Heitä tarvitsivat niin lainvartijat kuin lain toiselle puolen ajautuneet ryhmittymät.

Kuvaus kuuden pikkurikollisen koplasta vaikuttaa kaikesta viihteellisyydestä ja toiminnallisuudesta huolimatta varsin realistiselta. Billy the Kidin legendaa ei pyritä pönkittämään. Tarina kertoo uskottavasti, millä tavoin muutama nuori mies 1800-luvun lopulla saattoi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin valtaapitävien kanssa. Ja miten heidän olemassaolonsa oli suorastaan edellytys sille, että korruptoitunutta hallintoa voitiin sopivasti peitellä liittovaltion suuntaan kiinnittämällä huomio pikkurikollisiin ja pikkurikoksiin.

Lopussa joukkio joutuu ansaan ex-isäntänsä Tunstallin lakimiehen Alex Sweenin ja tämän vaimon taloon. Kilpaileva karjatilallinen Murphy joukkioineen yhdessä sheriffin kanssa sytyttää Sweenin talon tuleen, mutta kaksi miehistä, Billy ja Chavez, onnistuvat pakenemaan murhaajiaan. Tosin kostonkierre jatkuu, kun Billy lähtiessään tappaa Murphyn kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt. Miehet pakenevat rajan yli Meksikoon niin kuin lännenelokuvissa usein tehdään.

Internet Movie Databasen (IMDb) katsausten perusteella elokuva jakaa katsojat jyrkästi kahteen ryhmään. Toisessa ääripäässä ovat ne, joiden mielestä elokuva on jopa paras lännenelokuva, jonka he ovat nähneet. Sellaisiakin on, jotka eivät näe elokuvalla muita ansioita kuin ehkä sen, että muutamat tunnetut näyttelijät kuten Kiefer Sutherland (Doc) ja Emilio Estevez (Billy) saivat elokuvasta potkua urakehitykselleen näyttelijöinä.

"Ihmeiden tekijä"

Oletko sattunut näkemään TV:stä koskaan "Supernannyä"? Sitä ihmenaista, joka auttaa perhettä kuin perhettä saamaan kuria ja järjestystä taloon, jota hallitsevat tyranneina 3-5-vuotiaat lapset vanhempien voimatta tehdä yhtään mitään.

Arthur Pennin "Ihmeiden tekijä" (1962) on todiste siitä, että supererityisopettajia on ollut jo 1800-luvun lopulla.

Elokuvan opettaja on Annie Sullivan ja kuurosokea lapsi Helen Keller. Ja tämä tarina on tosi niin kuin tosi-TV:n tarinat.

Sullivan on itse rutiköyhästä perheestä, ja ollut itsekin sokeutua lapsena. Hän käyttää vahvoja, tummennettuja laseja herkkien silmiensä takia. Annie saa elämässään mahdollisuuden kouluttautua opettajaksi ja sen hän tekee. Helen Keller on hänen ensimmäinen asiakkaansa eikä lainkaan sieltä helpoimmasta päästä.

Vanhemmat Arthur ja Kate Keller eivät ole ollenkaan osanneet kasvattaa tytärtään. He ovat pitäneet häntä jopa vähämielisenä, mikä tietysti johtuu vain heidän omasta kyvyttömyydestään kommunikoida aistivammaisen tyttärensä kanssa. Silti he uskovat, että Helenille voi tehdä .. jotain. Joten he palkkaavat Annien.

Katielle paljastuu heti, miten valtavan urakan hän on saanut. Vanhempien keskeinen kasvatusmenetelmä on ollut sääli, millä perusteella he ovat antaneet tyttärensä tehdä mitä vain hän on hallunnutkaan tehdä välttääkseen tämän raivokohtauksia. Ja Helenhan tekee mitä tahtoo - ja tyrannisoi koko perhettä. Tosin perheen avuliaalla suostumuksella.

Ruokailusta ei tule mitään. Helen kiertää pöytää ja rääpii jokaisen lautaselta mitä haluaa. Kukaan ei sano mitään. Antaa Helenin tehdä mitä tekee. Annie tekee siihen lopun. Hän pysäyttää Helenin - mistä alkaa viikkojen kestävä kädenvääntö aikuisen ja lapsen välillä.

Elokuva kuvaa suorastaan inhorealistisesti Annien ja Helenin fyysistä taistelua, joka muistuttaa välillä villieläimen kesytystä, toisinaan suurten henkien taistelua.

Kun Annie on saanut otettua ensimmäiset vaivaalloiset askeleet Helenin kanssa, vanhemmat sanovat, että nyt riittää. Nyt me pystymme hallitsemaan Heleniä. Annie kuitenkin kysyy: onko se riittävästi. Heidän tyttärensä on hyvin älykäs, vaikkakin aistivammainen. Eivätkö vanhemmat haluaisi antaa Helenille mahdollisuutta oppia tietämään millainen maailma on? Eivätkö he haluaisi oppia yhteistä kieltä, viittomakieltä, jolla voisi kommunikoida mistä tahansa asioista ym.

Valitettavasti elokuva jää puolitiehen. Se ei kerro, jatkoivatko vanhemmat ponnistelujaan tyttärensä eteen vai eivät. Mikä oli Helenin kohtalo? Saiko hän koskaan näyttää mihin hän pystyi, vaikka oli vaikeasti vammainen?

"Dorothy Dayn tarina"

Protestanttisten kristittyjen esim. Pohjois-Euroopan luterilaisten keskuudessa ei ole syntynyt liikkeitä, jotka katsoisivat maailmaa köyhien ja sorrettujen näkökulmasta. Katolilaisuuden piirissä tällaisia liikkeitä on ollut.

Yksi tällainen yhden naisen liike on amerikkalaisen Dorothy Dayn 20-luvun lama-aikana aloittama toiminta työttömien, asunnottomien ym. vähäosaisten auttamiseksi. Vapauttamiseksi kurjuudesta. Aluksi Day uskoi vapautukseen, mutta joutui myöhemmin lieventämään tavoitettaan. Riitti että huono-osaisuuden vaikutuksia pystyi lieventämään.

Michael Ray Rhodesin ohjaama "Dorothy Dayn tarina" (1996) on tämän mielenkiintoisen ja karismaattisen naisen elämä pähkinänkuoressa.

Day ei alkujaan ollut uskonnollinen. Itse asiassa nuorena naisena 1920-luvun alussa USA:ssa hän liikkui piireissä, joissa oli ateisteja, nihilistejä, agnostikkoja, monenlaisia boheemeja, joista monet olivat ay-aktivisteja ja kommunisteja. Keskeytettyään yliopisto-opintonsa hän kirjoitteli vasemmistolaiseen The Call - lehteen mm. köyhyyteen liittyvistä kysymyksistä. Hän oli myös naisasianainen ja rauhanaktivisti, joka osallistui usein mielenosoituksiin ja joutui monesti pidätetyksi.

Hänen elämässään tapahtuu käänne, kun The Hearst -lehden toimittaja Lionel Moire saattaa hänet raskaaksi. Moire taivuttelee Dorothyn tekemään abortin, ja hylkää hänet sitten. Dorothy lähtee selvittämään ajatuksiaan ja elämäänsä States Islandille merenrantamökkiin. Saarella hän tapaa vanhan tuttunsa New Yorkista Forster Batterhamin, jonka kanssa hän saa lapsen. Avoparille tulee erimielisyyttä uskonnollisista kysymyksistä lapsen synnyttä, Dorothy haluaisi kastaa lapsen. Day on saarella tutustunut nunniin, jotka ruokkivat ja majoittavat saarella asunnottomia ja köyhiä. Hän oivaltaa, etteivät esim. poliittiset puolueet ole kiinnostuneita näistä vähäosaisimmista. Eivät edes kommunistit. Toisaalta ei myöskään kirkko instituutiona auta ihmisiä vaan kyse on lähinnä joidenkin ihmisten omasta halusta auttaa niitä, jotka eivät itse pysty hankkimaan elantoaan tai asuntoa.

Day perustelee Forsterille haluaan kastaa tyttärensä, sillä että hän haluaa tämän elämään jotain pysyvyyttä, joka hänen omasta elämästään on puuttunut. Forster ateistina ei hyväksy puheita kastamisesta. Forster lähtee pois tilanteesta ja seuraavana aamuna New Yorkiin, josta sanoo kuitenkin tulevansa muutaman päivän kuluttua. Kun Forster lopulta tulee takaisin, hän on valmis hyväksymään sen, että heidän tyttärensä Tamar kastetaan. Dorothy kuitenkin toteaa, että hän on miettinyt asioita. Hän haluaa, että Forster tulee mukaan ristiäisiin ja menee hänen kanssa naimisiin. Kumpikaan toive ei toteudu. Avopari eroaa.

Myös Dorothy lähtee aikanaan vuonna 1937 States Islandilta takaisin New Yorkiin. Yhdessä ranskalaisen maahanmuuttajan, entisen talonpojan Peter Maurin kanssa hän aloittaa majoittaa ja ruokkia asunnottomia lahjoitusvarojen turvin. Dorothy laittaa likoon joskus lehtikirjoittelusta saamansa palkkatulot ja jopa vuokrarahansakin auttaakseen muita. He perustavat lisäksi oman lehden The Catholic Workerin, mikä närästää niin katolilaisia kuin ay-aktivisteja, jotka tuohon aikaan olivat kaikki käytännöllisesti katsoen kommunisteja USA:ssa. Katolinen kardinaali yrittää painostaa häntä luopumaan etuliitteestä 'katolinen', niin lehden kuin liikkeensä nimessä, mihin Dorothy Day ei suostu. Kardinaali huomauttaa myös, että monet katoliset pitävät häntä piilokommunistina, mitä Day ei niele - ja kardinaali joutuu nostamaan kädet pystyyn.

Jossain vaiheessa hän ajautuu hankauksiin vapaaehtoistyöntekijöidensä kanssa. Dorothy johtaa liikettään muiden mielestä valistuneen yksinvaltaisesti eikä kuuntele riittävästi muita, mistä on aiheutunut ongelmia. Yksi asiakkaista tekee yllättäen itsemurhan ja asuntolassa on kolme tappelua viikon aikana, mikä saa muut takajaloilleen. Dorothy ei kuitenkaan anna myöten. Hän ilmoittaa, että ne, jotka haluavat, voivat lähteä. Hän sanoo ymmärtävänsä häntä vastaan suunnatun kritiikin, mutta sanoo myös, ettei voi luopua ajatuksesta auttaa kaikista huonoimmassa asemassa olevia. Myös mielenterveysongelmaisia, prostituoituja, vakavasti sairaita ym.

Dorothy varautuu siihen, että hän jää jälleen kaksin Peter Maurin kanssa. Hän kyselee töitä jopa The Call -lehdestä, jonka toimittaja hän on ollut, mutta häntä ei haluta takaisin. Seuraavana aamuna Dorothy kuitenkin toteaa ilokseen, että suurin osa vapaaehtoisista haluaa jatkaa työtä entisin ehdoin, riskeistä piittaamatta.

Dayn aloittama liike on vielä 2000-luvullakin olemassa ja voi hyvin. Sillä on eri puolilla maapalloa yli 100 asuinyhteisöä, joista 30 USA:ssa. Lähin on Ruotsissa.

"Picasson seikkailut"

Miltä kuulostaisi nähdä taiteilija Pablo Picasson pitkä elämä 1,5 tunnissa ruotsalaisena mykkäelokuvana? Tage Danielssonin ohjaama ”Picasson seikkailut” (1978) on sellainen, eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi. Väärin. Elokuva on aivan hullu, reilusti yliampuva, slapstick.

Yhdessä kohtauksessa kirjailija Ernest Hemingway istuu kahvilan nurkassa – ja kutoo räikeän värisiä lapasia, jotka antaa kohteliaasti baaritytölle, jonka käsiä paleltaa. Viimeisin asia, johon machoileva Hemingway olisi aikaansa ja käsiään käyttänyt.

Vaikka elokuvassa ei puhuta, siinä käytetään 10 eri eurooppalaista kieltä mm. suomea – ja usein väärin tai käsittämättömällä mutta ymmärrettävällä tavalla. Suomalainen Sirkka on kabaree-laulaja, johon Picasso ihastuu. Yksi kymmenistä ihastuksen kohteista. Tosin elokuvassa niitä ei ole monta. Sirkassa Picassoa viehättää hänen eksoottinen laulunsa – ”Kalakukko” suomeksi. Sirkka laulaa yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen miten taikinaa vaivataan, samaa pitkästyttävää laulua niin että Picasson on lähdettävä laivalla USA:aan häntä pakoon.

Kubismin synnystä käsikirjoittajalla on aivan oma näkemyksensä. Kun Picasso nuorena miehenä saapui Pariisiin, hän näki jopa nälkää. Maalatessaan omenataulua hänellä oli mallinaan vain yksi omena, jota hän alkoi kloonata kankaalle nin, että näyttäisi, että omenoita oli ollut mallina enemmänkin. Kun isä Don José saapuu maalta yllättäen tapaamaan poikaansa, hän ohimennessään puraisee Pablon ainoaa omenaa. Asetelma on sekaisin. Huomatessaan erehdyksensä isä asettaa omenan takaisin, puraistu puoli seinään päin. Sama toistuu. Puhuessaan isä taas ottaa omenan ja puree siitä tällä kertaa monta kertaa, monta palaa, tietysti aina eri kohdasta. Pablolle tulee kiire, hän katsoo omenaa ja alkaa supernopeaan tempoon maalata sitä, mitä omenasta on vielä jäljellä. Lopputuloksena on kuvia omenanraadosta – kubistiseen tyyliin.

Koko Picasson elämä käydään läpi. Elokuva alkaa hauskalla synnytyskohtauksella. Katsojan annetaan ymmärtää, että kuvassa Picasson äiti Dona Maria on synnyttämässä poikaansa. Yllättäen peiton alta paljastuukin miehen pää, ja kyse olikin aivan jostain muusta kuin synnytyksestä. Tosin Pablo on syntymässä samaan aikaan – mutta viereisessä huoneessa.

Malagassa viettämänsä lapsuuden ja ensirakkauden Doloresin jälkeen, Picasso lähtee Pariisiin taidekouluun. Pariisissa hän tutustuu moniin merkittäviin taiteilijoihin. Mm. Guillaume Apollinaire lausuu dada-runojaan. Vincent van Gogh asettelee korvaa paikoilleen ja Erik Satie soittaa minimalistista musiikkiaan. Ensimmäinen joka Picasson taulun ostaa on amerikkalainen kirjailija Gertrud Stein, jonka salongissa Picasso isineen viettää aikaan.

Sodat kahlataan elokuvassa läpi – ja sotien välisen ajan Pablo vietttää mm. USA:ssa ja venäläisen balettiryhmän kanssa Lontoossa, jossa on kieltolaki voimassa. Käsikirjoittaja on muuntanut alkoholin kiellon taiteen kielloksi, mistä ovat omat huvittavat seurauksensa. Pablo saa sopimattoman taiteen levityksessä kuolemantuomion, mutta tuomion täytäntöönpanosta tulee farssi. – Amerikkalaiset elokuvasensorit 70-luvun lopulla leikkasivat nämä kohtaukset elokuvasta pois.

II maailmansodan aikana Picasso on Ranskassa. Isä on SS-miehenä, Pablo puolueettomana niin kuin ensimmäisen maailmansodankin aikana. Pablo auttaa vastarintaliikettä piilottelemalla heitä kotiinsa mitä merkillisimmillä tavoilla.Sodan jälkeen isä heiluttaa amerikkalaisille vapauttajille tähtilippua.

50-luvulla Picassosta tulee vähitellen brandi. Laajaa taideteollisuutta, Picasso Inc. Pablo piirtelee Ranskan rivieralla rauhankyyhkyjään ja jakaa niitä hövelisti ihmisille. Ja juoksee nuoruuden rakastettunsa Doloresin tyttärentyttären perässä.

Lopulta tehtailtuaan valtavat määrät taidetta Picasson aika tulee täyteen. Pablo istuu rauhallisesti kotonaan, nousee mukavasta nojatuolistaan - ja kävelee valkoisen seinän läpi ikään kuin toiseen ulottuvuuteen. Katsolle syntyy assosiaatio – taas jonkun naisen perään.

"Katharina Blumin menetetty maine"

Thomas Mannin jälkeen seuraava saksalainen Nobelisti oli Heinrich Böll vuonna 1972, ja hän oli varsin kiistelty hahmo II maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Bölliä närästi miten nopeasti länsisaksalaiset unohtivat synkän lähimenneisyytensä.

"Katharina Blumin menetetty maine" (1975) oli vastaus häntä vastaan kohdistettuihin syytöksiin. Hän pyrki kirjassaan osoittamaan mm. millaisen prosessin kautta nuori ihminen saattoi ajautua terroristiksi. 70-luvulla eri puolilla Eurooppaan syntyi ääri-vasemmistolaisia (ja myös -oikeistolaisia) ryhmittymiä.
Katharina Blum tosin ei ollut terroristi, mutta hän tappoi sensaatiolehti Lehden (Bild - esikuvana) törkytoimittajan, joka pilasi hänen maineensa ja elämänsä.

Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti, muutaman viikon aikana. Katharina on hyvin toimeentuleva taloudenhoitaja, jolla on myös merkittäviä sivutuloja. Hän elää rauhallista yksinäisen naisen elämää. Elämänkokemusta Katharinalla kuitenkin on, vaikka ikää ei ole enempää kuin 27 vuotta. Hänellä on työläistausta, ja hän on tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien, käynyt talouskoulun, ja suorittanut sen jälkeen taloudenhoitajan tutkinnon. Naimisiin hän meni nuorena, mutta erosi puolen vuoden jälkeen väkivaltaisesta miehestä. Siivooja-äiti on teho-osastolla ja kuolemassa syöpään. Isä oli töissä kaivoksissa ja kuoli alle nelikymppisena keuhkosairauteen. Veli on pikkurikoksesta vankilassa.

Vapaa-aikana Katharina tekee usein työtä, myös vapaaehtoisena. Silloin tällöin hän saattaa sateella lähteä ajamaan autolla ilman ennakkosuunnitelmaa. Tansseissa hän on käynyt viimeksi neljä vuotta sitten. Joskus hän on tanssinut isäntäperheen vieraiden kanssa, mutta pyrkii välttämään tilanteita, joissa joutuu humalaisten miesten kanssa tekemisiin. Ei siedä että häneen kosketaan.

Sitten isäntäperhe herra ja rouva Blorna lähtevät lomamatkalle, ja Katharinaa kutsutaan sukulaisperhe Woltersheimin kotijuhliin. On karnevaaliaika ja ihmiset ovat kaduillakin pukeutuneet naamiaispukuihin ja pitävät hauskaa. Juhlissa Katharina tapaa sinne sattumalta kutsutun miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä ja Ludwig Götten rakastuu Katharinaan. Juhlissa juodaan ja tanssitaan. Myös seurustellaan. Tilanne kehittyy nopeasti siihen pisteeseen, että Katharina kutsuu miehen kotiinsa. Ludwig on yötä Katharinan luona, mutta lähtee sieltä jo aikaisin aamulla.

Puolikymmeneltä aamulla poliisin erikoisjoukot tekevät rynnäkön Katharinan kotiin. He etsivät pitkään tarkkailemaansa Ludwigia, mutta tämä on livahtanut heidän verkkonsa läpi. Katharina pidätetään, ja häntä syytetään Ludwigin auttamisesta pakoon. - Traagista on että Ludwig paljastuu lopulta pikkurikolliseksi ei vaaralliseksi pankkiryöstäjäksi. Rikollisen ura alkoi siitä, että hän karkasi armeijasta ja varasti samalla rykmentin kassan.

Sensaatiolehti Lehti alkaa penkoa Katharinan taustoja, jolle poliisi vuotaa auliisti tietojaan. Keskeistä on epäilys siitä, että Katharina ja Ludwig ovat jo pari vuotta tunteneet toisensa, minkä ympärille sensaatiota rakennetaan. Rapatessa rähjääntyy Katharinan lähipiirikin, joka tosin pysyy nuoren naisen takana. Olennaista on että Katharina suojelee epäiltyä rikollista. Hän ei halua puhua Ludwigia vastaan. Lähipiiri ymmärtää senkin, ettei hän halua ilmiantaa rakastettuaan. Eikä Katharina rakastu keneen tahansa.

Katharinaa kuulustellaan useaan otteeseen, hän on välillä sellissä, välillä taas kotona, jossa häntä ahdistelevat niin naapurit kuin häiriösoittajat. Postiluukusta tulee kasapäin kirjeitä ja kortteja, joissa ei myötätuntoa tunneta. Pahin vainoaja on Lehden toimittaja Werner Tötges yhdessä valokuvaajansa Adolf Schönnerin kanssa. He pilaavat herra ja rouva Blornan loman sekä ahdistelevat Katherinan tuttuja. Tötges tunkeutuu jopa sairaalan teho-osastolle, jossa hän aiheuttaa Katharinan äidin ennenaikaisen kuoleman. Kaikkien puheet Katharinasta käännetään päälaelleen, ja hänen elämänsä tuhotaan täysin.

Tilanne rauhoittuu hieman kun Ludwig saadaan kiinni, ja hän toistaa sen, mitä Katharina on jatkuvasti toistanut, etteivät he ole tunteneet ennen karnevaaleja toisiaan. Lehti jatkaa kuitenkin vihamielistä kirjoitteluaan ja Katharinan maineen mustamaalaamista. Julkisuuteen tuodaan vielä mm. arvostettu teollisuusmies Sträubleder, joka on ahdistellut Katharinaa ja yrittänyt tunkeutua hänen kotiinsakin. Katharina tutustui mieheen isäntäperheen juhlissa, ja Katharina on suojellut miestä ja samalla itseään, eikä hän esim. kuulusteluissa kertonut, kuka salaperäinen herra oli, joka hänen luonaan oli viime viikkojen aikana käynyt. Poliisi epäili, että kyseessä oli Ludwig, minkä Katharina luonnollisesti kiisti. Julkisuudessa teollisuuspamppu Sträubleder saa mahdollisuuden kostaa Katharinalle, kun ei päässyt tämän kanssa läheiseen suhteeseen, ja syyttää Katharinaa piittaamattomuudesta perheellistä ja uskollista aviomiestä kohtaan. Katharinasta tehdään viettelijä.

Katharina pysyy rauhallisena, mutta hän on saanut tarpeekseen. Niin Blornat kuin sukulaisperhe Woltersheimit luulevat, että pahin on ohi. Katharina on kuitenkin luvannut antaa Lehden toimittajalle Werner Tötgesille yksinoikeudella haastattelun. Kukaan ei osaa pelätä pahinta, vaikka haastattelua ei pidetä kovin viisaana. Mies käyttäytyy Katharina kotona ylimielisesti ja rehvakkaasti. Hän yrittää jopa lähennellä Katharinaa. Tällöin Katharina rauhallisesti ottaa aseen - ja ampuu miehen. Ja lopulta antautuu poliisille.

Kirja jatkuu vielä tästä eteenpäin. Sekä Ludwig että Katharina saavat yhtä pitkät tuomiot rikoksistaan ja tietävät vapautuvansa n. 35-vuotiaina. He suunnittelevat vapauduttuaan yhteistä elämää. Poliisi tai vankilan johto ei kuitenkaan anna heidän tavata toisiaan, vaikka kumpikin kertoo olevansa kihloissa. Siihen riitti yksi yö ja pari puhelinsoittoa. Heidän suhdettaan ei pidetä uskottavana, koska he ovat tunteneet toisensa vain lyhyen ajan.

"7 veljestä" (1939)

Mika Waltarin käsikirjoittama ja Wilho Ilmarin ohjaama "Seitsemän veljestä" (1939) tuli teattereihin Talvisodan aattona vuonna 1939. Kaksi vuotta myöhemmin Waltari kirjoitti pääteoksensa "Sinuhe egyptiläisen" (1941). Onkin mielenkiintoista tarkastella, näkyikö Waltarin tekstissä ajan henki. Mitä hän tekstissään kertoo - ja mitä jättää kertomatta.

"Seitsemästä veljeksestä" on tehty yllättävän vähän elokuvia. Jos ollaan aivan tarkkoja, kahden TV-elokuvan lisäksi vain tämä vuonna 1939 tehty elokuva.

Veljekset eivät ole mitä tahansa veljeksiä vaan he ovat varakkaita talollisen poikia, joiden vanhemmat tosin ovat kuolleet. Vanhin veljeksistä Juhani on täysi-ikäinen, joten virkavallan pitkä käsi ei ulotu poikiin vaan he voivat elää itsenäistä elämään perheensä mailla Jukolassa ja Impivaarassa. Ehkä hieman yllättävää on, ettei pojilla ole sukulaisia, jotka heitä auttaisivat käytännön ongelmissa. Heille ei ole edes piikoja tai renkejä tai niistä ei ainakaan kerrota vaan he tekevät kaiken itse. Jukolalla, joka talon nimi on, on kuitenkin kaksi torppaa Kekkuri ja Vuohenkalma, mutta niistä ei paljon kerrota. Vasta kirjan lopussa, kun veljekset jakavat tilan kristillisesti keskenään, todetaan, että Timo ja Eero saivat torpat. Torppareiden tai Jukolan vuokranneen perheen kohtaloista ei kerrota mitään.

Elokuvan ja kirjan tarina keskittyy aikaan, jolloin pojat asuvat omilla maillaan keskellä metsää, jonne he lopulta rakentavat Impivaaran, vielä Jukolaakin komeamman talon. Elantonsa pojat hankkivat metsästämällä, kalastamalla ja he myös raivaavat peltoa, jota alkavat viljellä.  Nälkääkin he näkevät, sillä vuosina 1867-1868 Suomessa olivat katovuodet.

Elokuva on varsin uskollinen Aleksis Kiven kirjalle. Ensimmäiset sanat on otettu suoraan kirjan alusta, mutta prologiin on otettu kohtaus kirjan keskivaiheilta, jolloin pojat pelaavat kiekkoa, mikä keventää kirjan alun hieman ahdistunutta tunnelmaa. Mutta siten saapuu lautamies Mäkelä niin kuin kirjassakin useaan otteeseen, ja kertoo, että poikien olisi syytä lähteä lukkarikouluun tai on ongelmia tiedossa. Jalkapuu odottaa. Tunnettujen vaiheiden jälkeen pojat karkaavat koulusta, ja tiirailevat Sonninmäeltä kylälle.

Juhani: Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla korkeuteen Herran temppelin torni.

Aapo: Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa.

Juhani (ärjähtää): Ei koita se päivä. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman loppuun, Heinolan pataljoonan kivääriä keikuttamaan.

Kyse on poikien elämän eksistentiaalisesta peruskokemuksesta ennen kuin veljekset saavat vihdoin koulunsa suoritettua ja katkismuksensa opeteltua, ja heistä tulee täysivaltaisia kansalaisia. Häpeä on jo heissä, kun he eivät suhteellisen korkeasta iästään huolimatta osaa riviäkään lukea. Pojat pelkäävät, että he eivät enää edes pysty oppimaan, mikä olisi vielä jalkapuutakin pahempi rangaistus. Se olisi kuolema itse, Luciferus, joten parempi olla tietämättä yhtään mitään sellaisesta, mistä voi olla suurta vahinkoa. Parempi elää elämäänsä Herran hallussa ja nauttia elämästä sen mitä pystyy. Eihän heidän hurskas äitinsäkään osannut lukea eikä kirjoittaa.

Jos asiaa ajattelee vuoden 1939 näkökulmasta, tässä ilmaistaan syy, miksi armeijaan kannattaa mennä, sillä itsensä tapattamista suurempi häpeä on, että menettää itsekunnioituksensa. Työväestö oli 30-luvulla samanlaisessa tilanteessa kuin veljekset. Monilla oli mielessään häpeä kansalaissodasta, ja samaan aikaan viha valkoisia lahtareita kohtaan. Teollistumisesta ja palkkatason noususta oli työväestölle 20- ja 30-luvuilla myös hyötyä siinä missä porvareille ja yrityksillekin. Työväestön jalkapuu olisi sota-aikana ollut vankila aseistakieltäytymisestä ja haluttomuudesta puolustaa Isänmaata ulkoisen uhkan edessä. Työväestön ratkaisu oli sama kuin poikien - ennemmin armeijaan kuin jalkapuuhun.

Tahallisesti tai tahattomasti Waltari on propagandistisesti rajannut pois, keitä vastaan pojat olivat. Kuka tai ketkä olivat heidän häijyjä henkiään.

Juhani: Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmiset häijyt henget.

Uhkaavassa tilanteessa pojat ryhtyvät käpykaartilaiseksi ja pakenevat metsään, Impivaaraan.

Juhani: Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

Edellinen kuulostaisi 30-luvulla kommunistiselta propagandalta, mitä ei tietysti elokuvassa ollut.

Impivaaraan saavuttuaan veljesten tarinankertoja Aapo kertoo Kalpean Immen tarinan. Elokuvassa tämä goottilainen kauhutarina kerrotaan hyvin typistetysti, mutta se on selvä, 2010-luvulla muodikas vampyyritarina. Bram Strokerin "Dracula" (1897) kirjoitettiin vasta liki 30 vuotta "Seitsemän veljeksen" jälkeen, joten tarina herättää kysymyksen, mistä Kivi on tarinan keksinyt. Oliko suomalaisessa kansanperinteessä omat vampyyrinsä, vai oliko kyse tuontitavarasta?

Elokuvassa Aapo kertoo peikkotarinan pelotellakseen muita nuotiolla, ja pojat pelästyvätkin kiiluvia silmiä metsässä, eikä siinä Jumalan nimeen vannominenkaan auta. Vasta kun he kuumia kekäleitä heitellessään huomaavat, että heidän oma hevonen, Valkohan se vain on, pojat rauhoittuvat. Waltari on tehnyt vampyyritarinasta kevyttä viihdettä.

Kiven kirjassa vuorella, Impivaarassa asuva peikko, oli vampyyri, joka pystyy muuttamaan itsensä millaiseksi halusi. Vampyyri vietteli ihmiset katseellaan niin kuin vampyyrit tekevät. Eräänä kesäyönä prinssi ja tyttö kuljeksivat lähellä peikon vuorta, ja peikko muutti itsensä prinssin näköiseksi ja houkutteli tytön matkaansa. Vuorella peikko muuttui itsekseen: sarvet tunkeutuivat ulos päästä ym. Tyttö tunsi povessaan peikon kynnet, ja vampyyri imi hänen vertaan. Teki hänestä Kalpean Immen. Tytöstä tuli sen jälkeen zombi, joka alkoi vaellella lumivalkeana, verettömänä pitkin metsiä. Sitten palasi prinssi impeaan etsien, ja löysi immen. Prinssi ja tyttö syleilivät - ja veri alkoi virrata tyttöön. Peikko ei halunnut luopua immestään, mutta prinssi iski miekan tämän sydämeen ja tappoi peikon. Prinssi ja tyttö leijuivat sen jälkeen ylös taivaisiin. Niin kuin vampyyrit leijuvat. Ja maailma pelastui pahalta peikolta.

Tarinasta tulee mieleen Charlaine Harrisin "Veren voima" (2010), jossa myös on hyviä ja pahoja vampyyreitä ja vampyyrit elävät suhteissa ihmisten kanssa.

Simeoni: Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.

Aapo: Tänne muutimme ja täällä asumme ilman peikkoa.

Juhani: Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos olisit katsellut ympärilles. Jos esimerkiksi olisi käynyt Turun kaupungissa. Näinpä siellä ihmeekseni, kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislapset päät.

Aivan kuten "Veren voimassa" (pahat) vampyyrit ovat siis muuttaneet kaupunkeihin, joita herra suojelevat.

Juhani (katsoo sielunsa silmin): Katsopas tuonne! Sieltähän sipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta.  (..) Maailman hekuma houkuttelee sen huomasin Turun retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella.

"Väkivallan vihollinen"

Jos Michael Winnerin ”Väkivallan vihollinen” (1974) sovitettaisiin 2000 – luvun maailmaan, se olisi hieman erilainen. Matkapuhelinta käyttäen poliisit olisivat saaneet helposti yhteyden rikoksesta epäiltyyn Paul Kersey’in (Charles Bronson). Nyt viallinen yleisöpuhelin hidasti soittamista. Myöhemmin etsivät olisivat helposti voineet seurata Kerseyn liikkeitä kännykän sijaintitietojen avulla. Toki Kersey varovaisena miehenä, ja epäillessään, että häntä seurataan, olisi jättänyt kännykän kotiin. DNA-testillä poliisit olisivat selvittäneet, että puukon veri, jolla häntä puukotettiin, oli Kerseyn verta, eikä vain hänen veriryhmäänsä. Ennen muuta - jos marketissa, jossa vaimon ja tyttären murhaajat olivat, olisi ollut valvontakamera, elokuvaa ei olisi voinut edes tehdä. Rikoksentekijät olisivat jääneet heti kiinni, eikä heidän rikoksena olisi jäänyt selvittämättä. Eikä rikosta olisi ehkä edes tehty, koska kiinnijäämisen riski oli suuri.

Oli niin tai näin, silloin elettiin presidentti Nixonin aikaa New Yorkissa. Kubrickin ”Kellopeliappelsiinista” (1971) tutuksi tullut nuorten miesten joukko kuljeksii katuja ja kiusaa ihmisiä. Hyvien perheiden pahoja poikia. Tavallisilla kansalaisilla ei ole keinoja puolustautua veitsi- ja pistoolimiehiä vastaan. Joka päivä kaupungin kaduilla, puistoissa, takseissa ja metrossa tehdään satoja ryöstöjä. Jopa ihmisten koteihin tunkeudutaan niin kuin tässä tapauksessa. Arkkitehti Paul Kerseyn vaimo ja tytär tapetaan raa’asti heidän tultuaan marketista kotiin tavallisena arkipäivänä. Poikajoukko näkee heidän osoitteensa sattumalta kauppatavaroiden joukossa, jotka marketin on tarkoitus tuoda jälkikäteen. Carol-tyttären mennessä avaamaan ovea, mies ilmoittaa tuovansa kauppatavaroita; ja Carolin avattua oven, miehet ryntäävät sisään ja aloittavat vandalisminsa. Vaimo tapetaan ja tytär raiskataan, ja hän joutuu katatonisessa tilassa mielisairaalaan. Poikia ei saada koskaan kiinni.

Paul Kersey on väkivallan vihollinen. Hän on aseistakieltäytyjä, mutta hänet lähetettiin lääkintäjoukoissa Korean sotaan. Isä harrasti metsästystä ja kuoli ampuma-aseonnettomuudessa. Hänet ammuttiin peurana, minkä jälkeen Paul ei koskenut enää aseisiin. Työmatkalla Tucsonissa hän tutustuu Villin Lännen – elämysmatkailuun, ja hänen asiakkaansa lahjoittaa hänelle aidon mustaruutirevolverin. Matkalta tultuaan Kersey ottaa eräänä iltana aseen mukaansa lähtiessään illalla kävelemään läheisen puiston läpi. Puistot ovat tunnetusti vaarallisia, ja yksinäiset ihmiset joutuvat illalla helposti ryöstetyksi. Paulia alkaa seurata mies, joka lopulta ryntää takaa päin hänen kimppuunsa, ja vaatii tätä antamaan rahansa – tai henki lähtee. Kersey kääntyy rauhallisesti ja ampuu miestä keskelle vatsaa. Mies jää pyörimään maahan tuskissaan sankarin jatkaessa rauhallisesti matkaansa. Kersey tuntee nautintoa saadessaan yhden ahdistelijan tapettua.

Sama toistuu lähiviikkoina monta kertaa, ja lehdistössä aletaan puhua New Yorkin ”Kostajasta”, joka liikkuu kaduilla jahdaten rikollisia. – Rikospoliisi profiloi rikollisen, ja seulottuaan sopivia tapauksia päätyy lopulta joukkoon epäiltyjä, joiden joukossa Paul Kersey’kin on. Paulia seurataan, mutta hän pääsee livahtamaan seuraajiltaan. Tapahtuu jälleen teurastus. Kersey tappaa kolme neljästä häntä uhanneesta miehestä, mutta haavoittuu itsekin vakavasti. Silti hän lähtee vielä neljännen perään teollisuusalueelle. Länkkärimäiseen tyyliin lopuksi kaksi miestä vastakkain. Kersey pyytää mustaa nuorukaista vetämään aseensa, mutta samalla itse pyörtyy. Mies pakenee.

Tapahtuma saa yllättävän ratkaisun. Rikosten määrä New Yorkissa on ”Kostajan” ansiosta pudonnut puoleen, mitä poliisi pitää ongelmana. Kostamisesta kun voi kehittyä epidemia, ja yhä useampi alkaa puolustaa itseään asein hyökkääjiä vastaan. Asiassa on plus- ja miinuspuolensa. Hyvää on rikosten määrän väheneminen, mutta huonoa, että kaikkia hiemankin epäilyttäviä ihmisiä aletaan vainota – hakata ja tappaa. Kerseyn kohdalla päädytään siihen, että tälle esitetään diiliä. Jos lähdet lopullisesti New Yorkista, syytteitä ei nosteta. Muussa tapauksessa käy huonosti. Paul tarttuu tarjoukseen ja muuttaa Chicagoon, jossa hänen firmallaan on tarjolla työpaikkoja. - Kersey otti elokuvan lopussa etsivän antaman tarjoukseen sarkastisesti, minkä voi tulkita jälleen viittauksena lännenelokuviin. "Ennen auringonnousuako minun tulee kaupungista lähteä?", hän hymyilee pirullisesti ja makaa sairaalan sängyssä letkuissa liikkumattomana.