"Assembly"

Tätä elokuvaa ei ole nähty suomalaisissa elokuvateatterissa, eikä sitä saa ostaa tekstitettynä suomeksi, onneksi sentään englanniksi, sillä kyseessä on useammankin katselukerran kestävä sotaelokuva.

DVD-levyn kannessa elokuvaa mainostetaan vaikuttavimpana sotaelokuvana Steven Spielbergin "Pelastakaa sotamies Ryanin" (1998) jälkeen. Olen muutaman kerran yrittänyt katsoa elokuvan huonolla menestyksellä. Normandian maihinnousu on aina jäänyt kesken. Loputon räiskintä ei jaksa kiinnostaa.

Esimerkiksi Leffatykin elokuva-arvostelijat "Pelastakaa sotamies Ryan" jakaa kahtia. Jotkut pitävät Spielbergin mustavalkoisesta amerikkakeskeisyydestä ja Tom Hanksista. Toiset eivät voi sietää elokuvaa samoista syistä. Elokuva sai aikoinaan viisi (5) Oscaria, ja sitä suitsutettiin jopa kaikkien aikojen parhaana sotaelokuvana juuri näyttävän, puoli tuntia kestävän maihinnousukohtauksen takia.

Suomenkielisessä Wikipediassa "Pelastakaa sotamies Ryania" pannaan halvalla, jos niin saa sanoa. Joku hyväkäs on poiminut kaikki mahdolliset tosiasiavirheet, joita elokuvasta löytyy. Wiki panee miettimään mikä merkitys yksityiskohdilla on yksityiskohtaisessa ja jopa inhorealistisessa kuvauksessa. Ehkä monet pienet virheet sopivat juuri mustavalkoiseen maailmankuvaan. Tarkoitus pyhittää keinot.

Kiinalaisen Fen Xiaogangin ohjaaman elokuvan nimi "Assembly" (2007) viittaa pieneen 47 miehen joukkoon Kiinan vapautusarmeijan sotilaita, joiden tehtävänä oli vuoden 1948 sisällissodassa puolustaa Wen-joen eteläpuolta ja viivyttää Kuomintangin määrällisesti moninkertaisten ja varustelutasoltaan parempien joukkojen etenemistä sisämaassa. Mm. USA toimitti Kuomintangille modernia aseistusta, mikä selittää materiaalisen ylivoiman. Saattaa tuntua oudolta, että Kiinan massiivisella armeijalla oli myös miehistöpulaa, mutta huomio oli tuohon aikaan monissa eri konfliktipesäkkeissä, ja armeijan yksiköt hajallaan eri puolilla maata. Joukkojen liikuttelu paikasta toiseen oli hidasta. Koreoiden tilanne oli kärjistymässä samoin tilanne Tiibetissä. Toisessa maailmansodassa Kiinan tilanne muistutti Suomen tilannetta tosin, sillä erotuksella, että Suomi oli Saksan puolella ja Kiina yritti hätistää japanilaiset maastaan. Kiina kävi vielä 40-luvun lopulla omaa "Lapin sotaansa" Japania vastaan vallatessaan takaisin Japanin miehittämiä alueita jne. Tilanne maassa oli sanalla sanoen kaoottinen.

Kapteeni Gu Zidin komppanianrippeet materiaaleineen sijoitettiin hylättyyn hiilikaivokseen. Puolikomppania sai käyttöönsä sen, mitä vapautusarmeijalta tuohon aikaan irtosi. Kivääreitä oli riittävästi ja niihin ammuksia. Kuomintangin panssareita vastaan oli yksi pieni kanuuna ja Molotovin cocktaileja. Tehokkaimmat aseet olivat kaksi konekivääriä, joihin ei ollut rajattomasti ammuksia. Pataljoonalla ei ollut yhtään ylimääräistä miestä luovuttaa Gulle. Lopulta Gu sai kinutuksi joukkoonsa opettaja Wangin, josta hän teki "poliittisen upseerin", jonka tehtävänä oli pitää yllä taistelutahtoa ja -moraalia. Gun hankkima täydennysmies oli sikäli erikoinen valinta, että opettaja pelkäsi kuollakseen sotaa, räjähteleviä ammuksia puhumattakaan mistään lähitaistelusta. Hän oli porukan heikon lenkki, pelkuri, jossa Gu näki potentiaalia. Asetelma oli siis lähtökohdiltaan epätoivoinen.

Kapteeni Gu Zidin miesten vahvuutena oli vankka lähitaistelukokemus. Kaivamissaan juoksuhaudoissa he pystyivät taistelemaan vihollista vastaan. Tosin lähitaistelu ei ollut realistinen vaihtoehto moninkertaista miesylivoimaa vastaan. Sitäkin tuli välttää viimeiseen asti. Ainoa toivo oli se, että he saisivat pidettyä Kuomintangin joukot edes jonkin aikaa mahdollisimman kaukana itsestään konekivääreillään. Jonkin aikaa tämä taktiikka toimikin, mutta sitten tulivat ensin tykistökeskitykset ja sen jälkeen panssarivaunut. Vähäinen miesjoukko hupeni nopeaa tahtia.

Pataljoonan komentaja oli lähettäessään miehet lähes varmaan kuolemaan - tosin Gu Zidin suostumuksella -käskenyt näitä, yhden kovapintaisen komppanian rippeitä, pitämään asemansa aina siihen asti kunnes he kuulevat sotatorven äänen. Ajatuksena oli, että torven äänen kuultuaan he voisivat turvallisesti vetäytyä joen rannalta sisämaahan ja liittyä muuhun pataljoonaan. Muussa tapauksessa heidän tuli taistella viimeiseen mieheen asti.

Jossain vaiheessa (miesten kannalta katsottuna) Normandian maihinnousun veroista taistelua osa miehistä väitti jo kuulleensa torven äänen. Kapteeni Gu Zidi, eikä myöskään hänen poliittinen upseerinsa Wang olleet torven ääntä kuulleet, joten Gu antoi sotilailleen lopulta vapaat kädet joko jatkaa taistelua tai vetäytyä muun pataljoonan mukana. Kaikki jatkoivat.

Viikkoja myöhemmin Gu Zidi herää sotilassairaalassa, jonne hän on jollain tavoin joutunut. Hänen joukkonsa oli onnistunut tehtävässään ja vapautusarmeija ehti viivytystaistelun ansiosta saada tarvitsemansa täydennystä ja pidettyä Kuomintangin kurissa. Gun miehet olivat kuitenkin häntä itseään lukuunottamatta kaikki kuolleet, eikä heistä ollut itseasiassa jäänyt mitään tietoa jäljelle. Kaivoskäytävät jonne haavoittuneet ja kaatuneet taistelujen aikana kuljetettiin, oli varmuuden vuoksi räjäytetty ja ruumiit olivat jääneet sinne. Gu ei voinut millään tavoin todistaa, kuka hän oli ja mihin pataljoonaan kuului, koska mitään todisteita hänen henkiinjäämisestään tai miesten kuolemasta ei ollut, eikä kukaan pataljoonassa enää häntä tuntenut, kun komentajakin oli vaihtunut.

Sairaalan ainoa mahdollisuus oli tietojen puuttumisen takia kotiuttaa monia vammoja taisteluissa saanut Gu Zidi, mitä hän ei itse kuitenkaan halunnut. Kun sairaalaan tuli upseereita, jotka rekrytoivat sotilaita Korean sotaan, Gu tarttui tilaisuuteen, ja pian hän oli jälleen taistelujen tohinassa mukana. Korean sodan jälkeen hän alkaa selvittää, mitä Wen-joen etelärannalla oikein tapahtui ja hän yritti etsiä todisteita miehistään. Epäilyksenä kansanarmeijalla oli, että miehet olivat omia aikojaan lähteneet taistelujen jälkeen tai niiden aikana käpykaartiin tms., mitkä oletukset ja väitteet Gu Zidin oli mahdotonta niellä.

Lopulta Gu Zidin uurastuksen ansiosta selvisi, mitä hänen komppanialleen oikein oli tapahtunut. He olivat kuin olivatkin olleet Kiinan vapautusarmeijan sankareita, ja samalla Gu Zidi puhdisti myös oman maineensa. Jokainen sai "Mannerheimin ristinsä". Kuolleiden mitalit luonnollisesti toimitettiin omaisille, mikä puhdisti mm. Gu Zidin poliittisen upseerin opettajan Wangin maineen ja helpotti tämän lesken elämää.

Juoneltaan Fen Xiaogangin "Assembly" (2007) on kuin suoraa jatkoa II maailmansodan sotaelokuvien lajityypille, ja se on mielenkiintoinen juuri siksi, miten vähän se poikkeaa länsimaisesta ajattelu- ja toimintatavasta. Taistelu sosialistisen ja kapitalisten kansallisvaltion puolesta ei olennaisesti eroa toisistaan. Modernin yhteiskunnan sodankäynti on samankaltaista kaikkialla, ja ihmiset samalla tavalla suurten sotakoneistojen pieniä osia.

Sodan mielettömyyttä ja merkitsettömyyttä yritetään häivyttää luomalla sankaruutta teoista, jotka eivät ole ollenkaan sankarillisia vaan lähinnä typeriä kuten "Tuntematon sotilas" - tyylinen panssarivaunun tuhoaminen Molotovin cocktaililla.

"Lukija"

Elokuvan nykyaika sijoittuu Saksaan ja vuoteen 1995, jolloin päähenkilö Michael on 53-vuotias ja Hanna 73-vuotias. Michael on juristi, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hanna on jo kuollut ja kuopattu. Michaelilla on aikuinen tytär, mutta vaimostaan hän on eronnut. Tytär on hänelle tärkeä, ja hän haluaa kertoa tyttärelleen jotain tärkeää menneisyydestään, mikä on vaikuttanut siihen millaiseksi hän on tullut ihmisenä.

Kesä 1958, jolloin Michael täytti 16 vuotta, oli Michaelin elämässä käänteentekevä, sillä tällöin hän rakastui ensimmäistä kertaa itseään 20 vuotta vanhempaan Hannaan. Vaikka parin ikäero oli suuri, se ei vaikuttanut suhteen vastavuoroisuuteen kolmen kesäkuukauden aikana.

HANNA JÄTTÄÄ MICHAELIN

Vaikka Hannalla ja Michaelilla keskenään meni hyvin, suhteet muihin ihmisiin ainakin Hanna koki ongelmallisiksi. Syntymäpäivänäkin Michael tuli Hannan luokse, vaikka häntä ei siihen mikään pakottanut. Hanna vaikutti hieman ahdistuneelta kohtaamisen aikana. Lopulta hän totesikin, että Michaelin olisi hyvä mennä ystäviensä pariin. Tämä ei ymmärtänyt, miksi Hanna halusi työntää hänet pois luotaan, mutta lähti hieman suuttuneena. Heidän välillään oli ilmeinen lähimmäisriippuvuus, joka kuuluu rakastumiseen ja joka oli voimakkaampi Michaelilla.

Hanna vanhempana selvästikin tajusi tilanteen paradoksaalisuuden eikä hänelle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta tilanteesta. Porvarisperheen poika Michael oli taloudellisesti ym. riippuvainen vanhemmistaan, jotka kouluttivat häntä. Hanna itse oli kouluja käymätön raitiovaunun rahastaja. Hän ei pystynyt takaamaan Michaelille minkäänlaista tulevaisuutta – tai heidän yhteistä tulevaisuuttaan. Lisäksi Hanna varmasti aavisti, että hänen kaukaisesta menneisyydestään jossain vaiheessa olisi haittaa Michaelille ja heidän suhteelleen. Tämä mahdollisesti jättäisi Hannan kuultuaan siitä.

Erään kerran kun Michael saapuu Hannan luo, tämä onkin muuttanut pois. Seuraavat 8 vuotta kumpikin elävät elämäänsä toisistaan erillään.

HANNA SYYTETTYJEN PENKILLÄ

Michael on nyt 24-vuotias oikeustieteen opiskelija. Opiskeluun kuuluu oikeudenkäyntien seuraaminen professorin johdolla. Prosessi jota he seuraavat on syyte Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin naisvartijoita vastaan. Syyte liittyy tilanteeseen, jossa kaoottisessa tilanteessa sodan lopulla liittoutuneiden pommittaessa leiriä, joukko juutalaisnaisia palaa elävältä kirkkoon. Naisvartijoita syyttää oikeudessa ainoa eloonjäänyt, silloin pikku tyttö, joka äitinsä kanssa pääsi pakenemaan kirkosta. Nainen tunnistaa kuusi naisvartijaa, joista yksi on Hanna.

Sybille Steinbacherin kirjan ”Auschwitz – lyhyt historia” (2004) mukaan liittoutuneet eivät kuitenkaan pommittaneet (edes) keskitysleirin tuhoamiskeskuksia ja krematorioita vuonna 1943 tai sen jälkeen, vaikka olisivat sen voineet tehdä, mitä on jälkikäteen ihmetelty, joten mm. juutalaisten tuhoaminen jatkui vuoden 1944 ajan. Yksi pommi harhautui kerran lähelle leiriä, mutta siitä ei ollut mitään haittaa.

Sodan hyökkäysvaiheessa satoja ihmisiä kuoli, kun saksalaiset sulloivat puolalaisessa Biliastockin kylässä synogoogaan paikallisia juutalaisia ja tuikkasivat sen sitten tuleen. Lähellä Lomzaa lähinnä paikalliset puolalaiset polttivat navettaan ahtamansa 1 600 juutalaista ensin pahoinpideltyään ja nöyryytettyään heitä. Jälkikäteen tapahtumasta syytettiin natseja. – Elokuvan kuvaamaa sekasortoa ja kirkon palamista liittoutuneiden pommi(e)n takia, ei siis polttamista, ei todellisuudessa tapahtunut, mutta se olisi voinut tapahtua sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset alkoivat tyhjentää leiriä ja kuljettaa vankeja muualle.

POLIITTISTA OIKEUTTA

On vaikea sanoa, millaiseksi käsikirjoittaja tilanteen tarkalleen ottaen kuvitteli. Asian käsittely oikeudessa jättää katsojalle monia avoimia kysymyksiä. Olennaista kuitenkin on, että ainoastaan yksi (epäluotettava) silminnäkijä ja joukko syytettynä olevia vartijoita on elossa. Lisäksi tapahtumasta on kirjoitettu raportti, ja raportin kirjoittajan oletetaan olevan vastuussa siitä, ettei juutalaisia päästetty kaoottisen tilanteen aikana vapaaksi kirkosta. – Steinbacherin (2004) kirjassa todetaan, että naisvartijoihin ei vartijoina luotettu, joten vartijoiden rinnalla toimi aina myös SS-miehiä. Todellisuudessa raportinkin luultavasti olisi kirjoittanut SS-mies.

Sodan jälkeen v. 1945 Auschwitz-Birkenaun naistenleirin johtaja Franz Hössler ja kaksi naisvartijaa hirtettiin. Lääkärit jotka mm. seuloivat vankeja selvisivät vähin tuomioin, puhumattakaan kuljetuksista vastaavista rautatieläisistä. Elokuvan Hanna vartijana joutui kuukausittain valitsemaan 10 vankia, jotka eliminoitiin mikä kuului hänen työhönsä. Juutalaisten tuhoamista alettiin harjoittaa vasta vuodesta 1942 lähtien, ja naistenleiri itse asiassa perustettiin samoihin aikoihin vuonna 1942, jolloin keskitysleirille tulivat myös ensimmäiset naisvartijat. Naistenleirillä oli 12 000 naista ja lasta, joten kyse oli varsin pienestä yksiköstä, kun ottaa huomioon, että parin vuoden aikana koko leirillä kaasutettiin monta miljoonaa ihmistä.

HANNAN HÄPEÄ

Elokuva antaa vastauksen, miksi Hanna hakeutui vartijaksi, ja vastaus on karuudessaan yksinkertainen. Hän oli töissä Siemensillä, joka sekin mm. sai pakkotyövoimaa Auchwitzistä, mutta Hanna joutui jättämään työt saamansa ylennyksen takia. Tilanne oli paradoksaalinen Hannan kannalta. Sama tilanne kuin mikä hänellä oli vuonna 1942 toistui vuonna 1958, kun hän oli raitiovaunun rahastajana. Hän sai tuolloinkin ylennyksen, josta hänen oli pakko kieltäytyä – ja sanoa itsensä irti. Tulkinnoissa on korostettu sitä, että Hanna häpesi ja peitteli luku- ja kirjoitustaidottomuuttaan, jonka syystä ei ole mitään tietoa.

Ehkä Hanna häpesi, mutta kyse oli ennen muuta itsekunnioituksesta, ylpeydestä. Hän halusi selvitä omillaan. Naistenleiri kuulosti varmasti hyvältä vaihtoehdolta Siemensin jälkeen. Hän tuskin tiesi leirille tullessaan työn kääntöpuolia, ja sitouduttuaan työhönsä paluuta entiseen ei enää ollut. On vaikea kuvitella, että Hanna olisi päästetty maailmalle kertomaan millaista työtä hän Birkanaun naistenleirillä joutuu tekemään. Ero vartijan ja vangin välillä ei ollut kovin suuri.

MICHAELIN SYYLLISYYS

Michael ei ymmärtänyt kuunnellessaan oikeudenkäyntiä vuonna 1966 (luultavasti Frankfurtissa, jossa tällaisia oikeudenkäyntejä käytiin yksittäisten tapahtumien ympärillä), mikä Hannan tilanne vuonna 1945 oli, jolloin Hanna itse asiassa oli samanikäinen kuin Michael nyt. Toki tieto siitä, että Hanna oli ollut vartija, oli sokki, mutta Michael ei myöhemminkään – ei koskaan - pystynyt käsittelemään asiaa. Hän vain pääsi siitä lopulta eroon Hannan kuoltua. Michaelin koko toiminta keskittyi siten hänen omaan syyllisyydentunteeseensa ja sen poistamiseen ja se poistui Hannan myötä. Lakimiehenäkään Michael ei hyväksy sitä, että Hanna oli ollut vain leirin vartija, joka teki työtään siinä missä Siemensilläkin, vaikka hänen yliopistoaikaisen professorinsa näkemys oli, ettei tämä ollut juridisesti vastuussa toiminnastaan. Michaelistä vartijan olisi tullut tuntea syyllisyyttä tekojensa takia ja katua niitä.

Lakimies Michaelin ja tuomioistuimen tuomarien näkemys ovat ongelmallisia. Tiedetäänhän, että esim. Auschwitzistä vapautuneet vangit, erityisesti juutalaiset kokivat voimakasta syyllisyyttä vapautumisestaan. He kysyivät itseltään, miksi juuri minä pelastuin, eivätkä jotkut muut. Syyllisyys ajoi monia jopa itsemurhaan, mitä mm. Viktor Frankl on kuvannut. Tavallisen (nais)vartijan tilanne ei poikennut paljon vankien asemasta. Molemmat tekivät mitä heidän käskettiin tehdä. Vaikkapa Hannan syyllistäminen siitä, että hän oli vartijana ja toimi parhaan ymmärräyksensä mukaan, on väkivaltaa häntä kohtaan. Tosin Hanna ei koe tuomarien ja Michaelin edellyttämää syyllisyyttä, mikä tekee Hannasta heidän silmissään entistä paatuneemman rikollisen, jonka vartijana olemista ja tekemistä ei voi koskaan antaa anteeksi. Siksipä Hanna tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Ironista on, että Hanna olisi selvinnyt 4,3 vuodella, jos hän olisi kertonut, ettei osaa lukea ja kirjoittaa, mutta hänelle itsekunnioitus oli tärkeämpi asia kuin vartijan työstä saama rangaistus, jonka hän koki varmasti hyvin epäoikeudenmukaiseksi.

OMANTUNNON PUHDISTUKSET

Syyllisyyskysymyksen voi jopa kääntää toisinpäin. Mitä tuomarit ja Michaelin isä, joka oli professori tekivät sodan aikana? Heidän ei tarvinnut ryhtyä vartijoiksi, eivätkä he olleet vammaisia, romaaneja, juutalaisia, Jehovan todistajia, poliittisia vankeja tai slaaveja. Oikeudenkäyntiprosessit 60-luvulla kuvastavatkin sitä, että joillain saksalaisilla oli huono omatunto siksi, että he eivät aikanaan olleet tehneet mitään – ja he kuvittelevat, että asiat voi muuttaa toisiksi yli 20 vuotta myöhemmin pelkästään prosessoimalla.

Michaelin kohdalla syyllisyys monenkertaisesti mutkistuu, koska hän kuului ns. suuriin sodanjälkeisiin ikäluokkiin. Hän ei itse voinut vaikuttaa 40-luvun tapahtumiin. Michael toisaalta halusi, että Hanna saa tuomionsa ja toisaalta hän oli tietoinen, että hänen olisi pitänyt auttaa Hannaa, koska hän tiesi jotain sellaista, jota tuomioistuin ja tuomarit eivät tehneet. Michael ei kuitenkaan auttanut Hannaa. Omaa syyllisyyttä lieventääkseen hän alkoi vuosien päästä lähettää Hannalle kasapäin C-kasetteja, joille hän luki hänen ja Hannan yhdessä läpikäymiä kirjoja kesällä 1958. Äänikirjoista Hanna sai virikkeen opetella lukemaan (ja kirjoittamaan) Tsehovin ”Tyttö ja sylikoira” –kirjan avulla, jonka hän haki vankilan kirjastosta. Kun Hanna sitten ensimmäisen kerran itse kirjoitti Michaelille, Michael ei vastannut. Kun Hanna pyysi toisessa kirjeessä Michaelia lukemaan tälle tiettyjä kirjoja kaseteille, Michael teki sen. Lopulta Michael lopetti kasettien lähettämisen ja katkaisi ohuen yhteyden Hannaan. Hän oli saanut omantuntonsa rauhoitettua.

HANNAN VAPAUTUMINEN

Michael sai kuitenkin vielä yllättävän puhelinsoiton vankilasta, jonka johtaja kertoo tämän olevan Hannan ainoa yhteys ulkomaailmaan. Hanna oli vapautumassa, ja tarvitsi asunnon ja työtä. Aluksi Michael kieltäytyi yhteistyöstä, mutta tuli sitten vankilaan tapaamaan johtajaa ja Hannaa. Ja lievensi jälleen omantunnon tuskiaan, ja ilmeisesti koki olevansa hyvä ja myötätuntoinen ihminen. Parempi kuin autettavansa. Kohdatessaan Hannan hän kysyi tältä vain, katuiko tämä tekojaan. Hanna ei katunut, sillä hän ei ymmärtänyt koko kysymystä, minkä jälkeen Michael veti kätensä pois Hannan kädestä ja katkaisi toistamiseen ohuen tunnesiteen heidän välillään. Ja henkisesti hylkäsi Hannan – ja itse asiassa vaikutti tyytyväiseltä sen jälkeen, kun Hanna oli juuri ennen vapautustaan tehnyt itsemurhan, jolla hän ikään kuin vasta sitten sovitti tekonsa ja Michael vapautui symbolisesti Hannasta.

Edellisen tilanteen voi luonnollisesti tulkita monella eri tavalla. Jotkut ovat nähneet Hannan häpeän (vartijana olemisesta) olleen niin suuri, ettei hän voinut muuta kuin tappaa itsensä. Mutta mistä Hanna olisi tuntenut häpeää? Vankilassa olemisestaan, ehkä siitä. Ehkä Michaelin puolesta siksi, että tämä osoittautuikin petolliseksi, eikä oikeasti ollut rakastanut Hannaa. Viimeistään nyt Hanna tajusi, miksi Michael lähetti hänelle kasetteja vankilaan – ei Hannan vaan itsensä takia. Kasettien lähettäminen oli Michaelin kosto, jolla hän vielä kerran sitoi Hannan itseensä ja osoitti sillä tavoin omaa ylemmyyttään suhteessa autettavaansa.

IDEOLOGIAT ELÄVÄT JA VOIVAT PAKSUSTI

Michaelin käyttäytyminen osoittaa, miten kansallissosialistinen ajattelu- ja toimintatapa eivät olleet hävinneet 60-, 70-, 80- ja 90-lukujen Saksasta mihinkään vaan se oli saanut uusia hienovaraisia muotoja, jotka olivat vaikeasti tunnistettavia. Korkeasti koulutetut tuomarit ja Michael eivät huomanneet, että he olivat ottaneet naisleirin johtajan roolin tuomitessaan Auschwitzin leirin naisvartijoita. Naiset olivat ikään kuin Saksan kansan pettureita, jotka paljastivat millaisia keski-ikäiset, keskiluokkaiset, porvarilliset (ja myös vasemmistolaiset) saksalaiset miehet todella olivat ja siitä heitä piti rangaista.

"Sovitus"

Yllättävä käänne viimeisten minuuttien aikana. Vaiko sittenkään käänne. Tai yllätys. Luultavasti vain luonnollinen ratkaisu kirjailijalta (Briony Talliksen hahmo), käsikirjoittajalta (Christopher Hampton), elokuvan tekijältä (ohjaaja Joe Wright), alkuperäisen kirjan kirjoittajalta (Ian McEwan).

Oli miten oli. Katsoja joutuu miettimään mikä kirjassa ja elokuvassa oli tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää, ja mikä oli fiktion ja faktan suhde. Heti elokuvan nähtyään oivaltaa, että Wrightin "Sovitus" (2007) luo mielen sisäistä todellisuutta, joka on enemmän kuin se todellisuus, jota hän esittää.

Tietysti sota suhteellistaa kaiken. Molemmat päähenkilöt - Cecilia Talliksen ja Robbie Turnerin roolihahmot - Briony Talliksen 21. romaanissa kuolevat. Oikeasti. Kuolevat oikeasti, jolloin Briony Tallis joutuu keksimään heidän tarinalleen toisenlaisen lohdullisemman juonen, koska todellisuus, eikä vain sodan todellisuus, vaan myös muut sotaa edeltävän ajan tapahtumat, ovat liian karuja ja elämä liian julmaa Cecilialle ja Robbielle.

Kirjailija Briony Tallis kietoutuu itse omaelämänkerrallisen romaaninsa juoneen. Hän on valheellisella tunnustuksellaan tehnyt sisarensa Cecilian ja Robbien yhteiselämän mahdottomaksi. Toki asiaa edesauttoivat Cecilian vanhemmat, jotka halusivat ajatella koulutetusta mutta taustaltaan työväenluokkaisesta Robbiesta vain pahaa, kun siihen tilaisuus tarjoutui. Brionyn tunnustuksesta seurasi välittömästi se, että poliisi pidätti Robbien ja hän joutui vankilaan ja vankilasta sotaan, jossa hän oikeasti menehtyi, mutta kirjailija on sepittänyt sisarensa ja tämän sulhasen tarinalle happy endin. Sellaisen lopun kuin nämä itse olisivat halunneet sille antaa.

Ratkaisu herättää ristiriitaisia ajatuksia, mutta elokuvan nähtyään ymmärtää, miksi fiktiota ylipäätään kirjoitetaan, ja miksi se on merkityksellistä ihmisille.

"Fountain"

Darren Aronofskyn "Fountain" (2007) tuntui miellyttävän erityisesti suomalaista elokuvakansaa. The Internet Movie Databasen (IMDb) yli 70 000 arvioitsijaa olivat hieman maltillisempia. 7,5 tähteä kymmenestä riittää, mikä sekin on paljon.

Suomalaiset kenties kaipaavat muita enemmän ikuista elämää kärsimyksellä, romantiikalla ja fantasialla höystettynä. Ja tätä höystöä elokuva sisälsi kiitettävästi.

Ikuista elämää kuvattiin vuodesta 1500 vuoteen 2500, joten tarinaan mahtuu niin historiaa, nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Ikuisen elämän ainoaksi rajoitteeksi paljastuu elämä itse ja sen ajallisuus. Filosofisesti aitohumanistista tyhmyyden ylistystä 1500-luvun Erasmus Rotterdamilaisen tyyliin. Ja mikäpä sitä on ylistäessä. Jatkuva viisaudesta, koulutuksen ja sivistyksen merkityksestä paasaaminen on varsin väsyttävää puuhaa katsojan kannalta katsottuna.

Opetus: kun löydät elämänpuun älä ahmi sen suloista mahlaa, mikä nopeuttaa kuolemaasi tässä elämässä, mutta samalla se tietysti nopeuttaa uuden elämän alkamista. Aronofskyllä on siis kunnon kierrätysmentaliteetti. Elämänpuun löydettyään voi jättää paskan elämän surutta taakseen, lopettaa sen liruttamalla elämänpuun makeaa mahlaa suoraan suuhun ja yrittää uutta elämää 500 vuoden päästä paremmalla onnella. Ei huono.

Tosin "Fountainin" visio ikuiseen elämään on aika masentava. Päähenkilö syntyy elokuvan aikana kolme kertaa uudelleen. Ensin Tomina, sitten Tomina ja vielä kerran Tomina. Siis varsinainen tom-tom-tom rytmi. Ensin Tom syntyy espanjalaisena konkistadorina Tom Creona, sitten amerikkalaisena lääkäri Tom Creona ja lopuksi zenbuddhalaisena maailmankaikkeuden kansalaisena Tommy Creona. Ja vaimokin näyttää vuosisadasta toiseen samalta, tosin aina yhtä kauniilta Hollywood-tähdeltä. Mutta aina autettavana, pelastettavana. Heikkona naisena. Viisaana naisena. Naisten naisena. Yläluokkaisena kuningattarena. Porvarillisena perhetyttönä. Kaikki-aiemmat-naiset-syntetisoivana-täydellisenä-elämänpuun-kanssa-symbioosissa-elävänä-naisena. Raamatuna Eevana.

"Ylpeys & ennakkoluulo"

Joe Wrightin elokuva "Ylpeys ja ennakkoluulo" (2005) esitettiin 19.6.2010 MTV3:lla.  Se on viimeisin Jane Austenin samannimiseen klassikkoteokseen perustuva dramatisointi, ja poikkeaa jossain määrin edeltäjistään, joista monet ovat BBC:n tuottamia TV-sarjoja.

Erityisesti v. 1995 tehty 6-osainen sarja, joka oli jo viides BBC:n tuottama sarja "Ylpeydestä ja ennakkoluulosta" oli hyvin suosittu. Aiemmat ovat vuosilta 1938, 1952, 1958, 1967 ja 1980.

Lisäksi sodan aikana v. 1940  Robert Z. Leonard teki kirjan pohjalta elokuvan, jonka yksi käsikirjoittajista oli "Uljaan uuden maailman" kirjoittaja Aldous Huxley.

Jane Austenin klassikkoteos on selvästikin kiehtonut ihmisiä vuosikymmenestä toiseen. Ja se on sähköisten medioiden aikana kokenut ennennäkemättömän kukoistuksen.

Wrightin ohjaama elokuva v. 2005 vaikuttaa yhden katselukerran jälkeen onnistuneelta, ja siinä on mukana elementtejä, joita esimerkiksi v. 1995 sarjassa ei ollut.

Esimerkiksi luonnonympäristön kuvaus on aivan uudella tasolla ja varsinkin elokuvan alussa pieniin yksityiskohtiin on kiinnitetty paljon huomiota. Teatterimaista tunnelmaa on vähän, vaikka monet kohtaukset muistuttavat kohtauksia aiemmista versioista, mutta kuinka muuten voisi ollakaan.

Sota on näkyvästi mukana sotilaiden marssiessa kylän poikki Napoleonia vastaan. Jane Austenille sota ja sotilaat olivat lähinnä kuriositeetti, vaikkakin yksi upseereista, Wickham, on eräässä vaiheessa varsin merkittävä hahmo niin kirjassa kuin elokuvassa. Ja ilman Darcyn apua Bennettien perhe olisi syöksynyt turmioon, näin annetaan ainakin ymmärtää.

Kameran käsittely on luovaa, leikittelevää ja hauskaa mm. tanssiaiskohtauksissa. Tanssikohtauksissa on myös paljon ihmisiä eivätkä päähenkilöt korostuneesti erotu joukosta vaan vaeltavat virran mukana etsiessään toisiaan. Kamera seuraa hahmoja ja tarkastelee tapahtumia monesti erityisesti Elizabethin silmin.

Kohtauksia on myös lomitettu keskenään siten, että kahta kohtausta kuljetaan rinnakkain. Esim. tanssin aikana Elizabeth käy samaan aikaan kahta eri keskustelua. Tai kamera seuraa Elizabethin juoksevaa hahmoa, mutta samaan aikaan taustalla käydään keskustelua jostain muusta aiheesta ikään kuin kuvaaja olisi tapahtumien keskellä.

"Mefisto"

Näin Iszván Szabón ”Mephiston” (1981) lähes heti sen tultua Suomeen. Elokuvasta kohistiin jonkin verran mm. siksi, ettei Klaus Mannin ”Mefisto”(1936) –teosta, johon elokuva perustuu, oltu käännetty suomeksi. Länsi-Saksassakin elokuva oli maailmansodan jälkeen kielletty, mutta DDR:n kautta kirjaa tuotiin länteen. Eilen 18.6.2010 sain elokuvan pitkästä aikaa VHS-kasettina käsiini Hämeenlinnan kaupunginkirjaston poistaessa kokoelmistaan vanhoja videoita.

Klaus Mann on sen tunnetumman nobelisti-Mannin, Thomas Mannin poika. Aikoinaan isäkin oli kohukirjailija ”Buddenbrooks” (1925) –romaanillaan. Mielenkiintoista on, että isä-Mann kirjoitti emigranttina USA:ssa oman Mefistonsa eli ”Tohtori Faustuksen” (1947) 70-vuotiaana heti sodan jälkeen. Eikä sen julkaisemisessa ollut mitään ongelmia. Jotain erityistä pojan, Klaus Mannin kirjassa siis täytyy olla.

Myyttinen kansantarina tohtori Faustuksesta ja Mefistofeleestä syntyi uskonpuhdistuksen aikaan Saksassa 1500 –luvun alussa. Tarina muotoilee uudenlaisen, porvarillisen käsityksen ihmisen suhteesta Jumalaan ja Raamattuun, johon kristittyjen usko perustuu. Shakespearen välitön edeltäjä ja aikalainen Christopher Marlowe teki englantilaisen käännöksen perusteella kertomuksen pohjalta traagisen ”Faust” (1588-89)-näytelmän. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti kaksiosaista näytelmäänsä ”Faust” vuosikymmenet. Ensimmäinen osa ilmestyi v. 1808 ja toinen osa v. 1832.

Szabón elokuvassa näyttelijä ja teatterinjohtaja Hendrik Höfgen näyttelee, elokuvaan upotetussa esityksessä, nimenomaan Goethen ”Faustin” Mefistoa tai miespaholaista, joka saa tohtori Faustin mm. viettelemään viattoman Gretchenin, minkä seurauksena tyttö tappaa lapsensa. Jumala ei luonnollisesti hyväksy Faustin tekoa, mutta Faust ei ole vielä tässä vaiheessa myynyt sieluaan täysin Mefistolle. Mitä pidemmälle näytelmä etenee sitä vähemmän Faustilla on mahdollisuuksia palata entiseen, silti hän ei synteineen joudu kadotukseen. Ja paholainen ei saa kuin osittain hänen sielunsa, mikä korostaa (protestanttisesti) uskon merkitystä suhteessa tekoihin.

Elokuvan päähenkilöstä on tehty Mannin kirjan päähenkilöä realistisempi. On helppo kuvitella, että kuvatut tapahtumat ovat todella olleet mahdollisia. Höfgenin esikuvana oli Klaus Mannin oma lanko Gustaf Gründgren, jonka elämänvaiheita kirja ja elokuva paljolti kuvaavat. Gründgrenin ottopoika Peter Gorski haastoi sodan jälkeen kirjapainon ja kustantajan oikeuteen, mikä hankaloitti kirjan julkaisemista Länsi-Saksassa.

Hendrik Höfgen tasapainoilee valtaapitävien kansallissosialistien ja näyttelijänkutsumuksensa välillä 30-luvun Saksassa. Hän on hyvin tietoinen tekemästään strategisesta valinnasta, mutta pysyy uskollisesti sen takana. Elokuvassa Höfgen useaan otteeseen pohtii ääneen kahta perusvaihtoehtoa: joko lähtöä Saksasta emigrantiksi esimerkiksi USA:an tai jäämistä Saksaan näyttelijäksi. Molemmat vaihtoehdot olivat hänelle avoimia ja mahdollisia. Kertomuksen Mefistoksi nostetaan propagandaministeri Goebbels, jolloin Höfgen on siis vieteltävä Faustus. Propagandaministeri ikään kuin onnistuu viettelemään Höfgenin jäämään Saksaan. Perimmältään kyse on kuitenkin Höfgenin omasta valinnasta uskosta sen oikeutukseen.

Höfgenin / Gründgrenin toiminta 30-luvun Saksassa muistuttaa paljon norjalaisen nobelistin Knut Hamsunin toimintaa natsina. Molemmat puolustivat omaa isänmaataan ja sen ihmisiä, ja tekivät parhaansa auttaakseen ystäviään - kuitenkaan millään tavoin vaarantamatta itseään ja suhteitaan vallanpitäjiin. Jälkikäteen on helppo arvostella, moralisoida ja osoittaa heidän tekemiään virheitä. Yhtä hyvin on kuitenkin kysyttävissä, mihin emigrantit mm. Klaus ja Thomas Mann perustivat oman toimintansa. Miksi he eivät jääneet Saksaan auttamaan omaisiaan ja ystäviään ja millä tavoin he oikeuttivat oman maasta lähtönsä.

"Kultahattu"

Tavallisesti en silmäile Hämeenlinnan kaupunginkirjaston vaatimatonta DVD-hyllyä käydessäni kirjastossa. Toissapäivänä tullessani Jännityskirjojen takaa satuin juuri DVD-levyjen kohdalle. Silmiini pisti Jack Claytonin ”Kultahattu” (1974), joka perustuu suomennoksena samannimiseen F. Scott Fitzgeraldin 20-luvun kirjaan. Olin aiemmin kevään kirja-alesta ostanut parilla eurolla Suomalaisesta kirjakaupasta samaisen ”Kultahatun” (1925), mutta se oli jäänyt lukematta. Joten sain elokuvasta yllykkeen lukea myös Loiston taskukirjan läpi.

Kotona huomasin, että ”Kultahatun” lisäksi lukulistalleni oli kertynyt hankkimieni kaupunginkirjaston poistokirjojen vuoksi myös muita Fitzgeraldin kirjoja kuten kirjailijan läpimurtoteos ”Maan päällä kuin taivaissa” (1920), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1984 Love-kirjana.

Elokuvan tunnelma vie mukanaan. Uusrikkaan Jay Gatsbyn autotallista löytyi sitruunankeltainen, ainakin elokuvan mukaan, Rolls Royce - avoauto -, jonka huippunopeus on reilusti yli 100 kilometriä tunnissa -, joka jollain tavoin kruunasi niin katsojan/lukijan kuin kertojan Nick Carrawayn aurinkoisen kesäpäivän, mutta synkensi kirjan loppua. Auto koitui välillisesti Gatsbyn kohtaloksi George Wilsonin ammuttua hänet erehdyksessä. Tai tarkoituksella minkä näkökulman nyt sattuu valitsemaan.

"Hän näki minun katselevan ihaillen autoaan.

- Se on hieno, eikö olekin, vanha veikko?"

DVD:n katseleminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Naarmuuntunut ja kulunut levy jumittui vanhaan DVD-laitteeseeni toistuvasti, ja jouduin aloittamaan ”Kultahatun” katselun yhä uudelleen. Lopulta luovutin.

"- Milloin hän huomaa että minulla on hauskaa, hän haluaa lähteä kotiin."

Gatsbyn juhlat Long Islandin West Eggillä jäivät aina kesken. Mutta niin juhlat tuntuivat jatkuvan loputtomiin kirjassakin. Seuraavana päivänä siirryin vanhaan punaiseen Ferrariin. Siis kannettavaan tietokoneeseen, joka onnistui ohittamaan juhlat; ja vieraat mm. Tom ja Daisy Buchanan pääsivät vihdoin koteihinsa. Daisy on Nickin serkku, joka asuu vastarannalla. Kertoja Nick puolestaan Gatsbyn naapuri.