"Lukija"

Elokuvan nykyaika sijoittuu Saksaan ja vuoteen 1995, jolloin päähenkilö Michael on 53-vuotias ja Hanna 73-vuotias. Michael on juristi, joka tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hanna on jo kuollut ja kuopattu. Michaelilla on aikuinen tytär, mutta vaimostaan hän on eronnut. Tytär on hänelle tärkeä, ja hän haluaa kertoa tyttärelleen jotain tärkeää menneisyydestään, mikä on vaikuttanut siihen millaiseksi hän on tullut ihmisenä.

Kesä 1958, jolloin Michael täytti 16 vuotta, oli Michaelin elämässä käänteentekevä, sillä tällöin hän rakastui ensimmäistä kertaa itseään 20 vuotta vanhempaan Hannaan. Vaikka parin ikäero oli suuri, se ei vaikuttanut suhteen vastavuoroisuuteen kolmen kesäkuukauden aikana.

HANNA JÄTTÄÄ MICHAELIN

Vaikka Hannalla ja Michaelilla keskenään meni hyvin, suhteet muihin ihmisiin ainakin Hanna koki ongelmallisiksi. Syntymäpäivänäkin Michael tuli Hannan luokse, vaikka häntä ei siihen mikään pakottanut. Hanna vaikutti hieman ahdistuneelta kohtaamisen aikana. Lopulta hän totesikin, että Michaelin olisi hyvä mennä ystäviensä pariin. Tämä ei ymmärtänyt, miksi Hanna halusi työntää hänet pois luotaan, mutta lähti hieman suuttuneena. Heidän välillään oli ilmeinen lähimmäisriippuvuus, joka kuuluu rakastumiseen ja joka oli voimakkaampi Michaelilla.

Hanna vanhempana selvästikin tajusi tilanteen paradoksaalisuuden eikä hänelle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta tilanteesta. Porvarisperheen poika Michael oli taloudellisesti ym. riippuvainen vanhemmistaan, jotka kouluttivat häntä. Hanna itse oli kouluja käymätön raitiovaunun rahastaja. Hän ei pystynyt takaamaan Michaelille minkäänlaista tulevaisuutta – tai heidän yhteistä tulevaisuuttaan. Lisäksi Hanna varmasti aavisti, että hänen kaukaisesta menneisyydestään jossain vaiheessa olisi haittaa Michaelille ja heidän suhteelleen. Tämä mahdollisesti jättäisi Hannan kuultuaan siitä.

Erään kerran kun Michael saapuu Hannan luo, tämä onkin muuttanut pois. Seuraavat 8 vuotta kumpikin elävät elämäänsä toisistaan erillään.

HANNA SYYTETTYJEN PENKILLÄ

Michael on nyt 24-vuotias oikeustieteen opiskelija. Opiskeluun kuuluu oikeudenkäyntien seuraaminen professorin johdolla. Prosessi jota he seuraavat on syyte Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin naisvartijoita vastaan. Syyte liittyy tilanteeseen, jossa kaoottisessa tilanteessa sodan lopulla liittoutuneiden pommittaessa leiriä, joukko juutalaisnaisia palaa elävältä kirkkoon. Naisvartijoita syyttää oikeudessa ainoa eloonjäänyt, silloin pikku tyttö, joka äitinsä kanssa pääsi pakenemaan kirkosta. Nainen tunnistaa kuusi naisvartijaa, joista yksi on Hanna.

Sybille Steinbacherin kirjan ”Auschwitz – lyhyt historia” (2004) mukaan liittoutuneet eivät kuitenkaan pommittaneet (edes) keskitysleirin tuhoamiskeskuksia ja krematorioita vuonna 1943 tai sen jälkeen, vaikka olisivat sen voineet tehdä, mitä on jälkikäteen ihmetelty, joten mm. juutalaisten tuhoaminen jatkui vuoden 1944 ajan. Yksi pommi harhautui kerran lähelle leiriä, mutta siitä ei ollut mitään haittaa.

Sodan hyökkäysvaiheessa satoja ihmisiä kuoli, kun saksalaiset sulloivat puolalaisessa Biliastockin kylässä synogoogaan paikallisia juutalaisia ja tuikkasivat sen sitten tuleen. Lähellä Lomzaa lähinnä paikalliset puolalaiset polttivat navettaan ahtamansa 1 600 juutalaista ensin pahoinpideltyään ja nöyryytettyään heitä. Jälkikäteen tapahtumasta syytettiin natseja. – Elokuvan kuvaamaa sekasortoa ja kirkon palamista liittoutuneiden pommi(e)n takia, ei siis polttamista, ei todellisuudessa tapahtunut, mutta se olisi voinut tapahtua sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset alkoivat tyhjentää leiriä ja kuljettaa vankeja muualle.

POLIITTISTA OIKEUTTA

On vaikea sanoa, millaiseksi käsikirjoittaja tilanteen tarkalleen ottaen kuvitteli. Asian käsittely oikeudessa jättää katsojalle monia avoimia kysymyksiä. Olennaista kuitenkin on, että ainoastaan yksi (epäluotettava) silminnäkijä ja joukko syytettynä olevia vartijoita on elossa. Lisäksi tapahtumasta on kirjoitettu raportti, ja raportin kirjoittajan oletetaan olevan vastuussa siitä, ettei juutalaisia päästetty kaoottisen tilanteen aikana vapaaksi kirkosta. – Steinbacherin (2004) kirjassa todetaan, että naisvartijoihin ei vartijoina luotettu, joten vartijoiden rinnalla toimi aina myös SS-miehiä. Todellisuudessa raportinkin luultavasti olisi kirjoittanut SS-mies.

Sodan jälkeen v. 1945 Auschwitz-Birkenaun naistenleirin johtaja Franz Hössler ja kaksi naisvartijaa hirtettiin. Lääkärit jotka mm. seuloivat vankeja selvisivät vähin tuomioin, puhumattakaan kuljetuksista vastaavista rautatieläisistä. Elokuvan Hanna vartijana joutui kuukausittain valitsemaan 10 vankia, jotka eliminoitiin mikä kuului hänen työhönsä. Juutalaisten tuhoamista alettiin harjoittaa vasta vuodesta 1942 lähtien, ja naistenleiri itse asiassa perustettiin samoihin aikoihin vuonna 1942, jolloin keskitysleirille tulivat myös ensimmäiset naisvartijat. Naistenleirillä oli 12 000 naista ja lasta, joten kyse oli varsin pienestä yksiköstä, kun ottaa huomioon, että parin vuoden aikana koko leirillä kaasutettiin monta miljoonaa ihmistä.

HANNAN HÄPEÄ

Elokuva antaa vastauksen, miksi Hanna hakeutui vartijaksi, ja vastaus on karuudessaan yksinkertainen. Hän oli töissä Siemensillä, joka sekin mm. sai pakkotyövoimaa Auchwitzistä, mutta Hanna joutui jättämään työt saamansa ylennyksen takia. Tilanne oli paradoksaalinen Hannan kannalta. Sama tilanne kuin mikä hänellä oli vuonna 1942 toistui vuonna 1958, kun hän oli raitiovaunun rahastajana. Hän sai tuolloinkin ylennyksen, josta hänen oli pakko kieltäytyä – ja sanoa itsensä irti. Tulkinnoissa on korostettu sitä, että Hanna häpesi ja peitteli luku- ja kirjoitustaidottomuuttaan, jonka syystä ei ole mitään tietoa.

Ehkä Hanna häpesi, mutta kyse oli ennen muuta itsekunnioituksesta, ylpeydestä. Hän halusi selvitä omillaan. Naistenleiri kuulosti varmasti hyvältä vaihtoehdolta Siemensin jälkeen. Hän tuskin tiesi leirille tullessaan työn kääntöpuolia, ja sitouduttuaan työhönsä paluuta entiseen ei enää ollut. On vaikea kuvitella, että Hanna olisi päästetty maailmalle kertomaan millaista työtä hän Birkanaun naistenleirillä joutuu tekemään. Ero vartijan ja vangin välillä ei ollut kovin suuri.

MICHAELIN SYYLLISYYS

Michael ei ymmärtänyt kuunnellessaan oikeudenkäyntiä vuonna 1966 (luultavasti Frankfurtissa, jossa tällaisia oikeudenkäyntejä käytiin yksittäisten tapahtumien ympärillä), mikä Hannan tilanne vuonna 1945 oli, jolloin Hanna itse asiassa oli samanikäinen kuin Michael nyt. Toki tieto siitä, että Hanna oli ollut vartija, oli sokki, mutta Michael ei myöhemminkään – ei koskaan - pystynyt käsittelemään asiaa. Hän vain pääsi siitä lopulta eroon Hannan kuoltua. Michaelin koko toiminta keskittyi siten hänen omaan syyllisyydentunteeseensa ja sen poistamiseen ja se poistui Hannan myötä. Lakimiehenäkään Michael ei hyväksy sitä, että Hanna oli ollut vain leirin vartija, joka teki työtään siinä missä Siemensilläkin, vaikka hänen yliopistoaikaisen professorinsa näkemys oli, ettei tämä ollut juridisesti vastuussa toiminnastaan. Michaelistä vartijan olisi tullut tuntea syyllisyyttä tekojensa takia ja katua niitä.

Lakimies Michaelin ja tuomioistuimen tuomarien näkemys ovat ongelmallisia. Tiedetäänhän, että esim. Auschwitzistä vapautuneet vangit, erityisesti juutalaiset kokivat voimakasta syyllisyyttä vapautumisestaan. He kysyivät itseltään, miksi juuri minä pelastuin, eivätkä jotkut muut. Syyllisyys ajoi monia jopa itsemurhaan, mitä mm. Viktor Frankl on kuvannut. Tavallisen (nais)vartijan tilanne ei poikennut paljon vankien asemasta. Molemmat tekivät mitä heidän käskettiin tehdä. Vaikkapa Hannan syyllistäminen siitä, että hän oli vartijana ja toimi parhaan ymmärräyksensä mukaan, on väkivaltaa häntä kohtaan. Tosin Hanna ei koe tuomarien ja Michaelin edellyttämää syyllisyyttä, mikä tekee Hannasta heidän silmissään entistä paatuneemman rikollisen, jonka vartijana olemista ja tekemistä ei voi koskaan antaa anteeksi. Siksipä Hanna tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Ironista on, että Hanna olisi selvinnyt 4,3 vuodella, jos hän olisi kertonut, ettei osaa lukea ja kirjoittaa, mutta hänelle itsekunnioitus oli tärkeämpi asia kuin vartijan työstä saama rangaistus, jonka hän koki varmasti hyvin epäoikeudenmukaiseksi.

OMANTUNNON PUHDISTUKSET

Syyllisyyskysymyksen voi jopa kääntää toisinpäin. Mitä tuomarit ja Michaelin isä, joka oli professori tekivät sodan aikana? Heidän ei tarvinnut ryhtyä vartijoiksi, eivätkä he olleet vammaisia, romaaneja, juutalaisia, Jehovan todistajia, poliittisia vankeja tai slaaveja. Oikeudenkäyntiprosessit 60-luvulla kuvastavatkin sitä, että joillain saksalaisilla oli huono omatunto siksi, että he eivät aikanaan olleet tehneet mitään – ja he kuvittelevat, että asiat voi muuttaa toisiksi yli 20 vuotta myöhemmin pelkästään prosessoimalla.

Michaelin kohdalla syyllisyys monenkertaisesti mutkistuu, koska hän kuului ns. suuriin sodanjälkeisiin ikäluokkiin. Hän ei itse voinut vaikuttaa 40-luvun tapahtumiin. Michael toisaalta halusi, että Hanna saa tuomionsa ja toisaalta hän oli tietoinen, että hänen olisi pitänyt auttaa Hannaa, koska hän tiesi jotain sellaista, jota tuomioistuin ja tuomarit eivät tehneet. Michael ei kuitenkaan auttanut Hannaa. Omaa syyllisyyttä lieventääkseen hän alkoi vuosien päästä lähettää Hannalle kasapäin C-kasetteja, joille hän luki hänen ja Hannan yhdessä läpikäymiä kirjoja kesällä 1958. Äänikirjoista Hanna sai virikkeen opetella lukemaan (ja kirjoittamaan) Tsehovin ”Tyttö ja sylikoira” –kirjan avulla, jonka hän haki vankilan kirjastosta. Kun Hanna sitten ensimmäisen kerran itse kirjoitti Michaelille, Michael ei vastannut. Kun Hanna pyysi toisessa kirjeessä Michaelia lukemaan tälle tiettyjä kirjoja kaseteille, Michael teki sen. Lopulta Michael lopetti kasettien lähettämisen ja katkaisi ohuen yhteyden Hannaan. Hän oli saanut omantuntonsa rauhoitettua.

HANNAN VAPAUTUMINEN

Michael sai kuitenkin vielä yllättävän puhelinsoiton vankilasta, jonka johtaja kertoo tämän olevan Hannan ainoa yhteys ulkomaailmaan. Hanna oli vapautumassa, ja tarvitsi asunnon ja työtä. Aluksi Michael kieltäytyi yhteistyöstä, mutta tuli sitten vankilaan tapaamaan johtajaa ja Hannaa. Ja lievensi jälleen omantunnon tuskiaan, ja ilmeisesti koki olevansa hyvä ja myötätuntoinen ihminen. Parempi kuin autettavansa. Kohdatessaan Hannan hän kysyi tältä vain, katuiko tämä tekojaan. Hanna ei katunut, sillä hän ei ymmärtänyt koko kysymystä, minkä jälkeen Michael veti kätensä pois Hannan kädestä ja katkaisi toistamiseen ohuen tunnesiteen heidän välillään. Ja henkisesti hylkäsi Hannan – ja itse asiassa vaikutti tyytyväiseltä sen jälkeen, kun Hanna oli juuri ennen vapautustaan tehnyt itsemurhan, jolla hän ikään kuin vasta sitten sovitti tekonsa ja Michael vapautui symbolisesti Hannasta.

Edellisen tilanteen voi luonnollisesti tulkita monella eri tavalla. Jotkut ovat nähneet Hannan häpeän (vartijana olemisesta) olleen niin suuri, ettei hän voinut muuta kuin tappaa itsensä. Mutta mistä Hanna olisi tuntenut häpeää? Vankilassa olemisestaan, ehkä siitä. Ehkä Michaelin puolesta siksi, että tämä osoittautuikin petolliseksi, eikä oikeasti ollut rakastanut Hannaa. Viimeistään nyt Hanna tajusi, miksi Michael lähetti hänelle kasetteja vankilaan – ei Hannan vaan itsensä takia. Kasettien lähettäminen oli Michaelin kosto, jolla hän vielä kerran sitoi Hannan itseensä ja osoitti sillä tavoin omaa ylemmyyttään suhteessa autettavaansa.

IDEOLOGIAT ELÄVÄT JA VOIVAT PAKSUSTI

Michaelin käyttäytyminen osoittaa, miten kansallissosialistinen ajattelu- ja toimintatapa eivät olleet hävinneet 60-, 70-, 80- ja 90-lukujen Saksasta mihinkään vaan se oli saanut uusia hienovaraisia muotoja, jotka olivat vaikeasti tunnistettavia. Korkeasti koulutetut tuomarit ja Michael eivät huomanneet, että he olivat ottaneet naisleirin johtajan roolin tuomitessaan Auschwitzin leirin naisvartijoita. Naiset olivat ikään kuin Saksan kansan pettureita, jotka paljastivat millaisia keski-ikäiset, keskiluokkaiset, porvarilliset (ja myös vasemmistolaiset) saksalaiset miehet todella olivat ja siitä heitä piti rangaista.