"Lola"

Ohjaaja Rainer Werner Fassbinder muistetaan erityisesti kahdesta 70-80-lukujen taitteessa tehdyitä produktiosta. ns. BRD-trilogiasta (BRD=Länsi-Saksa) ja "Berlin Alexanderplatz" TV-sarjasta. "Lola" (1981) on toinen osa BRD-trilogiaa. "Maria Braunin avioliitto" (1979) aloittaa sarjan ja "Veronika Voss" (1982) päättää sarjan. Kaikki osat elokuvia Saksan kehittymisestä heti 2. maailmansodan jälkeen kolmen erikoisen naisen elämän kautta katsottuna. Naiset käyttävät selviytymisessään ja menestymisessään naisellisia avujaan apuna, mutta he ovat myös hyvin älykkäitä naisia.

"Lolassa" kuvataan pienehkön Nürnbergin vieressä sijaitsevan Coburgin kaupungin silmäätekevien elämää. Kaupungin varakkaimmat ihmiset ovat muodostaneet eräänlaisen salaliiton, jonka avulla he ovat onnistuneet hankkimaan halvalla keskeisiltä paikoilta kaupunkia halvalla kiinteistöjä ja maata, jonka arvo sodanjälkeisessä tilanteessa on nopeasti moninkertaistunut.

Kaupungin maankäyttösuunnitelma, joka sisältää Lindenhof-projektin, jonka avulla on tarkoitus hyödyntää hankittua maata, on kriittisessä vaiheessa. Kaupunginvaltuusto on mielestään valinnut sopivan kaupungininsinöörin herra von Bohmin virkaansa, mutta he eivät voi olla aivan varmoja millainen uusi virkamies on. Von Bohmin tehtävä on valmistella ja esitellä hanke. Kaikki menee hyvin vielä rakennuslautakunnassa, joka on miehitetty ja naisitettu ihmisillä, jotka ovat itse hankkineet maata keskeisiltä paikoilta. Uuden insinöörin tulevaisuuden visioita ja näkemyksiä suitsutetaan. Pahimmat pelot ovat poistuneet, mutta edessä on vielä valtuustokäsittely.

Asiat alkavat mennä kummallisesti solmuun, kun kuvaan astuu kuvankaunis "Lola". Katsoja luulee aluksi, että "Lola" on kabaree-esiintyjä tai laulajatar, mitä hän myöskin on, mutta ennen muuta hän on kaupungin tavoitelluin nainen - ja kaiken lisäksi vielä prostituoitu. "Lola" on täysin paikallisen liikemiehen ja grynderin hera Schukertin hallinnassa. Ilman häntä Lola ei olisi mitään. Von Bohmille hän esittelee Lolan yksityishuoranaan tämän käydessä ensimmäistä kertaa yhdistetyssä bordellissa, kabaree-teatterissa ja ravintolassa, mikä on sokki kaupungininsinöörille. Von Bohm on tutustunut Lolaan tavallisena perhetyttönä ja on rakastunut tähän korviaan myöten. Hänen maailmansa romahtaa. Romahduksella on poliittisia seurauksia.

JATKUU...

Truffaut: "Fahrenheit 451" (1966)

François Truffaut'n tieteiselokuva "Fahrenheit 451" (1966) ei päällisin puolin arvioituna ole kestänyt yhteiskunnassa ja elokuvakerronnassa tapahtuneita muutoksia; aika on syönyt sitä. 60-luvun henki puskee läpi: minihameet, pitkät maskaroidut silmäripset, naisten lyhyt- ja miesten pitkähiusmuoti ym. Kerronta etenee haukotuksia herättävän verkkaisesti, erikoistehosteet eivät häikäise, vaikka pyrotekniikka toimiikin yllättävän hyvin.

Itse kertomus, käsikirjoitus tuntuu aluksi oudolta, mutta hetken päästä katsoja yllättyy, miten ajankohtainen elokuva teemoineen on. Elokuvan maailma iskeytyy katsojan tajuntaan hyvin nopeasti prologin aikana.

Paloauton näköinen kulkuväline lähtee paloaseman näköisestä paikasta ulisten liikkeelle, jonka seinässä ovat numerot "451". Samaan aikaan toisaalla soi puhelin. Joku sanoo sisällä olevalle miehelle hätäisesti: "Äkkiä ulos. Nyt heti!" Mies kuulee kellojen kilkattavan ja ryntää ulos ja pakoon hetken päästä pihaan  ilmestyvää autoa. Talo ei pala.

Miehet astuvat paenneen miehen asuntoon, ja alkavat määrätietoisesti etsiä tarkkaan valituista paikoista jotain. Ensin löytyy kattokruunusta jokin kanttinen esine: Cervantesin "Don Quijote". Hetken päästä kaksi kirjaa leivänpaahtimesta, läjä kirjoja TV:n kuvaputken sisältä jne. Mustapukuiset ja kypäräpäiset miehet sullovat kirjat valkoisiin säkkeihin. Osa säkeistä kannetaan ulos, osa heitetään parvekkeelta alas. Yksi miehistä pitelee liekinheitintä, jolla sytyttää ritilän päälle kootut kirjat tuleen. Paikalle on kokoontunut ihmisiä katselemaan. Tulipaloa.

Liekinheitintä pidellyt palomies Guy Montag on aluksi tavallinen perheellinen mies. Guylla ja Lindalla ei ole lapsia, mikä on tavallista. Sitten Guy kohtaa sattumalta junassa työmatkalla Clarissen, joka alkaa kysellä hänen työstään. Hän kysyy viattomasti: "Miksi poltatte kirjoja?" Kysymys hämmentää Guyta, mutta hän haluaa suoraan ja rehellisesti vastata. Ihmiset tulevat niistä onnettomiksi, he häiriintyvät ja muuttuvat toisiaan kohtaan epäsosiaalisiksi. "Oletko koskaan lukenut yhtään niistä kirjoista?" Tietysti en, sehän on kiellettyä. "Entä mitä tarkoittaa aseman seinässä luku 451, miksi ei yhtä hyvin esimerkiksi 983?" Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa paperi syttyy palamaan. Sitten juna saapuukin ja perillä kaupungin keskustaan.

Illalla mies menee kotiinsa. Vaimo Linda, joka on kotirouva katselee silmät vangittuneena suureen seinänkokoiseen TV-screeniin. Hän ei huomaa miehensä tuloa, eikä välitä siitä. Guy menee kylpyhuoneeseen. Huutaa ja kysyy, montako pilleriä olet tänään ottanut. Linda on ilmeisesti ollut hänen mielestään sen verran pöllyssä, että hän epäilee tämän ottaneen piristeitä ja rauhoittavia liikaa. Seuraavana päivänä tullessaan kotiin Guy huomaa, että vaimo makaa tajuttomana maassa. Nyt hän on varmasti ottanut muutaman pillerin liikaa. Ambulanssimiehet kertovat kuitenkin, että heillä on päivittäin 50 tällaista tapausta. Ei mitään ongelmaa, he vain vaihtavat veren, ja Linda on taas aamulla kunnossa. Seuraavana aamuna Linda ei muista mitään eilisestä, mutta on hyperaktiivinen ja seksuaalisesti kiihottunut. Guyta viedään eikä hän pane pahakseen.

Työmatkalla hän näkee vilaukselta Clarissesta, mutta ei juttele tämän kanssa tällä kertaa. Kotiin tullessaan hänellä on laukussaan kuitenkin jotain, joka muistuttaa Clarissesta. Kyse on Charles Dickensin kirjasta "David Copperfieldin elämänkerta". Kun Linda on nukkumassa, Guy lukee yön kirjaa. Seuraavina päivinä hän tuo yhä uusia kirjoja kotiinsa ja lukee niitä. Lopulta hän ei voi salata laitonta harrastustaan vaimoltaan. Lisäksi vaimo löytyy läjän kirjoja, ja hermostuu niistä. Hän uhkaa jättää Guyn, jos tämä ei hävitä niitä. Guy lupaa hävittää kirjat - ensin luettuaan ne. Se ei tunnu riittävän vaimolle.

Junassa hän tapaa jälleen Clarissen, joka pyytää hänen apuaan. Clarisse on irtisanottu työstään opettajana koulusta, jossa hän oli koeajalla. Hän ei uskalla mennä yksin kouluun tai hän tarvitsee moraalista tukea. Guy sanoo, ettei hän voi. Clarisse hymyilee ja sanoo, että hän järjestää asian ja soittaa Guyn esimiehelle. Clarisse sanoo olevansa Guyn vaimoi ja soittavansa miehensä puolesta. Guy on tänään sairas eikä voi tulla töihin. Näin Guy ja Clarisse pääsevät lähtemään koululle. Koululla kukaan ei suostu juttelemaan naisen kanssa. Hänen tavaransakin työnnetään vain ovenraosta käytävällä. Mitäkö Clarisse on tehnyt? Hieman luistanut määrätyistä aikatauluista pienten koululaisten kohdalla, ja lapsilla on ollut jopa hauskaa koulussa.

Yöllä on hälytys Montagien lähettyvillä talossa, jossa Clarisse asuu. Guy on varma, että Clarisse on pidätetty. Aamulla talon ovet ja ikkunat on naulattu kiinni. Töissä Guy murtautuu esimiehensä huoneeseen, jossa ovat raportit ratsioista, mutta edellisen yön raportteja hän ei löydä. Kapteeni X saa hänet kiinni verekseltään, mutta ei nosta suurta meteliä siitä, että Guy on hänen huoneessaan luvatta. Guy on saamassa ylennystä, ja hän oikeastaan tekee sitä, mitä hänen uudessa asemassa oletetaankin tekevän. Tosin häntä ei ole vielä ylennetty... Esimiehellä ovat öisten tapahtumien raportit kainalossaan, ja hän sanoo Guylle, että tässä nämä ovat. He alkavat selata raportteja. Tässä, tätä minä etsin. Guy osoittaa sormella naista. Hätävalheena hän keksii, että hän haluaa talon itselleen nyt kun se on tyhjänä. Kapteeni kertoo, ettei naista ole vielä saatu kiinni, joten hänen täytyy vielä jonkin aikaa odottaa kärsivällisesti. Guy huoahtaa helpotuksesta, mikä ei jää esimieheltä huomaamatta.

Illalla Montag aiheuttaa kotona kohtauksen Lindan ystävättärien ollessa pitkästä aikaa vierailulla. Hänen on vaikea sietää, miten nämä ummistavat silmänsä ympäröivältä todellisuudelta ja uppoutuvat TV-sarjojen fantasiamaailmaan. Guy alkaa mm. spontaanisti lukea naisille tunteisiin vahvasti vetoavaa kiellettyä kirjaa, mikä saa naiset tunnekuohun valtaan ja loukkaantumaan. Järkyttyneinä he lähtevät kesken iltaa kotiinsa, mutta tuntevat myötätuntoa Lindaa kohtaan. Naisten lähdettyä vuorostaan Linda kuohahtaa. Hän ilmoittaa mittansa täyttyneen.

Aamulla Montag kuitenkin lähtee vielä normaalisti töihin, mutta hän on jo päättänyt irtisanoa itsensä palomiehen töistä. Sen hän ilmoittaa kapteenille heti asemalle saavuttuaan. Esimies sanoo kuitenkin arvoituksellisesti, että "yksi tehtävä tulisi vielä suorittaa". Guy tajuaa jossain vaiheessa matkaa, että tällä kertaa operaation kohteena on hänen oma kotinsa. Linda on juuri lähdössä laukkuineen pois; aiemmin päivällä hän on ilmiantanut miehensä.

Guy Montag pannaan etsimään ja polttamaan omat kirjansa, koska se on hänen työtään ja hän tekee työtä käskettyä. Kirjat heitetään keskelle olohuoneen lattiaa, ja Guy alkaa liekinheittimineen liekittää kirjojaan. Kameramies kuvaa tarkkaan palavia kirjoja mm. Salvador Dalin taidetta esittelevää kirjaa, joka palaa tyylikkäästi sivu sivulta.

Hässäkän aikana Guy ja hänen esimiehensä joutuvat napit vastakkain, kun Guy ei halua luopua viimeisestä kirjastaan, jonka on piilottanut povitaskuunsa. Kapteeni uhkaa häntä pistoolilla, mutta Montag kääntää liekinheittimen tätä kohti ja polttaa elävältä kirjojen joukkoon. Muut miehet joutuvat pakokauhun valtaan ja ryntäävät ulos talosta. Guy käyttää tilannetta hyväkseen ja pakenee talosta. Hän tietää Clarissen menneen pohjoisen metsiin ns. kirjaihmisten luokse, minne Guykin suuntaa kulkunsa. Hän liikkuu vältellen seuraajiaan ja pääsee lopulta perille.

Perillä Montag seuraa TV:stä, miten helikopteri jahtaa hänen näköistään miestä. Uutisissa näytetään miten tämä henkilö tapetaan kameroiden edessä, ja yleisölle kerrotaan yhteiskunnan vastaisen rikollisen kuolleen – jopa Guyn ystävät luulevat hänen olevan nyt virallisesti kuollut. Se ei Guyta tunnu harmittavan. Hän aloittaa uuden elämän kaukana kaupungista, jonne palomiehet tosin tekevät myös iskujaan. Kirjaihmiset ovat kuitenkin onnistuneet säilyttää koko joukon kirjoja erikoisella tavalla - opettelemalla niitä ulkoa. Kukin kirjaihminen on itse jokin kirja, ja häntä kutsutaan sen nimellä. Kun kirjaihminen tulee vanhaksi, hän siirtää kirjan tuleville polville opettamalla kirjan jollekin toiselle.

Niin, että millä tavoin elokuva kuvaa meidän aikaamme? Sillä tavoin että myös tällä hetkellä ei puhuta juuri muusta kuin siitä, miten painetuista kirjoista päästään eroon. Kirjallista osaamista arvostetaan vain juhlapuheissa ja kirjallisuuspalkintoja jaettaessa.  Tärkeämpää on informaatiolukutaito ja tietotekninen osaaminen. Fiktio on kirosana. Kirjastonhoitajat mustapaitoja.

"La Strada"

Federico Fellini on ollut vuosikymmenet ohjaaja, jonka töitä olen mielelläni katsonut, vaikka en niistä monesti ole paljon ymmärtänyt. Niihin on jotenkin mukava upota ihmettelemään maailman ihmeellisyyttä ja kauneutta ja kauniita ja ihmeellisiä naisia. Nino Rotan musiikki on tietysti aivan oma lukunsa Fellinin filmografiassa. "La Strada - Tie " (1954) oli elokuva, jolla Fellini toi itsensä suuren katsojakunnan tietoisuuteen. Eikä siihen koskaan kyllästy. Gelsominan (Giulietta Masina) kuminanaama riemastuttaa, ja on mielenkiintoista miettiä, minkälaista naiseutta hän mahtaakaan edustaa matsoilevan voimamiehen Zampanon (Anthony Quinn) rinnalla.

"La Strada" on vaelluselokuva, joka kuvaa nuoren tytön Gelsominan ja esiintyvän taiteilijan, voimamiehen Zampanon matkaa ympäri Italiaa. Aluksi Zampano kulkee yksin katetulla moottoripyörällään, mutta ottaa sitten Gelsominan mukaansa. Zampano on luvannut Gelsominan äidille pitää huolta tytöstä, joka ei pystynyt hänestä enää huolehtimaan. Äiti maksoi Zampanolle pienehkön 10000 liiran summan tytön ottamisesta avustajakseen.

Esityksissä Gelsomina päristää rumpua kriittisellä hetkellä Zampanon pullistellessa rintalihaksillaan kettinkejä katki. Ei siis mikään kovin ihmeellinen performanssi, mutta sellainen josta saa aina muutaman liiran hengenpitimiksi. Ensimmäisen esityksen jälkeen Gelsomina ja Zampano menevät ravintolaan syömään. Gelsomina ei ole syönyt moneen päivään paljon mitään. Zampano kysyy, mitä tämä haluaa. Hän esittää kaksi vaihtoehtoa. Gelsomina sanoo, että hän haluaa molemmat ateriat - ja Zampano tilaa hänelle molemmat, ja tämä syö kaksi raavaan miehen annosta viimeistä murua myöten.

Syödessä he eivät paljon juttele. Gelsomina kysyy: - Mistä sinä olet kotoisin? Zampano vastaa epämääräisesti: - Meiltä päin. Gelsomina: - Miksi ette sitten puhu niin kuin meillä päin puhutaan? Keskustelu on kuvaava. Gelsomina on ehkä hieman yksinkertainen, mutta myöskään Zampano ei ole ruudinkeksijä.

Syömisen sijaan Zampano keskittyy viinin lipittämiseen. Hän on tilannut litran pullon ja myöhemmin hän tilaa vielä kaksi pulloa lisää. Lisäksi hän houkuttelee ravintolan tarjoilijan Rosan pöytään, ja tarjoaa tällekin tupakkaa ja juomista. Gelsomina hymyilee pöydän toisella puolen eikä sano mitään.

Jonkin ajan päästä seurue lähtee. Zampanolla on tietysti se mielessä, mutta sitä Gelsomina ei heti tajua. Ravintolan edessä Zampano kehottaa Gelsominaa odottamaan siinä kunnes hän palaa takaisin. Itse hän lähtee moottoripyörällä Rosan kanssa jonnekin. Gelsomina on harmissaan ja jää istumaan yöksi ja seuraavaksi päiväksi ravintolan eteen. Aamupäivällä joku ystävällinen sielu käy sanomassa Gelsominalle että Zampanon moottoripyörä on kaupungin laidalla puutarhan lähellä.

Gelsominaa kävelee kaupungin laidalle ja löytää Zampanon ja moottoripyörän. Mies retkottaa maassa sammuneena. Rosasta ei näy enää jälkeäkään. Gelsomina alkaa touhuta omiaan, ja lopulta Zampano herää. Gelsomina: Teittekö te niin Rosankin kanssa kun lähditte eilen? Zampano: Suus kiinni! Gelsomina: Oletko sinä sellainen naisten mies? Zampano: Suus kiinni! Mitä sinulla oikein on päässäsi.

Sitten he jatkavat matkaa. Uusi kaupunki, uusi esitys hääseurueen luona. Zampano pullistelee. Gelsomina päristelee. Saavat ilmaisen aterian ja vähän liiroja. Zampano tutustuu leskeksi jääneeseen emäntään, ja saa tältä entisen miehensä vaatteita ja tietysti vähän sitäkin, jolloin Gelsominan mitta täyttyy. Aamulla hän uhkaa jättää Zampanon, joka vain örisee ja kääntää kylkeään. Gelsomina tekee niin kuin on uhannut ja lähtee kulkemaan tietä pitkin eteenpäin. Seuraavassa paikassa ovat karnevaalit, joiden hulina tempaa Gelsominan mukaansa. Hän tanssii ja soittaa ja jää vielä yöksi kaupungin torille viimeisten illanvirkkujen kanssa.

Yöllä Zampano saapuu pyörällään torille, missä ilmeisesti aavisti Gelsominan olevan ja heittää tämän pyörän perään. Gelsomina panee vastaan, mutta on toisaalta mielissään siitä, että Zampano halusi hänet mukaansa. Aamulla he heräävät aasin ääntelyyn ja huomaavat olevansa sirkuksen, Circo Medicin kanssa samalla yöpymispaikalla. Sirkuksen johtaja herra Giraffa pestaa heidät sirkukseen, tosin hän ei ole valmis maksamaan heille mitään. Yleisö maksaa sen mitä haluaa heidän esityksestään. Gelsomina voi kerätä hatullaan kolehdin.

Sirkuksessa Zampano kohtaa vanhan tuttunsa Matton, jonka kanssa hän ei tule ollenkaan toimeen. Matto jatkuvasti kiusottelee Zampanoa, joka on todellinen tosikko. Matto sanoo, ettei hän voi mitään itselleen, sillä aina kun hän näkee Zampanon hänen tekee mieli kujeilla tämän kustannuksella. Leikki johtaa siihen, että molemmat miehet joutuvat putkaan, ja sirkuksen johtaja heittää heidät sirkuksesta.

Matto pääsee ensin putkasta ja tapaa Gelsominan, joka on huolissaan Zampanosta. Matto sanoo tämän pääsevän ehkä seuraavana päivänä pois putkasta. Helpottaakseen Gelsominan tilannetta, hän ajaa Zampanon moottoripyörän putkan eteen, että Zampano näkee heti missä Gelsomina ja hänen pyöränsä ovat ja he voivat jatkaa matkaa. - Ja Zampano vapautuu seuraavana päivänä, ja matka jatkuu.

Jonkin aikaa ajettuaan he - kuinka ollakaan - törmäävät Mattoon, jolla on sama menosuunta. Matton autosta on rengas puhjennut, ja hän olettaa, että Zampanon viha on jo laantunut ja laskee leikkiä omasta hölmöilystään. Zampano ei ole kuitenkaan antanut Mattolle anteeksi tämän temppuja ja antaa Mattolle köniin. Lyö muutaman kerran leukaperiin, sillä seurauksella, että Matto lyö päänsä johonkin terävään kulmaan autossaan - ja kuolee.

Zampano on kauhuissaan. Hän ei halunnut tappaa miestä, mutta niin vain kävi. Zampano piilottaa ruumiin läheiseen siltarumpuun ja vierittää auton tieltä, ja Gelsomina ja Zampano jatkavat matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Matton tappo on kuitenkin Gelsominalle liikaa, ja hän joutuu sokkiin. Pariin viikkoon hän ei puhu eikä syö, ja Zampano alkaa olla huolissaan. Sitten Gelsomina alkaa puhua, mutta on edelleen sekaisin. Esityksistä ei tule mitään, Gelsomina ei pysty keskittymään.

Yhdellä pysähtymispaikalla Zampano sitten tekee ratkaisun. Hän jättää Gelsominan trumpeteineen nukkumaan nuotionääreen ja hiipii itse hiljaa pyörineen pois. - Zampano ei kuule Gelsominasta viiteen vuoteen mitään. Sitten hän kuulee samoilla paikoilla, jonne oli jättänyt Gelsominan naisen laulavan laulua, jota Gelsomina aina trumpetillaan soitti. Zampano kysyy naiselta laulusta, ja nainen kertoo tytöstä ja trumpetista, jotka olivat monta vuotta kylällä.

Yhtenä yönä tyttö oli kuitenkin mennyt merenrantana, ja kylmänä syysyönä paleltunut sinne. Zampano ei sano mitään. Ilalla hän menee rantaan, jossa Gelsomina kuoli ja itkee.

"Enoni on toista maata" (1958)

Jacques Tatin "Enoni on toista maata" (1958) on yksi omaperäisimmistä elokuvista, joita olen nähnyt. Elokuvassa ei paljon puhuta; se on lähes mykkä. Silti äänimaailma on runsas ja ääniä käytetään monin tavoin liioitellen. Kohtaukset ovat hyvin tarkkaan, viimeistä piirtoa myöten suunniteltuja kaikkine eleineen. Tällä tavoin hahmoista muotoutuu huvittavia karikatyyrejä, jotka saattavat joitain katsojia myös loukata ja ärsyttää.

Elokuva sijoittuu Ranskassa aikaa, jolloin maassa rakennettiin nopeaan tahtiin suuria määriä uusia asuntoja mm. Pariisin lähiöitä. "Enoni on toista maata" -elokuvassa päähenkilö Hulot lopulta muuttaa pikkukylästä ilmeisesti johonkin lähiöön. Pakko oli työn perässä lähteä, halusi tai ei.

Herra ja rouva Appel ja heidän poikansa Gérald asuvat omakotitalossa, ja heitä asumisen ongelmat eivät koske. Herra Appel on Plastica-nimisen muoviputkia valmistavan tehtaan johtaja ja Hulotin sisko, rouva Appel kotirouva. Appelit ovat huolissaan Hulotista, joka ei ole oikein päässyt modernin yhteiskunnan kehityksen kelkkaan. Hän asuu työttömänä rähjäisessä asunnossa pikkukylässä eikä kanna huolta huomisesta.

Appelit ihannoivat uutta tekniikkaa, mitä Tati hyväntahtoisesti parodioi elokuvassaan. Herra Appel saa vaimoltaan syntymäpäivälahjaksi liiketunnistimella toimivan autotallin oven. Ovi aukeaa automaattisesti, kun valosilmän ohi kulkee ja sulkeutuu mentäessä läpi toisen kerran. Perheen mäyräkoira Daki sekoittaa systeemin heti ensikerralla, kun se kulkee häntä pystyssä tunnistimen läpi herra ja rouva Appelien ollessa vielä autotallissa. Koiraa toruttaessa tempustaan häntä painuu alas, ja koiran kulkiessa uudelleen tunnistimen läpi ovi ei aukeakaan.

Talon vitsikkäin hienous on keskellä pihaa oleva kalanmuotoinen suihkulähde, jota käytetään vain vieraiden saapuessa taloon. Vieraiden tullessa ei ovea avatakaan ensiksi vaan ensin pannaan suihkulähde päälle ja vasta sitten avataan ovi. Sitten ovat poikkeukset ja poikkeuksen poikkeukset, jolloin suihkulähdettä ei myöskään panna päälle, ja jos se on pantu päälle, se otetaan heti pois päältä, kun huomataan kuka on tulossa taloon käymään.

Keittiö on luonnollisesti kyllästetty mitä ihmeellisimmällä modernilla tekniikalla ja mm. herra Hulotilla on vaikeuksia saada itselleen lasi vettä modernissa keittiössä. Sen sijaan hän joutuu tutustumaan keittiön kummallisiin ja usein epäkäytännöllisiin virityksiin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Herra ja rouva Appel onnistuvat suhteidensa kautta löytämään Hulotille työpaikan kansainvälisestä SDRC-yrityksestä (mistä sittten onkaan kyse). Heti ensimmäisenä päivänä Hulot tyrii työpaikkansa, ja on jälleen työtön. Seuraava yritys on palkata Hulot samaan firmaan, jossa herra Appel on itse töissä. Hulotin muoviputkien valmistaminenkaan ei ota ainakaan aluksi sujuakseen, mutta työkaverit auttavat häntä piilottamaan sutena syntyneet muoviputket. Työpaikka säilyy ainakin toistaiseksi. Työpaikan jälkeen seuraava vaihe on asunnon löytäminen Hulotille, mutta elokuva ehtii loppua ennen sitä.

Ehkä mielenkiintoisin osa elokuvaa on boheemin herra Hulotin ja hänen sisarenpoikansa Géraldin suhteen kuvaaminen. Heidän keskinen kemiansa toimii täysin yhteen, mikä mm. saa isän kateelliseksi Hulotille. Herra Appel jopa kokee Hulotin uhkana pojalle ja itselleen, sillä eihän tuollaisesta rentusta voi olla pikkupojan esikuvaksi. Tosin elokuvan lopussa myös isän ja pojan suhde paranee, kun Charles Appel ymmärtää, että herra Hulotin kujeiluista ja rennosta elämänasenteesta voi hän itsekin oppia jotain.

"Liekehtivä torni" (1974)

Irwin Allenin "Liekehtivä torni" (1974) on oman lajityyppinsä, katastrofifilmien klassikko, jota ei ole aika syönyt. Olen nähnyt elokuvan 3-4 kertaa aiemmin, viimeksi pian syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001.

Elokuva on realistinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun maailman korkein rakennus San Fransiscossa heti valmistuttuaan syttyy palamaan huonosti tehtyjen sähkötöiden takia. Neljän miljoonan dollarin säästöjen takia menetettiin 2oo ihmishenkeä. Lasitalo oli avajaisgaalan aikaan, jolloin tulipalo syttyi, melkein tyhjillään. Juhlavieraat olivat ylimmässä 135. kerroksessa. Tulipalo lähti liikkeelle 81. kerroksesta ylikuumenneista johdoista. Sprinkleritkään eivät toimineet silloin kuin olisi pitänyt.

Mitään erityistä juonta tämän genren elokuvissa ei ole, mutta "Liekehtivässä tornissa" kerrotaan välähdyksenomaisesti monenlaisista ihmisistä, jotka joutuvat raivoavien liekkien takia hetkellisesti ahdinkoon ja menettävät jopa henkensä.

Merwyn Grote luonnehtii osuvasti Internet Movie Databasessa (IMBd) elokuvaa: "Liekehtivä torni osoittaa, miten kehno filmi voi olla loistava. Toisin kuin yleisesti ajatellaan erikoiseffektit ja onnistunut stunttityö voivat kompensoida tähtien työtä. Huono käsikirjoitus, kömpelö ohjaus ja todella amatöörimainen näyttelijäntyö eivät haittaa." Elokuvan puolustukseksi on sanottavissa, että se täyttää oman lajityyppinsä odotukset oikein hyvin. Monet onnistuneet yksityiskohdat tekevät elokuvasta katsojan kannalta nautittavan niin ettei huomaakaan istuneensa liki kolme tuntia kyllästymättä.

Elokuvan Lasitornin suunnitelleella arkkitehdilla (Marlon Brando) ja San Fransiscon palopäälliköllä (Steve McQueen) on oma osuutensa onnistuneessa katrastrofielokuvassa.  Arkkitehti Doug Roberts alkaa lomalta palattuaan määrätietoisesti selvittää, miksi uuden talon varastossa oli yllättäen syttynyt tulipalo. Hänelle selviää hyvin pian karu totuus, että talon rakennuttaja on tehnyt väärissä paikoissa säästöjä, mitkä ovat tehneet talosta aikapommin. Kun palo sitten alkaa levitä useista eri pesäkkeistä samaan aikaan palopäällikkö Michael O´Hallohran saa hanskattua kokonaistilanteen nopeasti, vaikka tuli lopulta saakin ylivallan uurastavista pelastusmiehistä.

Robertsin ja O´Hallohranin yhteistyöllä tuli sitten lopulta saadaan myös taltutettua, kun palopäällikkö keksii räjäyttää talon yläkerroksissa olevat vesisäiliöt ja kertaheitolla sammuttaa jo liki koko taloon levinneen palon. Siis katastrofielokuvan edellyttämät suuret sankarit saatiin tälläkin kertaa aikaiseksi. Myös tragedioita oli riittämiin ja uhrauksia muiden hyväksikin tehtiin niitäkin. Maisemahissiin pantiin ensin naiset (ja lapset). Tosin maisemahissi jumittui rakennuksen puoliväliin, mistä se jouduttiin helikopterilla hakemaan.

Angstia kuoleman edellä kuvattiin hienosti, ja joidenkin kommentoijien mukaan yksi kohtaus oli ylitse muiden. Dan Bigelow (Robert Wagner) ja Lorrie (Susan Flannery) rakastelevat muusta maailmasta mitään tietämättä. Sitten Danin on aika lähteä, sillä Lorrien aviomies on tulossa tms. Kun hän avaa makuuhuoneen oven, hän huomaa, että olohuone on jo liekeissä. Dan sulkee rauhallisesti oven ja keksii jonkin tekosyyn, miksi hän ei vielä lähdekään eikä hän kerro Lorrielle mitä oli nähnyt.

Sitten savua alkaa tulla oven alta, ja Danin pitää antaa Lorrielle jokin selitys asiaan. Hän soittaa puhelimella (muka) talon vahtimestarille, ja kertoo Lorrielle, että palomiehet ovat tulossa selvittämään tilanteen. Ei mitään hätää. Dan hakee kylpyhuoneesta märkiä pyyhkeitä, joilla estää savun tulemisen makuuhuoneeseen.

Kuluu jonkin aikaa. Savua alkaa tulla yhä enemmän. Lorrie katsoo Daniin, ja Dan kertoo totuuden. Puhelin ei toiminut, eikä apua ole tulossa. He ovat omillaan. Dan sanoo kuitenkin ettei pidä huolestua. Hän heittää märän peitteen päälleen ja sanoo rohkaisevasti Lorrielle, että hän oli aikoinaan varsinainen pikajuoksija. Dan avaa oven ja ryntää olohuoneen läpi ja pyrkii kohti porraskäytävää - onnistumatta.

Dan syttyy liekkeihin ja lopulta kaatuu tajuttomana maahan huoneiston toisella puolen. Lorrie on nähnyt tilanteen ja joutuu paniikkiin. Hän sulkee makuuhuoneen oven ja paiskaa tuolin läpi makuuhuoneen ikkunan, jolloin tuli räjähdysmäisesti saa makuuhuoneen valtaansa ja heittää Lorrien palavana ikkunasta ulos.

"Alphaville"

Jean-Luc Godardin "Alphaville" (1965) ei ehkä ole tämän Uuden aallon ohjaajan parhaita töitä, mutta mielenkiintoinen se joka tapauksessa on. Samalla tavoin kuin Uuden aallon scifi-kirjailijoilla James Ballardilla, William S. Burroughsilla ja Michael Moorcockilla tapahtumat sijoitetaan lähitulevaisuuteen, liki oman ajan arkea mielen sopukoihin. (Suomeksi em. kirjailijoiden teoksia on alettu kääntää vasta muutaman viime vuoden aikana.)

Alussa Godard vieraannuttaa katsojiaan. Ikään kuin 'Philip Marlowe' - tyylinen päähenkilö Lemmy Caution saapuisi jostain kaukaisesta galaksista valovuosien päästä. Vähitellen katsoja tajuaa, että Lemmy ei ole tullut kuin ehkä jostain naapurimaasta vielä omalla 60-luvun autollaan!

Suurin osa Alphavillen asukkaista on jonkinlaisia mutantteja, mikä tarkoittaa sitä, että heidän oma tahtonsa on lannistettu luultavasti jonkinlaisella tehokkaalla aivopesulla tai jopa tekemällä ihmisiin geneettisia muutoksia, jolla ihmislajia on hieman paranneltu.

Tämän 2100-luvun Mendelin kokeet eivät ole aivan onnistuneet, sillä ainakin osa ihmisistä on palautettavissa entiselleen. Professori Leonard von Braun on Alphavilleä hallitsevan hypertietokoneen Alpha 60:n takana. Yksi joka vielä on palautettavissa entiselleen on hänen tyttärensä Natacha, joka ei ole omien sanojen mukaansa koskaan nähnyt isäänsä, joten hän on samassa tilanteessa kuin muutkin asukkaat. Cautionin onnistuu mm. Paul Éluardin "Tuskan pääkaupunki" (2001) - teoksen runojen avulla palauttamaan Natachan mieleen ajatuksia ja sanoja, joiden hän luuli ja kadonneen mielestään. Ennen muuta Caution onnistuu tuottamaan Natachalle tunteita, jotka Alphavillessa on kiellettyjä.

Elokuvan alussa Jemmy joutuu seuraamaan suurta vuosittaista juhlaa, jossa mm. tapetaan rikollisia ampumalla heitä uima-altaaseen. Yhden miehen rikoksena oli se, että hän alkoi surra kuollutta vaimoaan ja itki. Toisin sanoen ihmisillä joissain tilanteissa oli edelleen kyky tuottaa kiellettyjä tunteita ja ajatuksia. Koska Alphavillen asukkaat eivät pelänneet kuolemaa, heille kuolemantuomiokaan ei oikeastaan ollut rangaistus vaan ennemmin helpotus. Eipähän tarvinnut kuolla enää uudestaan, kun oli jo kerran kuollut.

Alpha 60:n, von Braunin ja tietokoneinsinöörien suunnitelmana on alistaa muiden maiden asukkaat hallintaansa, ja siksi he ovat lähettäneet mutanttejaan ympäri tuntemaansa maaimankaikeutta, lähigalakseihin. Ilmeisesti tämäkään toiminta ei ole tuottanut riittävän nopeasti toivottuja tuloksia, sillä nyt Alpha 60 oli aloittamassa sotaa kaikkia muita maita vastaan. Vain Jemmy Cautionilla, joka oli vakooja-sanomalehtimies, on enää mahdollisuus pelastaa muut kaupungit, maat, planeetat Alpha 60:lta. Ja hän tietysti tekee sen niin kuin kovaksi keitetyssä dekkarissa tehdään. Listimällä vastustajiaan, laskematta kuolleiden määrää.

Romantiikkaakin tähän tieteiskertomukseen mahtuu, sillä Caution rakastuu kauniiseen Natachaan, mikä on tietysti molemminpuolista. Jossain vaiheessa Natacha sanoo, että hän haluaa lähteä Jemmyn kanssa ulkovaltoihin pois Alphavillesta ja niin elokuvan lopussa käykin. Kun Alpha 60 on tuhottu, Natacha ja Jemmy ajavat autolla kohti auringonlaskua kotiin johonkin toiseen kaupunkiin.

"Alphavillessa" on paljon huumoria, joka elokuvan luonteen takia on usein synkän mustaa. Heti elokuvan ensimmäisestä Alpha 60:n repliikistaä lähtien huumori on mukana. Godard lainaa Jorge Luis Borgesin "Legenda" - esseetä. "Toisinaan todellisuus on liian mutkikas kuvailtavaksi sanoin. Tarina muuntaa sen legendan muotoon, jollaisena se voi kiertää koko maailman." Katsoja tajuaa jonkin ajan kuluttua, että elävä legenda, joka oikoo mutkikasta todellisuutta on 'Philip Marlowen' - näköinen ja oloinen salapoliisi. Melkein heti saavuttuaan hotelliin Lemmy, kylmän viileästi, suihkuun mennessään, ohimennen tappaa miehen, joka on jostain syystä tullut uhittelemaan hänen huoneeseensa.

Elokuvassa on myös viittauksia toisen ranskalaisen ohjaajan Jean Cocteaun "Orpheus" - trilogiaan. Jemmyllä on samanlaisia piirteitä kuin myyttisen tarinan Orfeuksella. Hän mm. sanan, runojen voimalla saa aikaan muutoksia muissa ihmisissä.

"Psykopaatin jäljillä"

Michael Mannin elokuvan "Psykopaatin jäljillä" (1986) nimi voisi yhtä hyvin olla "Punainen lohikäärme", ja itse asiassa  Thomas Harrisin kirjan "Punainen lohikäärme" (1981) pohjalta vuonna 2002 Brett Rattner teki samannimisen elokuvan. Siis kaksi elokuvaa 15 vuoden välein saman kirjan pohjalta, mikä kertoo jotain Harrisin kirjan - tai oikeastaan hänen kaikkien neljän 'Hannibal Lecter' - kirjansa suosiosta -, sillä niiden jokaisen pohjalta on tehty elokuva.

Toinen elokuva John Dammen ohjaama "Uhrilampaat" (1991) oli kuitenkin vasta läpimurtoelokuva. Aiemmin sivuhenkilönä ollut Hannibal Lecter oli nyt nostettu yhdeksi päähenkilöistä, mikä oli elokuvan suosion avain. Lecteristä teki kiehtovan hahmon, että hän oli samaan aikaan sekä kuuluisa  ja  huippuälykäs   rikospsykiatri että itsekin väkivaltarikollinen, jonka julma salaisuus oli, että hän oli tappanut ihmisiä - ja syönyt heidän maksansa.

Kolmas elokuva oli Ridley Scottin "Hannibal" (2001) ennen "Punaista lohikäärmettä", jonka jälkeen jälleen uusi ohjaaja Peter Webber palasi Hannibalin lapsuuteen "Nuoressa Hannibalissa" (2007).

Rattnerin "Punaisen lohikäärmeen" jälkeen "Psykopaatin jäljillä" tuntuu pliisulta. Kohtauksia ei ole viety samalla tavalla loppuun, ja useasti jää odottamaan ja kysyy itseltään, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mikä on valitettavaa, sillä elokuva on kelpo rikoselokuva ja trilleri, joka kestää kovaakin käyttöä. Mutta miksi Francis Dollarhyde ei syökään sitä púnaista lohikäärmettä? Entä missä on jännittävä 'hammaskeijun' jäljitys, jossa jäljet johtavat valokuvalaboratorioon? Entä miksi Dollarhyde ei esiintynytkään lukkoseppänä jne. Turhia kysymyksiä jos ja kun ei ole nähnyt "Punaista lohikäärmettä".

"Psykopaatin jäljillä" antaa aineksia pohtia yhdestä näkökulmasta, mikä teki Francis Dollarhydestä sen mitä hän oli, sarjamurhaajan. Onko hänen hahmonsa edes aivan uskottava? Kirjailija Thomas Harris on haastatteluissa vuosien varrella maininnut useita eri todellisia henkilöhahmoja, jotka ovat vaikuttaneet Hannibalin hahmon muotoutumiseen. Mm. sarjamurhaajiin Thomas tutustui ennen kirjailijaksi ryhtymistään, jolloin hän oli rikostoimittajana.

Elokuvan jännitys syntyy mm. siitä, miten FBI:n agentti Will Graham alkaa jäljittää Hannibal Lecterin avulla 'hammaskeijua' niin kuin muissakin Hannibal-elokuvissa, ja aivan samoin kuin "Uhrilampaissa" keskustelu ja kaupunkäynti Lecterin kanssa on äärimmäisen vaarallista. Ja tutun kaavan mukaan Lecter onnistuu saamaan siitäkin huolimatta, että on itse tarkkaan vartioituna vankilassa, yhteyden Dollarhydeen. Ja lopulta myös Grahamin perhettä uhkaa sama kohtalo kuin muita hammaskeijun tappamia perheitä. Ja tutun kaavan mukaan Will ja hänen perheensä hän pelastuvat ja Francis Dollarhyde kuolee poliisin luoteihin elokuvan lopussa.

Suomalaisessa Wikipediassa esitetään ajatus, että Dollarhyden persoonallisuus on jakaantunut ja hän yrittää saada sen toisen, punaisen lohikäärmeen, hallintaansa syömällä piirroksen lohikäärmeestä. "Psykopaatin jäljillä" elokuvassa tätä motiivia ei kuitenkaan ole mukana. Tässä elokuvassa korostuvat  Dollarhyden ongelmat mm. oman sukupuolisuutensa kanssa. Hän on selvästi homoseksuaali ja joutunut kieltämään itsestään sen, ja hän yrittää olla ns. normaali tappamiensa kauniiden, nuorten kotirouvien kanssa. Kiinnittämällä peilit heidän silmiinsä hän näkee rakastellessaan heidän kanssaan millainen hän todellisuudessa on - naisten silmin. Eikä kukaan pääse arvostelemaan tai nauramaan hänelle. He kun ovat jo kuolleita. Itsetunnon vahvistaminen ilmeisesti vaatii saman mallin toistamista yhä uudelleen, aina täyden kuun aikaan, millä tavalla Dollarhyde saa pidettyä itsensä koossa.

"Ranskalaisen luutnantin nainen"

Karel Reiszin "Ranskalaisen luutnantin nainen" (1981) poikkeaa rakenteeltaan John Fowlesin kirjasta (1969). Tunnettu ja palkittu näytelmäkirjailija Harold Pinter on tehnyt käsikirjoituksen, jossa kirjan kertomus on upotettu elokuvan tekemisen maailmaan. Jeremy Irons ja Meryl Streep ikään kuin elokuvan aikana tekevät elokuvaa, joka perustuu John Fowlesin romaaniin.

Rinnakkain siten kulkee kaksi kertomusta, jossa toisessa kuvataan  näyttelijöiden Miken ja Annan suhteen kehittymistä ja toisessa Fowlesin hahmojen Charlesin ja Sarahin suhdetta. Toki tarinassa on muutakin kuin tämä rakkaustarina.

Ratkaisu toimii tiettyyn rajaan saakka loistavasti, mutta sitten herää kysymys, miksi Pinter on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, joka tuntuu hieman latistavan kirjan alkuperäistä ideaa. Pinterin Mike ja Charles molemmat jumittuvat samanlaiseen tilanteeseen, jonka taustalla on viktoriaaninen käsitys rakkaudesta. Molemmat miehet ovat valmiita uhraamaan kaiken rakkauden nimissä, vaikka se johtaisi oman elämän katastrofaaliseen tilanteeseen. Charles oli tehnyt sitovan avioliittolupauksen Ernestinan kanssa ja Mike oli naimisissa tahollaan.

Charlesin elämässä alkoi jyrkkä alamäki, kun hän erosi Ernestinasta - ja alkoi etsiä Sarahia, joka oli lähtenyt omille teilleen. Näyttelijä Mike jää hieman samanlaiseen valintatilanteeseen elokuvan lopulla. Kun kuvaukset on tehty, kaikki alkavat palata koteihinsa eri puolilla USA:a. Anna livahtaa Mikelta yhdessä sulhasensa kanssa. Katsojalle syntyy vaikutelma, että tästä on mahdollista kehittyä samanlainen draama kuin Miken ja Annan juuri kuvaamassa elokuvassa.

John Fowles tarjoilee kirjassa Charlesille ja Sarahille kolme vaihtoehtoista loppuratkaisua, joista yksi on se, joka elokuvassa toteutui. Valkokankaalla Charles ja Sarah vielä kerran kohtasivat. Charles osoittautui umpimieliseksi ja katkeraksi viktoriaaniseksi mieheksi, joka halusi hallita naistaan, todellista rakkauttaaan. Sarahista sen sijaan oli kehittynyt moderni nainen, joka arvosti vapauttaan, mutta ei sulkenut myös muita vaihtoehtoja ulkopuolelle. Charles kuitenkin osoittautui sellaiseksi, että yhteiselämää hänen kanssaan voinut kuvitella.

Toisessa mahdollisessa tapauksessa tilanne jää avoimeksi. Charles haluaisi nytkin avioliittoon Sarahin kanssa, mutta Sarah arvioi, ettei tilanne ole vielä kypsä sellaiseen. Heillä on lapsi, joka yhdistää heitä ja tietyllä tavalla pakottaa olemaan yhteyksissä keskenään, minkä kautta heidän keskinen suhteensakin voi ehkä kehittyä eteenpäin.

Kolmas ratkaisu on se, ettei Charles enää koskaan tavannut Sarahia. Tämä yksinkertaisesti katosi, ja Charles palasi alkuperäiseen suunnitelmaansa ja meni naimisiin Ernestinan kanssa. Eikä elänyt kovin onnellista elämää.

"V niin kuin verikosto"

"V niin kuin verikosto" (2005) on vaikuttava spektaakkeli siitä, miten helposti vakaakin demokratia voi ajautua sekasortoiseen tilaan ja diktatuuriin. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni, ettei esimerkiksi Iso-Britannia olisi fasistinen valtio jossain lähitulevaisuudessa! Ohjaaja James McTeigue visioi uskottavasti tätä mahdollisuutta.

Kaiken takana on pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta. Pelko ajaa ihmiset tarttumaan millaiseen tahansa oljenkorteen, jonka avulla he ehkä pelastuvat. Pelätessään kuollakseen  kansalaiset eivät kysy kuka auttaja on vaan miten he selviytyvät kaikesta kauheudesta, jonka esimerkki tappava virus voi tuoda tullessaan.

Elokuvan kostaja V on hallituksen tai hallitsevan puolueen  oman salaisen turvallisuusohjelman sivutuote. Jossain vaiheessa kehiteltäessä virusta tai lääkeainetta, jolla tavalliset kansalaiset saataisiin nöyriksi esivallalle, kaikki alkaa mennä pieleen.

Hallitus joutuu muuttamaan suunnitelmaansa rajun tulipalon jälkeen, joka tapahtui Larkhillin eristyslaitoksessa, sillä vaivalla saatu tutkimustieto tuhoutuu. Jotain jää sentään jäljelle. Virus ei jostain syystä ollut vaikuttanut yhteen laitoksessa koekaniinina olleeseen mieheen, josta sittemmin tulee kostaja eli V. Miehen avulla hallitus pystyy kehittämään virusta vastaan lääkeaineen, jolloin virusta on mahdollista käyttää turvallisesti biologisessa sodankäynnissä hyväksi. Ja niin hallitus tekeekin, käyttää virusta.

Diktarorisesti hallitsevan puolueen kuningasajatus on tehdä terroristi-iskuja - ei vihollisvaltioita vaan - omia kansalaisia vastaan, ja syyn se vierittää uskonnollisen ääriryhmän niskoille (Joka mielellään ottaakin vastuun teoista.) Hallitus tekee yhteensä kolme iskua vedenpuhdistamoon, kouluun ja metroasemalle, joissa kuolee yhteensä 100 000 ihmistä. Puolueen napamies Adam Sutler käyttää kaoottista tilannetta hyväkseen ja julistaa itsensä valtakunnankansleriksi voittettuaan ensin suvereenisti vaalit ja onnistuttuaan tarjoamaan ihmisille kuin ihmeen kaupalla ja Jumalan armosta pelastuksen. Puolueen jäsenten omistama lääkefirma, kun alkaa tuottaa virusta vastaan rokotetta tms., jolla virus saadaan hallintaan. Sutler on suuri sankari.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että diktatuuri kaikkine lieveilmiöineen ei loppujen lopuksi kansalaisten enemmistön kannalta ollut kovin toimiva ratkaisu. Ihmiset elivät koko ajan väkivallan pelossa. Myöhään illalla ei saanut liikkua ulkona joutumatta pidätetyksi jne. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään. Sitten V saa oman suunnitelmansa toteutusvaiheeseen, mitä hän on 20 vuotta hautonut mielessään ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että hän voisi tarjota ihmisille mahdollisuuden irrottautua diktatuurista.

Suunnitelma on hyvin yksinkertainen. Hän aikoo räjäyttää diktatuurin vallan symbolin parlamenttitalon Big Beneineen. V onnistuukin kostossaan niin hyvin kuin siinä vain voi onnistua. Larkhillin eristyslaitoksessa johtavissa asemassa olleet puolueen jäsenet V listii kuitenkin ennen lopullista Big Bangiä. Laitoksessa tapatettiin monta sataa ihmistä. V oli ainoa joka selvisi hengissä.

Lopullisen teon, parlamenttitalon räjäytyksen suorittaa nuori nainen nimeltä Evey Hammond, jonka veli ja vanhemmat ovat kuolleet hallituksen toimien takia. V on tekoa tehtäessä jo kuollut hallituksen turvamiesten luoteihin. V myi itsensä kansleri Adam Sutlerin henkeä vastaan tekemällä sopimuksen hänen kakkosmiehensä Creedyn kanssa. Lopulta V toki tappaa vielä Creedynkin kuollen samalla itse.

Ratkaiseva tilanne tapahtuu maan alla, kun etsivä Finch saapuu hieman ennen räjäytystä estämään V:n terroritekoa. Finch huomaa heti, että V on kuollut, mutta Evey odottaa jo H-hetkeä, jolloin räjäytyksen tulisi tapahtua. Evey kertoo poliisille, että kansan on saatava mahdollisuutensa kostoon, eikä Finchillä ole siihen mitään sanottavaa, koska hän tietää hallituksen olevan vastuussa tuhansien ihmisten murhasta. Hän antaa Eveyn vetää vipua ja lähettää räjähteillä varustetun metron kohti parlamenttitaloa mukanaan V:n ruumis kukilla peiteltynä.

Se mitä tapahtuu räjähdyksen jälkeen jää arvailuiden varaan. Varmaa on vain se, että sotilaat eivät ampuneet mielenosoittajia, kun he vyöryivät Trafalgar Squaelta kohti Parlamenttitaloa. Ja niitä ihmisiä oli paljon, ja kaikilla oli kasvoillaan samanlainen naamio, jota V piti yllään ennen marttyyrikuolemaansa.

"Forrest Gump"

Robert Zemeckisin "Forest Gump" (1994) on taitavasti rakennettu tarina toisenlaisesta tavasta toteuttaa amerikkalainen unelma.

Perinteisillä älykkyyden mittareilla mitattuna heikkolahjainen Forrest Gump osoittautuu huippulahjakkaaksi juoksijana, mistä on hyötyä amerikkalaisessa jalkapallossa, ja pöytätenniksen pelaajana, jota osaavat pelata idiootitkin niin kuin eräs armeijakaveri totesi.

Forrest juoksi pelikentällä vastustajat pyörryksiin ja pääsi opiskelijoiden  'All American' - joukkueeseen ja Valkoiseen taloon tapaamaan presidentti Johnsonia. Tosin Forrestia tapaamisessa kiinnosti lähinnä Dr Pepper's, jota sai juoda rajattomasti; ja Forrest joikin limonadia 13 pulloa, mikä aiheutti kiusallisen pissahädän kesken juhlavan tilaisuuden.

Vietnamin sodassa hänen joukkueensa joutui ankaran tulituksen kohteeksi, ja vain Forrest selviytyi lähes ehjin nahoin juoksemalla pakoon. Hän sai vain luodin ahteriinsa. Tuntui kuin joku olisi purrut persauksiin. Siinä sivussa hän tosin auttoi neljä toveriaan turvaan joenpenkalle - ja hänelle myönnettiin harvinainen urhoollisuusmitali. USA:an palattuaan hän sai mitalin itseltään presidentti Kennedyltä.

Urhoollisuusmitalistaan huolimatta Forestia ei palautettu takaisin Vietnamiin. Hänestä arveltiin olevan enemmän hyötyä kotirintaman viihdytysjoukoissa esittelemällä uskomattomia 'ping pong' - taitojaan. USA:n pöytätennisjoukkueessa Forrest oli myös ensimmäisten amerikkalaisten joukossa, jotka II maailmansodan jälkeen olivat käyneet manner-Kiinassa. Tästä ns. pöytätennisdiplomatiasta Forrest sai kolmannen kutsunsa Valkoiseen taloon. Tällä kertaa presidenttinä oli Nixon.

Vietnamissa Forrest tutustui mustaan sotilaaseen Bubbaan, jonka henki ja elämä oli katkarapujen pyynti. Bubba ja Forrest suunnittelivatkin yhteisen pyyntialuksen ostamista sodan jälkeen, mutta Bubba otti ja kuoli - ja suunnitelma meni uusiksi. Armeijasta päästyään Forrest alkoi toteuttaa Bubban unelmaa. Hän oli onnekseen saanut sievoisen summan rahaa joltain urheiluvälinevalmistajalta, joka mainosti Forrestin kuvalla pöytätennismailaansa. Raha riitti aluksen ostamiseen, ja onnekkaiden sattumien ansiosta Forrestista tuli lyhyessä ajassa miljonääri.

Jotain Forrestin elämästä kuitenkin vielä puuttui ja se oli vaimo. Jo nuorena poikana ensimmäisellä matkalla kouluun hän tutustui naapurin Jennyyn, josta tuli hänen elämänsä nainen. Teini-iässä Jenny tosin kiinnostui muista pojista, ja Forrestin ja Jennyn tiet erosivat. Vietnamin sodan jälkeen Jenny ja Forrest kohtasivat sattumalta Washingtonissa, jossa Forrest oli hakemassa mitaliaan ja Jenny oli hippiystäviensä kanssa Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Forrest joutuu Valkoisesta talosta lähdettyään vahingossa mielenosoittajien joukkoon - ja sodanvastustajien pääpuhujaksi, mistä Jenny pongasi hänet. Koko seuraavan yön he kävelivät kaupungin katuja kertoen toisilleen elämästään, mutta erosivat jo aamulla.

Monen mutkan jälkeen Jenny suostui Forrestin kosintaan, ja he menivät naimisiin. Ja heille oli syntynyt yhteinen lapsikin, Forrest Jr, edellisen kohtaamisen jälkeen. Kohtalo oli heitä kohtaan kuitenkin julma, sillä Jenny oli hippiaikanaan sairastunut ilmeisesti AIDSiin ja hän kuolikin pian häiden jälkeen. Forrest jäi elämään elämäänsä yhdessä poikansa kanssa. Tosin Jenny oli mukana heidän jokapäiväisessa elämässään. Kuolemahan on vain osa elämää kuten Forrestin äidillä oli tapana sanoa.

"Sotilaspoika" (1971)

Johnny Trumbon ”Sotilaspoika” (1971) on yksi mieleenpainuneimmista elokuvista. Ei siksi, että se elokuvana olisi mitenkään erityinen vaan aiheensa takia.

Joe ”Johnny” Bonham on tavallinen poika ja Kareen tavallinen tyttö. Tyttö ja poika rakastavat toisiaan. He ovat köyhistä perheistä. Siis eivät sittenkään ihan tavallisia. Tapoihin kuitenkin kuuluu henkeen ja vereen puolustaa demokratiaa, vaikkei tietäisi mitä demokratia tarkoittaakaan. Demokratiaa kun vain pitää puolustaa henkeen ja vereen ja köyhänkin pitää antaa vaikka ainoa poikansa, että USA pelastuisi ja sielu saisi ikuisen rauhan.

Siksi Johnnykin päättää lähteä vapaaehtoisena 1. maailmansotaan puolustamaan amerikkalaisten pyhiä arvoja. Kareen ei halua että Johnny lähtee. Kareen pelkää että Johnnyn käy huonosti. Kareen on varma että jotain pahaa tapahtuu. Ja jotain pahaa tapahtuu, mutta vasta sodan viimeisenä päivänä. Pitkän sodan vihoviimeisenä päivänä kranaatti osuu juuri Johnnyn kohdalle.

Johnny herää päivien, viikkojen, kuukausien kuluttua jossain päin Eurooppaa tai USA:a. Jossain. Hän ei tiedä missä. Hän ei tiedä mitä on tapahtunut. Hän tietää vain, ettei hän näe eikä kuule mitään. Hän ei myöskään pysty puhumaan tai liikuttamaan leukojaan. Leukaa kun ei tunnu olevan. Sitten hän aistii, että ihmisiä tulee huoneeseen. He tekevät jotain hänen ympärillään. Hän aistii ihollaan, että hänen kehoaan kosketellaan. Letkuja tuntuu olevan siellä ja täällä.

Äkkiä Johnny tajuaa, ettei hänellä ole oikeaa eikä vasenta kättä. Ei myöskään jalkoja. Ensin hän luuli ettei hän vain voinut liikuttaa raajojaan. Mutta niitä ei todellakaan ollut. Tuntuivat vain tyngät. Mikä järkytys! Johnny rauhoitttuu. Tottuu ettei pysty liikkumaan ja että on vain paikoillaan. Päivät ja viikot kuluvat. Johnny yrittää laskea päiviä, mutta hänen on mahdotonta pitää kirjaa päivistä, koska hän ei tiedä mikä päivä, kuukausi tai vuosi on. Eikä hän myöskään pysty arvioimaan vuorokaudenaikoja.

Hän oppii tunnistamaan hoitajat ja heidän määränsä huoneessa. Jossain vaiheessa häntä hoitamaan tulee uusi hoitaja, joka on erilainen kuin muut. Vähitellen Johnny tajuaa, että se on Kareen. Mutta hän ei pysty kommunikoimaan mitenkään Kareenin tai kenenkään kanssa. Sitten hän kaksii morsetuksen. Hän alkaa morsettaa päällään. Pää on ainoa ruumiinosa, joka hänessä liikkuu. Kareen ei kuitenkaan tajua, miksi hän alkaa heilutella päätään, ja hänelle annetaan rauhoittavaa. Sitten joku upseeri ymmärtää morsetuksen. Johnny pyytää apua.

Johnny haluaa, että hänet lähetettäisiin esimerkiksi sirkukseen, jotta kaikki näkisivät, millaiseksi sota voi ihmisen tehdä. Sotilaat eivät ota häntä vakavasti. Johnnysta vaietaan. Häntä pidetään salassa erillään muista potilaista. Johnnyn tajuttua tilanteen, hän toivoo, että hänen annettaisiin kuolla. Hän morsettaa yhä uudelleen, että hän haluaa kuolla, kuolla, kuolla, mutta hänelle annetaan vain lisää rauhoittavaa lääkettä. Kristillistä armeliaisuuttako lienee, mutta hänen ei anneta kuolla, sillä eutanasia on synti.

"Petosten kehässä"

Saksalainen ohjaaja Volker Schlöndorff on tullut tutuksi kahden kuuluisan kirjailijan Heinrich Böllin ja Günter Grassin kirjoihin perustuvista elokuvistaan ”Katharina Blumin menetetty maine” (1975) ja ”Peltirumpu” (1979).  "Peltirummusta" hän sai jopa Oscarin.

Heti näiden elokuvien jälkeen tehty "Petosten kehä" (1981) on jäänyt edellisten varjoon. Schlöndorff on ollut tuottelias ohjaaja aina viime vuosiin asti, ja hänen filmografiastaan löytyy liki 40 työtä. Hän on työstänyt myös kahden klassikkokirjan Marcel Proustin "Swannin rakkauden" (1984) ja Henry Millerin "Kauppamatkustajan kuoleman" (1985) pohjalta elokuvan.

"Petosten kehä" ei ole ihan tavallinen elokuva, vaikka sen voi sellaisena katsoa. Schlöndorff seuraa sivullisena saksalaisen sotajournalistin Georg Laschen elämää Libanonin sisällissodan alkuvaiheessa vuoden 1975 Beirutissa. Laschen on alusta alkaen aivan hukassa, sillä hän ei tajua missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Tilannetta pahentaa se, että toimittajat ja heidän valokuvaajansa ovat koko ajan tapahtumien keskellä ja he joutuvat luovimaan eri ryhmittymien välillä. Kaikki haluavat että tapahtumista kerrotaan heidän kannaltaan. Toimittajien silmien edessä jopa tapetaan siviilejä, jotta omalle asialle saataisiin julkisuutta.

Georg Laschen on lisäksi lähtenyt Libanoniin pakoon yksityisen elämänsä vaikeuksia. Hän ei ole oikeastaan kovin kiinnostunut siitä, mitä Libanonissa tapahtuu. Lähtiessään Hampurista Laschen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet asumuserosta. Beirutissa hän tapaa leskeksi jääneen vanhan, niinikään saksalaisen, naistuttavansa Ariane Nasserin, joka oli ollut naimisissa muslimimiehen kanssa. Heidän välilleen roihahtaa lyhyt romanssi, josta Georg on enemmän kiinnostunut kuin siitä, että hänen ympärillään ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.

Elokuvassa on pitkiä kohtauksia, joissa Laschen vain vaeltaa Arianen luo Beirutin katuja toimittajien suosimasta hotelli Beirutissa kaupungin länsiosaan, jota hallitsevat shia-muslimit ja joita tukee mm. PLO. Itäosassa asuvat kristityt, falangistit ym. ryhmittymät, ja välillä vaikuttaa siltä, että kaikki käyvät avointa sotaa kaupungin kaduilla toisiaan vastaan. (Mikä pitikin paikkansa.) Kuin ihmeen kaupalla Georg Laschen ei kertaakaan saa naarmuakaan kävellessään ja juostessaan mitä pahimman näköisten paikkojen ohi ja läpi. Ihmisiä kuolee koko ajan ympärillä ja hän näkee palavia autoja ja taloja sekä jatkuvia kranaatti-iskuja ym. Kun hän vain vilauttaa saksalaista lehdistökorttiaan, hän selviää kaikista tilanteista.

Aluksi Laschen kirjoittaa saksalaisille lehdille ja uutistoimistoille tapahtumista. Siis lähinnä kuvaa sodan julmuutta, kertoo kuolleiden määristä ja ihmisten kohtelusta viileän objektiivisesti. Mutta tappamisesta tulee nopeasti arkipäivää. Se ei tunnu enää miltään - edes uutisen arvoiselta asialta, joten toimittaja jättää kirjoittamisen ja keskittyy mielensä sisäiseen todellisuuteen. Hän samastuu yhä enemmän sodan siiviileihin, joiden joukkoon hän joutuu jatkuvasti suojautumaan taisteluilta. Varsinkin hänen valokuvaajansa on kärmeissään, mitä Georg oikein puuhastelee. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että hänellä on rakastaja kaupungissa. Toimittaja ei hoida hommiaan. Valokuvat tarvitsevat tuekseen myös tekstiä, ja sitä Laschenilta ei synny. Tai teksti on päätöntä moralisointia.

Yhden kerran Georg sitten joutuu keskelle kranaattikeskitystä. Oikeistolaisten, kristillisten falangistien tai jonkun muun puolisotilaallisen ryhmittymän kohteena on kerrostalo, jossa on suuri joukko siviilejä. Kranaatteja tulee läpi seinien ja ihmisiä kuolee ja lentelee pitkin seiniä. Georg heittäytyy maahan, eikä jälleen saa naarmuakaan, mutta hänen päälleen kaatuu muslimimies kuolleena. Georg jää puristuksiin hänen alleen ja saa paniikin. Hän onnistuu tempaisemaan mukanaan kuljettamansa veitsen lahkeestaan - ja iskee silmittömästi miestä useita kertoja. Ja lopulta saa kammettua hänet päältään. Georg ryntää pois paikasta aivan sekaisena, ja palaa takaisin hotelli Beirutiin.

Hotellisissa Laschen menee veriset vaatteet päällä suihkuun ja vähitellen riisuu vaatteet päältään ja jää pitkäksi aikaa suihkuun pesemään sodan jälkiä pois iholtaan. Länsimaiset toimittajat ovat lähdössä maasta seuraavana päivänä, mutta Georg tekee ratkaisunsa, että hän jää maahan. Hän kokee että hänestä on tullut osa näitä ihmisiä ja tätä sotaa ja ennen muuta Ariane Nasserin kautta, jossa hän näkee kohtalonsa. Käydessään illalla yllättäen Arianen luona hän näkee, että tämän luona onkin jo joku. Georg jää ulos odottamaan vieraan lähtöä. Hän huomaa, että kyse on PLO:n taistelijasta, joka on Arianen rakastaja.

Laschen tajuaa itsepetoksen ja petoksen. Hän on laskenut kaiken Arianen varaan, vaikka on nimenomaan sanonut tälle, ettei aio jäädä Libanoniin vaan on vain jonkin aikaa työmatkalla maassa. Hänen varaansa ei Ariane voinut tulevaisuuttaan rakentaa. Eikä Ariane toisaalta ollut kieltänyt, etteikö hänellä miehensä jälkeen olisi ollut rakastajia. Georg oli vain yksi monista. Georg manaa naiviuttaan ja tyhmyyttään ja palaa takaisin hotelliin. Muut toimittajat ovat lähteneet maasta, ja hän jää yksin hotelli Beirutiin. Joitain päiviä odotettuaan hänenkin onnistuu päästä pois maasta. Hampuriin palattuaan hän ajaa vaimonsa luo. Katsojan annetaan ymmärtää, että asumusero ei johda jatkotoimenpiteisiin vaan pariskunta lapsineen jatkaa keskiluokkaisen porvarillista elämäänsä 70-luvun Länsi-Saksassa.

"Chinatown"

Roman Polanskin "Chinatown" (1974) on yksi 70-luvun kulttielokuvista. Ei ihan tavallinen trilleri.

Olen nähnyt leffan joitain kertoja, ja se tuli viimeksi vastaan Anthony Easthopen kirjassa "Literary into Cultural Studies" (1991). Elokuva on ollut monien kulttuuritutkijoiden kiinnostuksen kohteena.

"Chinatown" ei vaikuta mitenkään erityiseltä elokuvalta. Trilleri kuin trilleri. Ei kovin paljon jännitystä, ei toimintaa. Muistuttaa enemmän perinteistä dekkaria verkkaisen kerrontansa takia ja suhteellisen hankalan  päättelyketjunsa takia. Juoni ei kuitenkaan kierry sen kysymyksen ympärille, kuka teki murhan, vaikka murhakin toki tehdään. Ennemminkin salapoliisi Jake Gittesin - kuten myös katsojan - ongelmana on, miksi murha tehtiin.

Aluksi näyttää siltä, että vesi-insinööri Hollis Mulwrayn tappoi hänen vaimonsa Evelyn mustasukkaisuudesta. Mies oli uskoton jonkun nuoren vaaleaverikön kanssa.

Sitten näyttää siltä, että Evelyn on itsekin uhri. Nuori nainen, jonka kanssa Hollis oli salaa otetuissa kuvissa, olikin Evelynin tytär (tai siskopuoli), jota Hollis ja Evelyn halusivat suojella heidän isältään. Heidän isänsä Noah Cross oli Los Angelesin mahtavimpia miehiä 30-luvulla, ja hän olikin raivannut poliittisen vastustajansa eli Hollisin tieltään.

Asetelma vaihtuu kuitenkin ainakin vielä kerran, kun paljastuu, että Noah Crossin motiivina on myös saada tyttärensä Katherine (tai tyttärentyttärensä) itselleen tyttäreltään Evelyniltä. Cross on rakentanut omalta kannaltaan idioottivarman kuvion, jonka avulla hän voittaa aina. Cross on tappanut Hollisin hänen omassa kodissaan, minkä takia hänen keuhkoistaan löytyy suolaista vettä. Hän laskelmoi, että jossain vaiheessa selviää, ettei Hollisia ole hukutettu mereen ja sitten kuljetettu vesilaitoksen makean veden altaaseen. Syyttävä sormi osoittaa tällöin Noah Crossin (ja/tai vesiyhtiön apulaisjohtajan Mr Yelburtonin) sijaan hänen tyttäreensä Evelyniin.

Crossilla on poliisi pihdeissään, joten hän pystyy ohjailemaan millaiseen tilanteeseen kulloinkin päädytään. Jos Evelyn luovuttaa tyttärensä Katherinen isoisälleen (= isälleen) suosiolla, Hollisin tapaus unohdetaan. Kuolema jää ratkaisematta tai jokin henkilö vain leimataan syntipukiksi tappoon esim. Mr Yelburton. Jos Evelyn ei luovuta tytärtään, Cross voi paljastaa korttinsa ja ohjata poliisit Evelynin jäljille.

Ainoan mutkan matkaan tuo salapoliisi Jake Gittes, joka löytää Crossin rikkoontuneet silmälasit Mulwrayn perheen tekolammesta. Gittesille ne ovat todiste siitä, että Cross on ollut talon takapihalla ja hukuttanut Hollisin tämän omaan suolaiseen lampeen. Cross kuitenkin anastaa väkivalloin lasit Gittesiltä, joten Gittesille ei jää muuta kuin sana sanaa vastaan. Muita todisteita Noah Crossia vastaan hänelle ei ole.

Lisäksi Noah gangstereineen pakottaa Gittesin kertomaan, missä Katherine on. Gittes johdattaa heidät Chinatowniin, jossa on myös komisario Lou Escobar miehineen paikalla. Gittesin juoni on johtaa Cross ansaan. Hän uskoo voivansa viime hetkellä paljastaa Escobarille, mikä tilanne todellisuudessa on, että Noah Cross on tappanut Hollisin, raiskannut tyttärensä ja aikoo ottaa myös tyttärentyttären itselleen. Hän ei kuitenkaan saa koskaan tilaisuutta paljastukseensa.

Poliisit pysyvät alkuperäisessä uskomuksessaan tai totuudessa, jonka Cross on heille syöttänyt. Evelyn on se, joka on tappanut miehensä. Gittes vain vaivoin selviytyy joutumatta itse syytteeseen avunannosta murhaajan suojeluun. Loppukohtauksessa Chinatownissa Evelyn yrittää vielä viime tingassa tyttärineen paeta isäänsä, mutta poliisit ampuvat oletun murhaajan liikkuvaan autoon. Cross pääsee tavoitteeseensa ja saa Katherinen itselleen.

Cross pääsee myös poliittiseen tavoitteeseensa. Pilkkahintaan maanviljelijöiltä ostettujen maiden arvo nousee hetkessä vesilaitoksen johdettua Los Angelesin ylimääräisen makean veden kastelukanaviin. Noah Cross ja Hollis Mulwray olivat aikoinaan liikekumppaneita ja omistivat yhdessä vesiyhtiön. Nyt Cross hyödyntää vanhoja 'hyvä veli' - suhteitaan maakaupoissa menestyksekkäästi. Hollisin hän tappoi myös siksi, että Hollis pääsi selville hänen kyseenalaisista liiketoimistaan.

"Nuoret sankarit"

Lieneekö lapsuudesta jäänyt mieleen, että länkkärit ja kesä kuuluvat yhteen. Ainakin intiaanikesinä, jolloin kesä tuntui jatkuvan loputtomiin. Varmaan sellaisena kesänä luin joskus yhden ensimmäisistä kirjoistani, joita ei ollut monta, Cooperin "Viimeisen mohikaanin" (1826). Jotain samaa henkeä on Christopher Cainin ohjaamassa elokuvassa "Nuoret sankarit" (1988) - ja varsinkin sen cherokee-intiaanissa Chavezissa, joka ei tietysti oikeasti ole kuin 1/8 intiaani.

Elokuva pohjautuu löyhästi todellisiin tapahtumiin mm. Lincolnin maakunnan lihasotaan, jossa karjatilallinen John Tunstall murhattiin vuonna 1878. Billy the Kid oli tuolloin yksi hänen rengeistään. Alue oli tuohon aikaan levotonta ja maiden omistussuhteet epäselviä, mikä mahdollisti Billyn kaltaisten nuorten aseiden heiluttajien toiminnan. Heitä tarvitsivat niin lainvartijat kuin lain toiselle puolen ajautuneet ryhmittymät.

Kuvaus kuuden pikkurikollisen koplasta vaikuttaa kaikesta viihteellisyydestä ja toiminnallisuudesta huolimatta varsin realistiselta. Billy the Kidin legendaa ei pyritä pönkittämään. Tarina kertoo uskottavasti, millä tavoin muutama nuori mies 1800-luvun lopulla saattoi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin valtaapitävien kanssa. Ja miten heidän olemassaolonsa oli suorastaan edellytys sille, että korruptoitunutta hallintoa voitiin sopivasti peitellä liittovaltion suuntaan kiinnittämällä huomio pikkurikollisiin ja pikkurikoksiin.

Lopussa joukkio joutuu ansaan ex-isäntänsä Tunstallin lakimiehen Alex Sweenin ja tämän vaimon taloon. Kilpaileva karjatilallinen Murphy joukkioineen yhdessä sheriffin kanssa sytyttää Sweenin talon tuleen, mutta kaksi miehistä, Billy ja Chavez, onnistuvat pakenemaan murhaajiaan. Tosin kostonkierre jatkuu, kun Billy lähtiessään tappaa Murphyn kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt. Miehet pakenevat rajan yli Meksikoon niin kuin lännenelokuvissa usein tehdään.

Internet Movie Databasen (IMDb) katsausten perusteella elokuva jakaa katsojat jyrkästi kahteen ryhmään. Toisessa ääripäässä ovat ne, joiden mielestä elokuva on jopa paras lännenelokuva, jonka he ovat nähneet. Sellaisiakin on, jotka eivät näe elokuvalla muita ansioita kuin ehkä sen, että muutamat tunnetut näyttelijät kuten Kiefer Sutherland (Doc) ja Emilio Estevez (Billy) saivat elokuvasta potkua urakehitykselleen näyttelijöinä.

"Ihmeiden tekijä"

Oletko sattunut näkemään TV:stä koskaan "Supernannyä"? Sitä ihmenaista, joka auttaa perhettä kuin perhettä saamaan kuria ja järjestystä taloon, jota hallitsevat tyranneina 3-5-vuotiaat lapset vanhempien voimatta tehdä yhtään mitään.

Arthur Pennin "Ihmeiden tekijä" (1962) on todiste siitä, että supererityisopettajia on ollut jo 1800-luvun lopulla.

Elokuvan opettaja on Annie Sullivan ja kuurosokea lapsi Helen Keller. Ja tämä tarina on tosi niin kuin tosi-TV:n tarinat.

Sullivan on itse rutiköyhästä perheestä, ja ollut itsekin sokeutua lapsena. Hän käyttää vahvoja, tummennettuja laseja herkkien silmiensä takia. Annie saa elämässään mahdollisuuden kouluttautua opettajaksi ja sen hän tekee. Helen Keller on hänen ensimmäinen asiakkaansa eikä lainkaan sieltä helpoimmasta päästä.

Vanhemmat Arthur ja Kate Keller eivät ole ollenkaan osanneet kasvattaa tytärtään. He ovat pitäneet häntä jopa vähämielisenä, mikä tietysti johtuu vain heidän omasta kyvyttömyydestään kommunikoida aistivammaisen tyttärensä kanssa. Silti he uskovat, että Helenille voi tehdä .. jotain. Joten he palkkaavat Annien.

Katielle paljastuu heti, miten valtavan urakan hän on saanut. Vanhempien keskeinen kasvatusmenetelmä on ollut sääli, millä perusteella he ovat antaneet tyttärensä tehdä mitä vain hän on hallunnutkaan tehdä välttääkseen tämän raivokohtauksia. Ja Helenhan tekee mitä tahtoo - ja tyrannisoi koko perhettä. Tosin perheen avuliaalla suostumuksella.

Ruokailusta ei tule mitään. Helen kiertää pöytää ja rääpii jokaisen lautaselta mitä haluaa. Kukaan ei sano mitään. Antaa Helenin tehdä mitä tekee. Annie tekee siihen lopun. Hän pysäyttää Helenin - mistä alkaa viikkojen kestävä kädenvääntö aikuisen ja lapsen välillä.

Elokuva kuvaa suorastaan inhorealistisesti Annien ja Helenin fyysistä taistelua, joka muistuttaa välillä villieläimen kesytystä, toisinaan suurten henkien taistelua.

Kun Annie on saanut otettua ensimmäiset vaivaalloiset askeleet Helenin kanssa, vanhemmat sanovat, että nyt riittää. Nyt me pystymme hallitsemaan Heleniä. Annie kuitenkin kysyy: onko se riittävästi. Heidän tyttärensä on hyvin älykäs, vaikkakin aistivammainen. Eivätkö vanhemmat haluaisi antaa Helenille mahdollisuutta oppia tietämään millainen maailma on? Eivätkö he haluaisi oppia yhteistä kieltä, viittomakieltä, jolla voisi kommunikoida mistä tahansa asioista ym.

Valitettavasti elokuva jää puolitiehen. Se ei kerro, jatkoivatko vanhemmat ponnistelujaan tyttärensä eteen vai eivät. Mikä oli Helenin kohtalo? Saiko hän koskaan näyttää mihin hän pystyi, vaikka oli vaikeasti vammainen?

"Dorothy Dayn tarina"

Protestanttisten kristittyjen esim. Pohjois-Euroopan luterilaisten keskuudessa ei ole syntynyt liikkeitä, jotka katsoisivat maailmaa köyhien ja sorrettujen näkökulmasta. Katolilaisuuden piirissä tällaisia liikkeitä on ollut.

Yksi tällainen yhden naisen liike on amerikkalaisen Dorothy Dayn 20-luvun lama-aikana aloittama toiminta työttömien, asunnottomien ym. vähäosaisten auttamiseksi. Vapauttamiseksi kurjuudesta. Aluksi Day uskoi vapautukseen, mutta joutui myöhemmin lieventämään tavoitettaan. Riitti että huono-osaisuuden vaikutuksia pystyi lieventämään.

Michael Ray Rhodesin ohjaama "Dorothy Dayn tarina" (1996) on tämän mielenkiintoisen ja karismaattisen naisen elämä pähkinänkuoressa.

Day ei alkujaan ollut uskonnollinen. Itse asiassa nuorena naisena 1920-luvun alussa USA:ssa hän liikkui piireissä, joissa oli ateisteja, nihilistejä, agnostikkoja, monenlaisia boheemeja, joista monet olivat ay-aktivisteja ja kommunisteja. Keskeytettyään yliopisto-opintonsa hän kirjoitteli vasemmistolaiseen The Call - lehteen mm. köyhyyteen liittyvistä kysymyksistä. Hän oli myös naisasianainen ja rauhanaktivisti, joka osallistui usein mielenosoituksiin ja joutui monesti pidätetyksi.

Hänen elämässään tapahtuu käänne, kun The Hearst -lehden toimittaja Lionel Moire saattaa hänet raskaaksi. Moire taivuttelee Dorothyn tekemään abortin, ja hylkää hänet sitten. Dorothy lähtee selvittämään ajatuksiaan ja elämäänsä States Islandille merenrantamökkiin. Saarella hän tapaa vanhan tuttunsa New Yorkista Forster Batterhamin, jonka kanssa hän saa lapsen. Avoparille tulee erimielisyyttä uskonnollisista kysymyksistä lapsen synnyttä, Dorothy haluaisi kastaa lapsen. Day on saarella tutustunut nunniin, jotka ruokkivat ja majoittavat saarella asunnottomia ja köyhiä. Hän oivaltaa, etteivät esim. poliittiset puolueet ole kiinnostuneita näistä vähäosaisimmista. Eivät edes kommunistit. Toisaalta ei myöskään kirkko instituutiona auta ihmisiä vaan kyse on lähinnä joidenkin ihmisten omasta halusta auttaa niitä, jotka eivät itse pysty hankkimaan elantoaan tai asuntoa.

Day perustelee Forsterille haluaan kastaa tyttärensä, sillä että hän haluaa tämän elämään jotain pysyvyyttä, joka hänen omasta elämästään on puuttunut. Forster ateistina ei hyväksy puheita kastamisesta. Forster lähtee pois tilanteesta ja seuraavana aamuna New Yorkiin, josta sanoo kuitenkin tulevansa muutaman päivän kuluttua. Kun Forster lopulta tulee takaisin, hän on valmis hyväksymään sen, että heidän tyttärensä Tamar kastetaan. Dorothy kuitenkin toteaa, että hän on miettinyt asioita. Hän haluaa, että Forster tulee mukaan ristiäisiin ja menee hänen kanssa naimisiin. Kumpikaan toive ei toteudu. Avopari eroaa.

Myös Dorothy lähtee aikanaan vuonna 1937 States Islandilta takaisin New Yorkiin. Yhdessä ranskalaisen maahanmuuttajan, entisen talonpojan Peter Maurin kanssa hän aloittaa majoittaa ja ruokkia asunnottomia lahjoitusvarojen turvin. Dorothy laittaa likoon joskus lehtikirjoittelusta saamansa palkkatulot ja jopa vuokrarahansakin auttaakseen muita. He perustavat lisäksi oman lehden The Catholic Workerin, mikä närästää niin katolilaisia kuin ay-aktivisteja, jotka tuohon aikaan olivat kaikki käytännöllisesti katsoen kommunisteja USA:ssa. Katolinen kardinaali yrittää painostaa häntä luopumaan etuliitteestä 'katolinen', niin lehden kuin liikkeensä nimessä, mihin Dorothy Day ei suostu. Kardinaali huomauttaa myös, että monet katoliset pitävät häntä piilokommunistina, mitä Day ei niele - ja kardinaali joutuu nostamaan kädet pystyyn.

Jossain vaiheessa hän ajautuu hankauksiin vapaaehtoistyöntekijöidensä kanssa. Dorothy johtaa liikettään muiden mielestä valistuneen yksinvaltaisesti eikä kuuntele riittävästi muita, mistä on aiheutunut ongelmia. Yksi asiakkaista tekee yllättäen itsemurhan ja asuntolassa on kolme tappelua viikon aikana, mikä saa muut takajaloilleen. Dorothy ei kuitenkaan anna myöten. Hän ilmoittaa, että ne, jotka haluavat, voivat lähteä. Hän sanoo ymmärtävänsä häntä vastaan suunnatun kritiikin, mutta sanoo myös, ettei voi luopua ajatuksesta auttaa kaikista huonoimmassa asemassa olevia. Myös mielenterveysongelmaisia, prostituoituja, vakavasti sairaita ym.

Dorothy varautuu siihen, että hän jää jälleen kaksin Peter Maurin kanssa. Hän kyselee töitä jopa The Call -lehdestä, jonka toimittaja hän on ollut, mutta häntä ei haluta takaisin. Seuraavana aamuna Dorothy kuitenkin toteaa ilokseen, että suurin osa vapaaehtoisista haluaa jatkaa työtä entisin ehdoin, riskeistä piittaamatta.

Dayn aloittama liike on vielä 2000-luvullakin olemassa ja voi hyvin. Sillä on eri puolilla maapalloa yli 100 asuinyhteisöä, joista 30 USA:ssa. Lähin on Ruotsissa.

"Picasson seikkailut"

Miltä kuulostaisi nähdä taiteilija Pablo Picasson pitkä elämä 1,5 tunnissa ruotsalaisena mykkäelokuvana? Tage Danielssonin ohjaama ”Picasson seikkailut” (1978) on sellainen, eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi. Väärin. Elokuva on aivan hullu, reilusti yliampuva, slapstick.

Yhdessä kohtauksessa kirjailija Ernest Hemingway istuu kahvilan nurkassa – ja kutoo räikeän värisiä lapasia, jotka antaa kohteliaasti baaritytölle, jonka käsiä paleltaa. Viimeisin asia, johon machoileva Hemingway olisi aikaansa ja käsiään käyttänyt.

Vaikka elokuvassa ei puhuta, siinä käytetään 10 eri eurooppalaista kieltä mm. suomea – ja usein väärin tai käsittämättömällä mutta ymmärrettävällä tavalla. Suomalainen Sirkka on kabaree-laulaja, johon Picasso ihastuu. Yksi kymmenistä ihastuksen kohteista. Tosin elokuvassa niitä ei ole monta. Sirkassa Picassoa viehättää hänen eksoottinen laulunsa – ”Kalakukko” suomeksi. Sirkka laulaa yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen miten taikinaa vaivataan, samaa pitkästyttävää laulua niin että Picasson on lähdettävä laivalla USA:aan häntä pakoon.

Kubismin synnystä käsikirjoittajalla on aivan oma näkemyksensä. Kun Picasso nuorena miehenä saapui Pariisiin, hän näki jopa nälkää. Maalatessaan omenataulua hänellä oli mallinaan vain yksi omena, jota hän alkoi kloonata kankaalle nin, että näyttäisi, että omenoita oli ollut mallina enemmänkin. Kun isä Don José saapuu maalta yllättäen tapaamaan poikaansa, hän ohimennessään puraisee Pablon ainoaa omenaa. Asetelma on sekaisin. Huomatessaan erehdyksensä isä asettaa omenan takaisin, puraistu puoli seinään päin. Sama toistuu. Puhuessaan isä taas ottaa omenan ja puree siitä tällä kertaa monta kertaa, monta palaa, tietysti aina eri kohdasta. Pablolle tulee kiire, hän katsoo omenaa ja alkaa supernopeaan tempoon maalata sitä, mitä omenasta on vielä jäljellä. Lopputuloksena on kuvia omenanraadosta – kubistiseen tyyliin.

Koko Picasson elämä käydään läpi. Elokuva alkaa hauskalla synnytyskohtauksella. Katsojan annetaan ymmärtää, että kuvassa Picasson äiti Dona Maria on synnyttämässä poikaansa. Yllättäen peiton alta paljastuukin miehen pää, ja kyse olikin aivan jostain muusta kuin synnytyksestä. Tosin Pablo on syntymässä samaan aikaan – mutta viereisessä huoneessa.

Malagassa viettämänsä lapsuuden ja ensirakkauden Doloresin jälkeen, Picasso lähtee Pariisiin taidekouluun. Pariisissa hän tutustuu moniin merkittäviin taiteilijoihin. Mm. Guillaume Apollinaire lausuu dada-runojaan. Vincent van Gogh asettelee korvaa paikoilleen ja Erik Satie soittaa minimalistista musiikkiaan. Ensimmäinen joka Picasson taulun ostaa on amerikkalainen kirjailija Gertrud Stein, jonka salongissa Picasso isineen viettää aikaan.

Sodat kahlataan elokuvassa läpi – ja sotien välisen ajan Pablo vietttää mm. USA:ssa ja venäläisen balettiryhmän kanssa Lontoossa, jossa on kieltolaki voimassa. Käsikirjoittaja on muuntanut alkoholin kiellon taiteen kielloksi, mistä ovat omat huvittavat seurauksensa. Pablo saa sopimattoman taiteen levityksessä kuolemantuomion, mutta tuomion täytäntöönpanosta tulee farssi. – Amerikkalaiset elokuvasensorit 70-luvun lopulla leikkasivat nämä kohtaukset elokuvasta pois.

II maailmansodan aikana Picasso on Ranskassa. Isä on SS-miehenä, Pablo puolueettomana niin kuin ensimmäisen maailmansodankin aikana. Pablo auttaa vastarintaliikettä piilottelemalla heitä kotiinsa mitä merkillisimmillä tavoilla.Sodan jälkeen isä heiluttaa amerikkalaisille vapauttajille tähtilippua.

50-luvulla Picassosta tulee vähitellen brandi. Laajaa taideteollisuutta, Picasso Inc. Pablo piirtelee Ranskan rivieralla rauhankyyhkyjään ja jakaa niitä hövelisti ihmisille. Ja juoksee nuoruuden rakastettunsa Doloresin tyttärentyttären perässä.

Lopulta tehtailtuaan valtavat määrät taidetta Picasson aika tulee täyteen. Pablo istuu rauhallisesti kotonaan, nousee mukavasta nojatuolistaan - ja kävelee valkoisen seinän läpi ikään kuin toiseen ulottuvuuteen. Katsolle syntyy assosiaatio – taas jonkun naisen perään.

"Katharina Blumin menetetty maine"

Thomas Mannin jälkeen seuraava saksalainen Nobelisti oli Heinrich Böll vuonna 1972, ja hän oli varsin kiistelty hahmo II maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Bölliä närästi miten nopeasti länsisaksalaiset unohtivat synkän lähimenneisyytensä.

"Katharina Blumin menetetty maine" (1975) oli vastaus häntä vastaan kohdistettuihin syytöksiin. Hän pyrki kirjassaan osoittamaan mm. millaisen prosessin kautta nuori ihminen saattoi ajautua terroristiksi. 70-luvulla eri puolilla Eurooppaan syntyi ääri-vasemmistolaisia (ja myös -oikeistolaisia) ryhmittymiä.
Katharina Blum tosin ei ollut terroristi, mutta hän tappoi sensaatiolehti Lehden (Bild - esikuvana) törkytoimittajan, joka pilasi hänen maineensa ja elämänsä.

Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti, muutaman viikon aikana. Katharina on hyvin toimeentuleva taloudenhoitaja, jolla on myös merkittäviä sivutuloja. Hän elää rauhallista yksinäisen naisen elämää. Elämänkokemusta Katharinalla kuitenkin on, vaikka ikää ei ole enempää kuin 27 vuotta. Hänellä on työläistausta, ja hän on tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien, käynyt talouskoulun, ja suorittanut sen jälkeen taloudenhoitajan tutkinnon. Naimisiin hän meni nuorena, mutta erosi puolen vuoden jälkeen väkivaltaisesta miehestä. Siivooja-äiti on teho-osastolla ja kuolemassa syöpään. Isä oli töissä kaivoksissa ja kuoli alle nelikymppisena keuhkosairauteen. Veli on pikkurikoksesta vankilassa.

Vapaa-aikana Katharina tekee usein työtä, myös vapaaehtoisena. Silloin tällöin hän saattaa sateella lähteä ajamaan autolla ilman ennakkosuunnitelmaa. Tansseissa hän on käynyt viimeksi neljä vuotta sitten. Joskus hän on tanssinut isäntäperheen vieraiden kanssa, mutta pyrkii välttämään tilanteita, joissa joutuu humalaisten miesten kanssa tekemisiin. Ei siedä että häneen kosketaan.

Sitten isäntäperhe herra ja rouva Blorna lähtevät lomamatkalle, ja Katharinaa kutsutaan sukulaisperhe Woltersheimin kotijuhliin. On karnevaaliaika ja ihmiset ovat kaduillakin pukeutuneet naamiaispukuihin ja pitävät hauskaa. Juhlissa Katharina tapaa sinne sattumalta kutsutun miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä ja Ludwig Götten rakastuu Katharinaan. Juhlissa juodaan ja tanssitaan. Myös seurustellaan. Tilanne kehittyy nopeasti siihen pisteeseen, että Katharina kutsuu miehen kotiinsa. Ludwig on yötä Katharinan luona, mutta lähtee sieltä jo aikaisin aamulla.

Puolikymmeneltä aamulla poliisin erikoisjoukot tekevät rynnäkön Katharinan kotiin. He etsivät pitkään tarkkailemaansa Ludwigia, mutta tämä on livahtanut heidän verkkonsa läpi. Katharina pidätetään, ja häntä syytetään Ludwigin auttamisesta pakoon. - Traagista on että Ludwig paljastuu lopulta pikkurikolliseksi ei vaaralliseksi pankkiryöstäjäksi. Rikollisen ura alkoi siitä, että hän karkasi armeijasta ja varasti samalla rykmentin kassan.

Sensaatiolehti Lehti alkaa penkoa Katharinan taustoja, jolle poliisi vuotaa auliisti tietojaan. Keskeistä on epäilys siitä, että Katharina ja Ludwig ovat jo pari vuotta tunteneet toisensa, minkä ympärille sensaatiota rakennetaan. Rapatessa rähjääntyy Katharinan lähipiirikin, joka tosin pysyy nuoren naisen takana. Olennaista on että Katharina suojelee epäiltyä rikollista. Hän ei halua puhua Ludwigia vastaan. Lähipiiri ymmärtää senkin, ettei hän halua ilmiantaa rakastettuaan. Eikä Katharina rakastu keneen tahansa.

Katharinaa kuulustellaan useaan otteeseen, hän on välillä sellissä, välillä taas kotona, jossa häntä ahdistelevat niin naapurit kuin häiriösoittajat. Postiluukusta tulee kasapäin kirjeitä ja kortteja, joissa ei myötätuntoa tunneta. Pahin vainoaja on Lehden toimittaja Werner Tötges yhdessä valokuvaajansa Adolf Schönnerin kanssa. He pilaavat herra ja rouva Blornan loman sekä ahdistelevat Katherinan tuttuja. Tötges tunkeutuu jopa sairaalan teho-osastolle, jossa hän aiheuttaa Katharinan äidin ennenaikaisen kuoleman. Kaikkien puheet Katharinasta käännetään päälaelleen, ja hänen elämänsä tuhotaan täysin.

Tilanne rauhoittuu hieman kun Ludwig saadaan kiinni, ja hän toistaa sen, mitä Katharina on jatkuvasti toistanut, etteivät he ole tunteneet ennen karnevaaleja toisiaan. Lehti jatkaa kuitenkin vihamielistä kirjoitteluaan ja Katharinan maineen mustamaalaamista. Julkisuuteen tuodaan vielä mm. arvostettu teollisuusmies Sträubleder, joka on ahdistellut Katharinaa ja yrittänyt tunkeutua hänen kotiinsakin. Katharina tutustui mieheen isäntäperheen juhlissa, ja Katharina on suojellut miestä ja samalla itseään, eikä hän esim. kuulusteluissa kertonut, kuka salaperäinen herra oli, joka hänen luonaan oli viime viikkojen aikana käynyt. Poliisi epäili, että kyseessä oli Ludwig, minkä Katharina luonnollisesti kiisti. Julkisuudessa teollisuuspamppu Sträubleder saa mahdollisuuden kostaa Katharinalle, kun ei päässyt tämän kanssa läheiseen suhteeseen, ja syyttää Katharinaa piittaamattomuudesta perheellistä ja uskollista aviomiestä kohtaan. Katharinasta tehdään viettelijä.

Katharina pysyy rauhallisena, mutta hän on saanut tarpeekseen. Niin Blornat kuin sukulaisperhe Woltersheimit luulevat, että pahin on ohi. Katharina on kuitenkin luvannut antaa Lehden toimittajalle Werner Tötgesille yksinoikeudella haastattelun. Kukaan ei osaa pelätä pahinta, vaikka haastattelua ei pidetä kovin viisaana. Mies käyttäytyy Katharina kotona ylimielisesti ja rehvakkaasti. Hän yrittää jopa lähennellä Katharinaa. Tällöin Katharina rauhallisesti ottaa aseen - ja ampuu miehen. Ja lopulta antautuu poliisille.

Kirja jatkuu vielä tästä eteenpäin. Sekä Ludwig että Katharina saavat yhtä pitkät tuomiot rikoksistaan ja tietävät vapautuvansa n. 35-vuotiaina. He suunnittelevat vapauduttuaan yhteistä elämää. Poliisi tai vankilan johto ei kuitenkaan anna heidän tavata toisiaan, vaikka kumpikin kertoo olevansa kihloissa. Siihen riitti yksi yö ja pari puhelinsoittoa. Heidän suhdettaan ei pidetä uskottavana, koska he ovat tunteneet toisensa vain lyhyen ajan.

"7 veljestä" (1939)

Mika Waltarin käsikirjoittama ja Wilho Ilmarin ohjaama "Seitsemän veljestä" (1939) tuli teattereihin Talvisodan aattona vuonna 1939. Kaksi vuotta myöhemmin Waltari kirjoitti pääteoksensa "Sinuhe egyptiläisen" (1941). Onkin mielenkiintoista tarkastella, näkyikö Waltarin tekstissä ajan henki. Mitä hän tekstissään kertoo - ja mitä jättää kertomatta.

"Seitsemästä veljeksestä" on tehty yllättävän vähän elokuvia. Jos ollaan aivan tarkkoja, kahden TV-elokuvan lisäksi vain tämä vuonna 1939 tehty elokuva.

Veljekset eivät ole mitä tahansa veljeksiä vaan he ovat varakkaita talollisen poikia, joiden vanhemmat tosin ovat kuolleet. Vanhin veljeksistä Juhani on täysi-ikäinen, joten virkavallan pitkä käsi ei ulotu poikiin vaan he voivat elää itsenäistä elämään perheensä mailla Jukolassa ja Impivaarassa. Ehkä hieman yllättävää on, ettei pojilla ole sukulaisia, jotka heitä auttaisivat käytännön ongelmissa. Heille ei ole edes piikoja tai renkejä tai niistä ei ainakaan kerrota vaan he tekevät kaiken itse. Jukolalla, joka talon nimi on, on kuitenkin kaksi torppaa Kekkuri ja Vuohenkalma, mutta niistä ei paljon kerrota. Vasta kirjan lopussa, kun veljekset jakavat tilan kristillisesti keskenään, todetaan, että Timo ja Eero saivat torpat. Torppareiden tai Jukolan vuokranneen perheen kohtaloista ei kerrota mitään.

Elokuvan ja kirjan tarina keskittyy aikaan, jolloin pojat asuvat omilla maillaan keskellä metsää, jonne he lopulta rakentavat Impivaaran, vielä Jukolaakin komeamman talon. Elantonsa pojat hankkivat metsästämällä, kalastamalla ja he myös raivaavat peltoa, jota alkavat viljellä.  Nälkääkin he näkevät, sillä vuosina 1867-1868 Suomessa olivat katovuodet.

Elokuva on varsin uskollinen Aleksis Kiven kirjalle. Ensimmäiset sanat on otettu suoraan kirjan alusta, mutta prologiin on otettu kohtaus kirjan keskivaiheilta, jolloin pojat pelaavat kiekkoa, mikä keventää kirjan alun hieman ahdistunutta tunnelmaa. Mutta siten saapuu lautamies Mäkelä niin kuin kirjassakin useaan otteeseen, ja kertoo, että poikien olisi syytä lähteä lukkarikouluun tai on ongelmia tiedossa. Jalkapuu odottaa. Tunnettujen vaiheiden jälkeen pojat karkaavat koulusta, ja tiirailevat Sonninmäeltä kylälle.

Juhani: Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla korkeuteen Herran temppelin torni.

Aapo: Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa.

Juhani (ärjähtää): Ei koita se päivä. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman loppuun, Heinolan pataljoonan kivääriä keikuttamaan.

Kyse on poikien elämän eksistentiaalisesta peruskokemuksesta ennen kuin veljekset saavat vihdoin koulunsa suoritettua ja katkismuksensa opeteltua, ja heistä tulee täysivaltaisia kansalaisia. Häpeä on jo heissä, kun he eivät suhteellisen korkeasta iästään huolimatta osaa riviäkään lukea. Pojat pelkäävät, että he eivät enää edes pysty oppimaan, mikä olisi vielä jalkapuutakin pahempi rangaistus. Se olisi kuolema itse, Luciferus, joten parempi olla tietämättä yhtään mitään sellaisesta, mistä voi olla suurta vahinkoa. Parempi elää elämäänsä Herran hallussa ja nauttia elämästä sen mitä pystyy. Eihän heidän hurskas äitinsäkään osannut lukea eikä kirjoittaa.

Jos asiaa ajattelee vuoden 1939 näkökulmasta, tässä ilmaistaan syy, miksi armeijaan kannattaa mennä, sillä itsensä tapattamista suurempi häpeä on, että menettää itsekunnioituksensa. Työväestö oli 30-luvulla samanlaisessa tilanteessa kuin veljekset. Monilla oli mielessään häpeä kansalaissodasta, ja samaan aikaan viha valkoisia lahtareita kohtaan. Teollistumisesta ja palkkatason noususta oli työväestölle 20- ja 30-luvuilla myös hyötyä siinä missä porvareille ja yrityksillekin. Työväestön jalkapuu olisi sota-aikana ollut vankila aseistakieltäytymisestä ja haluttomuudesta puolustaa Isänmaata ulkoisen uhkan edessä. Työväestön ratkaisu oli sama kuin poikien - ennemmin armeijaan kuin jalkapuuhun.

Tahallisesti tai tahattomasti Waltari on propagandistisesti rajannut pois, keitä vastaan pojat olivat. Kuka tai ketkä olivat heidän häijyjä henkiään.

Juhani: Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmiset häijyt henget.

Uhkaavassa tilanteessa pojat ryhtyvät käpykaartilaiseksi ja pakenevat metsään, Impivaaraan.

Juhani: Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

Edellinen kuulostaisi 30-luvulla kommunistiselta propagandalta, mitä ei tietysti elokuvassa ollut.

Impivaaraan saavuttuaan veljesten tarinankertoja Aapo kertoo Kalpean Immen tarinan. Elokuvassa tämä goottilainen kauhutarina kerrotaan hyvin typistetysti, mutta se on selvä, 2010-luvulla muodikas vampyyritarina. Bram Strokerin "Dracula" (1897) kirjoitettiin vasta liki 30 vuotta "Seitsemän veljeksen" jälkeen, joten tarina herättää kysymyksen, mistä Kivi on tarinan keksinyt. Oliko suomalaisessa kansanperinteessä omat vampyyrinsä, vai oliko kyse tuontitavarasta?

Elokuvassa Aapo kertoo peikkotarinan pelotellakseen muita nuotiolla, ja pojat pelästyvätkin kiiluvia silmiä metsässä, eikä siinä Jumalan nimeen vannominenkaan auta. Vasta kun he kuumia kekäleitä heitellessään huomaavat, että heidän oma hevonen, Valkohan se vain on, pojat rauhoittuvat. Waltari on tehnyt vampyyritarinasta kevyttä viihdettä.

Kiven kirjassa vuorella, Impivaarassa asuva peikko, oli vampyyri, joka pystyy muuttamaan itsensä millaiseksi halusi. Vampyyri vietteli ihmiset katseellaan niin kuin vampyyrit tekevät. Eräänä kesäyönä prinssi ja tyttö kuljeksivat lähellä peikon vuorta, ja peikko muutti itsensä prinssin näköiseksi ja houkutteli tytön matkaansa. Vuorella peikko muuttui itsekseen: sarvet tunkeutuivat ulos päästä ym. Tyttö tunsi povessaan peikon kynnet, ja vampyyri imi hänen vertaan. Teki hänestä Kalpean Immen. Tytöstä tuli sen jälkeen zombi, joka alkoi vaellella lumivalkeana, verettömänä pitkin metsiä. Sitten palasi prinssi impeaan etsien, ja löysi immen. Prinssi ja tyttö syleilivät - ja veri alkoi virrata tyttöön. Peikko ei halunnut luopua immestään, mutta prinssi iski miekan tämän sydämeen ja tappoi peikon. Prinssi ja tyttö leijuivat sen jälkeen ylös taivaisiin. Niin kuin vampyyrit leijuvat. Ja maailma pelastui pahalta peikolta.

Tarinasta tulee mieleen Charlaine Harrisin "Veren voima" (2010), jossa myös on hyviä ja pahoja vampyyreitä ja vampyyrit elävät suhteissa ihmisten kanssa.

Simeoni: Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.

Aapo: Tänne muutimme ja täällä asumme ilman peikkoa.

Juhani: Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos olisit katsellut ympärilles. Jos esimerkiksi olisi käynyt Turun kaupungissa. Näinpä siellä ihmeekseni, kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislapset päät.

Aivan kuten "Veren voimassa" (pahat) vampyyrit ovat siis muuttaneet kaupunkeihin, joita herra suojelevat.

Juhani (katsoo sielunsa silmin): Katsopas tuonne! Sieltähän sipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta.  (..) Maailman hekuma houkuttelee sen huomasin Turun retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella.

"Väkivallan vihollinen"

Jos Michael Winnerin ”Väkivallan vihollinen” (1974) sovitettaisiin 2000 – luvun maailmaan, se olisi hieman erilainen. Matkapuhelinta käyttäen poliisit olisivat saaneet helposti yhteyden rikoksesta epäiltyyn Paul Kersey’in (Charles Bronson). Nyt viallinen yleisöpuhelin hidasti soittamista. Myöhemmin etsivät olisivat helposti voineet seurata Kerseyn liikkeitä kännykän sijaintitietojen avulla. Toki Kersey varovaisena miehenä, ja epäillessään, että häntä seurataan, olisi jättänyt kännykän kotiin. DNA-testillä poliisit olisivat selvittäneet, että puukon veri, jolla häntä puukotettiin, oli Kerseyn verta, eikä vain hänen veriryhmäänsä. Ennen muuta - jos marketissa, jossa vaimon ja tyttären murhaajat olivat, olisi ollut valvontakamera, elokuvaa ei olisi voinut edes tehdä. Rikoksentekijät olisivat jääneet heti kiinni, eikä heidän rikoksena olisi jäänyt selvittämättä. Eikä rikosta olisi ehkä edes tehty, koska kiinnijäämisen riski oli suuri.

Oli niin tai näin, silloin elettiin presidentti Nixonin aikaa New Yorkissa. Kubrickin ”Kellopeliappelsiinista” (1971) tutuksi tullut nuorten miesten joukko kuljeksii katuja ja kiusaa ihmisiä. Hyvien perheiden pahoja poikia. Tavallisilla kansalaisilla ei ole keinoja puolustautua veitsi- ja pistoolimiehiä vastaan. Joka päivä kaupungin kaduilla, puistoissa, takseissa ja metrossa tehdään satoja ryöstöjä. Jopa ihmisten koteihin tunkeudutaan niin kuin tässä tapauksessa. Arkkitehti Paul Kerseyn vaimo ja tytär tapetaan raa’asti heidän tultuaan marketista kotiin tavallisena arkipäivänä. Poikajoukko näkee heidän osoitteensa sattumalta kauppatavaroiden joukossa, jotka marketin on tarkoitus tuoda jälkikäteen. Carol-tyttären mennessä avaamaan ovea, mies ilmoittaa tuovansa kauppatavaroita; ja Carolin avattua oven, miehet ryntäävät sisään ja aloittavat vandalisminsa. Vaimo tapetaan ja tytär raiskataan, ja hän joutuu katatonisessa tilassa mielisairaalaan. Poikia ei saada koskaan kiinni.

Paul Kersey on väkivallan vihollinen. Hän on aseistakieltäytyjä, mutta hänet lähetettiin lääkintäjoukoissa Korean sotaan. Isä harrasti metsästystä ja kuoli ampuma-aseonnettomuudessa. Hänet ammuttiin peurana, minkä jälkeen Paul ei koskenut enää aseisiin. Työmatkalla Tucsonissa hän tutustuu Villin Lännen – elämysmatkailuun, ja hänen asiakkaansa lahjoittaa hänelle aidon mustaruutirevolverin. Matkalta tultuaan Kersey ottaa eräänä iltana aseen mukaansa lähtiessään illalla kävelemään läheisen puiston läpi. Puistot ovat tunnetusti vaarallisia, ja yksinäiset ihmiset joutuvat illalla helposti ryöstetyksi. Paulia alkaa seurata mies, joka lopulta ryntää takaa päin hänen kimppuunsa, ja vaatii tätä antamaan rahansa – tai henki lähtee. Kersey kääntyy rauhallisesti ja ampuu miestä keskelle vatsaa. Mies jää pyörimään maahan tuskissaan sankarin jatkaessa rauhallisesti matkaansa. Kersey tuntee nautintoa saadessaan yhden ahdistelijan tapettua.

Sama toistuu lähiviikkoina monta kertaa, ja lehdistössä aletaan puhua New Yorkin ”Kostajasta”, joka liikkuu kaduilla jahdaten rikollisia. – Rikospoliisi profiloi rikollisen, ja seulottuaan sopivia tapauksia päätyy lopulta joukkoon epäiltyjä, joiden joukossa Paul Kersey’kin on. Paulia seurataan, mutta hän pääsee livahtamaan seuraajiltaan. Tapahtuu jälleen teurastus. Kersey tappaa kolme neljästä häntä uhanneesta miehestä, mutta haavoittuu itsekin vakavasti. Silti hän lähtee vielä neljännen perään teollisuusalueelle. Länkkärimäiseen tyyliin lopuksi kaksi miestä vastakkain. Kersey pyytää mustaa nuorukaista vetämään aseensa, mutta samalla itse pyörtyy. Mies pakenee.

Tapahtuma saa yllättävän ratkaisun. Rikosten määrä New Yorkissa on ”Kostajan” ansiosta pudonnut puoleen, mitä poliisi pitää ongelmana. Kostamisesta kun voi kehittyä epidemia, ja yhä useampi alkaa puolustaa itseään asein hyökkääjiä vastaan. Asiassa on plus- ja miinuspuolensa. Hyvää on rikosten määrän väheneminen, mutta huonoa, että kaikkia hiemankin epäilyttäviä ihmisiä aletaan vainota – hakata ja tappaa. Kerseyn kohdalla päädytään siihen, että tälle esitetään diiliä. Jos lähdet lopullisesti New Yorkista, syytteitä ei nosteta. Muussa tapauksessa käy huonosti. Paul tarttuu tarjoukseen ja muuttaa Chicagoon, jossa hänen firmallaan on tarjolla työpaikkoja. - Kersey otti elokuvan lopussa etsivän antaman tarjoukseen sarkastisesti, minkä voi tulkita jälleen viittauksena lännenelokuviin. "Ennen auringonnousuako minun tulee kaupungista lähteä?", hän hymyilee pirullisesti ja makaa sairaalan sängyssä letkuissa liikkumattomana.