torstai 29. heinäkuuta 2010

"Petosten kehässä"

Saksalainen ohjaaja Volker Schlöndorff on tullut tutuksi kahden kuuluisan kirjailijan Heinrich Böllin ja Günter Grassin kirjoihin perustuvista elokuvistaan ”Katharina Blumin menetetty maine” (1975) ja ”Peltirumpu” (1979).  "Peltirummusta" hän sai jopa Oscarin.

Heti näiden elokuvien jälkeen tehty "Petosten kehä" (1981) on jäänyt edellisten varjoon. Schlöndorff on ollut tuottelias ohjaaja aina viime vuosiin asti, ja hänen filmografiastaan löytyy liki 40 työtä. Hän on työstänyt myös kahden klassikkokirjan Marcel Proustin "Swannin rakkauden" (1984) ja Henry Millerin "Kauppamatkustajan kuoleman" (1985) pohjalta elokuvan.

"Petosten kehä" ei ole ihan tavallinen elokuva, vaikka sen voi sellaisena katsoa. Schlöndorff seuraa sivullisena saksalaisen sotajournalistin Georg Laschen elämää Libanonin sisällissodan alkuvaiheessa vuoden 1975 Beirutissa. Laschen on alusta alkaen aivan hukassa, sillä hän ei tajua missä mennään, mitä ympärillä tapahtuu. Tilannetta pahentaa se, että toimittajat ja heidän valokuvaajansa ovat koko ajan tapahtumien keskellä ja he joutuvat luovimaan eri ryhmittymien välillä. Kaikki haluavat että tapahtumista kerrotaan heidän kannaltaan. Toimittajien silmien edessä jopa tapetaan siviilejä, jotta omalle asialle saataisiin julkisuutta.

Georg Laschen on lisäksi lähtenyt Libanoniin pakoon yksityisen elämänsä vaikeuksia. Hän ei ole oikeastaan kovin kiinnostunut siitä, mitä Libanonissa tapahtuu. Lähtiessään Hampurista Laschen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet asumuserosta. Beirutissa hän tapaa leskeksi jääneen vanhan, niinikään saksalaisen, naistuttavansa Ariane Nasserin, joka oli ollut naimisissa muslimimiehen kanssa. Heidän välilleen roihahtaa lyhyt romanssi, josta Georg on enemmän kiinnostunut kuin siitä, että hänen ympärillään ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.

Elokuvassa on pitkiä kohtauksia, joissa Laschen vain vaeltaa Arianen luo Beirutin katuja toimittajien suosimasta hotelli Beirutissa kaupungin länsiosaan, jota hallitsevat shia-muslimit ja joita tukee mm. PLO. Itäosassa asuvat kristityt, falangistit ym. ryhmittymät, ja välillä vaikuttaa siltä, että kaikki käyvät avointa sotaa kaupungin kaduilla toisiaan vastaan. (Mikä pitikin paikkansa.) Kuin ihmeen kaupalla Georg Laschen ei kertaakaan saa naarmuakaan kävellessään ja juostessaan mitä pahimman näköisten paikkojen ohi ja läpi. Ihmisiä kuolee koko ajan ympärillä ja hän näkee palavia autoja ja taloja sekä jatkuvia kranaatti-iskuja ym. Kun hän vain vilauttaa saksalaista lehdistökorttiaan, hän selviää kaikista tilanteista.

Aluksi Laschen kirjoittaa saksalaisille lehdille ja uutistoimistoille tapahtumista. Siis lähinnä kuvaa sodan julmuutta, kertoo kuolleiden määristä ja ihmisten kohtelusta viileän objektiivisesti. Mutta tappamisesta tulee nopeasti arkipäivää. Se ei tunnu enää miltään - edes uutisen arvoiselta asialta, joten toimittaja jättää kirjoittamisen ja keskittyy mielensä sisäiseen todellisuuteen. Hän samastuu yhä enemmän sodan siiviileihin, joiden joukkoon hän joutuu jatkuvasti suojautumaan taisteluilta. Varsinkin hänen valokuvaajansa on kärmeissään, mitä Georg oikein puuhastelee. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että hänellä on rakastaja kaupungissa. Toimittaja ei hoida hommiaan. Valokuvat tarvitsevat tuekseen myös tekstiä, ja sitä Laschenilta ei synny. Tai teksti on päätöntä moralisointia.

Yhden kerran Georg sitten joutuu keskelle kranaattikeskitystä. Oikeistolaisten, kristillisten falangistien tai jonkun muun puolisotilaallisen ryhmittymän kohteena on kerrostalo, jossa on suuri joukko siviilejä. Kranaatteja tulee läpi seinien ja ihmisiä kuolee ja lentelee pitkin seiniä. Georg heittäytyy maahan, eikä jälleen saa naarmuakaan, mutta hänen päälleen kaatuu muslimimies kuolleena. Georg jää puristuksiin hänen alleen ja saa paniikin. Hän onnistuu tempaisemaan mukanaan kuljettamansa veitsen lahkeestaan - ja iskee silmittömästi miestä useita kertoja. Ja lopulta saa kammettua hänet päältään. Georg ryntää pois paikasta aivan sekaisena, ja palaa takaisin hotelli Beirutiin.

Hotellisissa Laschen menee veriset vaatteet päällä suihkuun ja vähitellen riisuu vaatteet päältään ja jää pitkäksi aikaa suihkuun pesemään sodan jälkiä pois iholtaan. Länsimaiset toimittajat ovat lähdössä maasta seuraavana päivänä, mutta Georg tekee ratkaisunsa, että hän jää maahan. Hän kokee että hänestä on tullut osa näitä ihmisiä ja tätä sotaa ja ennen muuta Ariane Nasserin kautta, jossa hän näkee kohtalonsa. Käydessään illalla yllättäen Arianen luona hän näkee, että tämän luona onkin jo joku. Georg jää ulos odottamaan vieraan lähtöä. Hän huomaa, että kyse on PLO:n taistelijasta, joka on Arianen rakastaja.

Laschen tajuaa itsepetoksen ja petoksen. Hän on laskenut kaiken Arianen varaan, vaikka on nimenomaan sanonut tälle, ettei aio jäädä Libanoniin vaan on vain jonkin aikaa työmatkalla maassa. Hänen varaansa ei Ariane voinut tulevaisuuttaan rakentaa. Eikä Ariane toisaalta ollut kieltänyt, etteikö hänellä miehensä jälkeen olisi ollut rakastajia. Georg oli vain yksi monista. Georg manaa naiviuttaan ja tyhmyyttään ja palaa takaisin hotelliin. Muut toimittajat ovat lähteneet maasta, ja hän jää yksin hotelli Beirutiin. Joitain päiviä odotettuaan hänenkin onnistuu päästä pois maasta. Hampuriin palattuaan hän ajaa vaimonsa luo. Katsojan annetaan ymmärtää, että asumusero ei johda jatkotoimenpiteisiin vaan pariskunta lapsineen jatkaa keskiluokkaisen porvarillista elämäänsä 70-luvun Länsi-Saksassa.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

"Chinatown"

Roman Polanskin "Chinatown" (1974) on yksi 70-luvun kulttielokuvista. Ei ihan tavallinen trilleri.

Olen nähnyt leffan joitain kertoja, ja se tuli viimeksi vastaan Anthony Easthopen kirjassa "Literary into Cultural Studies" (1991). Elokuva on ollut monien kulttuuritutkijoiden kiinnostuksen kohteena.

"Chinatown" ei vaikuta mitenkään erityiseltä elokuvalta. Trilleri kuin trilleri. Ei kovin paljon jännitystä, ei toimintaa. Muistuttaa enemmän perinteistä dekkaria verkkaisen kerrontansa takia ja suhteellisen hankalan  päättelyketjunsa takia. Juoni ei kuitenkaan kierry sen kysymyksen ympärille, kuka teki murhan, vaikka murhakin toki tehdään. Ennemminkin salapoliisi Jake Gittesin - kuten myös katsojan - ongelmana on, miksi murha tehtiin.

Aluksi näyttää siltä, että vesi-insinööri Hollis Mulwrayn tappoi hänen vaimonsa Evelyn mustasukkaisuudesta. Mies oli uskoton jonkun nuoren vaaleaverikön kanssa.

Sitten näyttää siltä, että Evelyn on itsekin uhri. Nuori nainen, jonka kanssa Hollis oli salaa otetuissa kuvissa, olikin Evelynin tytär (tai siskopuoli), jota Hollis ja Evelyn halusivat suojella heidän isältään. Heidän isänsä Noah Cross oli Los Angelesin mahtavimpia miehiä 30-luvulla, ja hän olikin raivannut poliittisen vastustajansa eli Hollisin tieltään.

Asetelma vaihtuu kuitenkin ainakin vielä kerran, kun paljastuu, että Noah Crossin motiivina on myös saada tyttärensä Katherine (tai tyttärentyttärensä) itselleen tyttäreltään Evelyniltä. Cross on rakentanut omalta kannaltaan idioottivarman kuvion, jonka avulla hän voittaa aina. Cross on tappanut Hollisin hänen omassa kodissaan, minkä takia hänen keuhkoistaan löytyy suolaista vettä. Hän laskelmoi, että jossain vaiheessa selviää, ettei Hollisia ole hukutettu mereen ja sitten kuljetettu vesilaitoksen makean veden altaaseen. Syyttävä sormi osoittaa tällöin Noah Crossin (ja/tai vesiyhtiön apulaisjohtajan Mr Yelburtonin) sijaan hänen tyttäreensä Evelyniin.

Crossilla on poliisi pihdeissään, joten hän pystyy ohjailemaan millaiseen tilanteeseen kulloinkin päädytään. Jos Evelyn luovuttaa tyttärensä Katherinen isoisälleen (= isälleen) suosiolla, Hollisin tapaus unohdetaan. Kuolema jää ratkaisematta tai jokin henkilö vain leimataan syntipukiksi tappoon esim. Mr Yelburton. Jos Evelyn ei luovuta tytärtään, Cross voi paljastaa korttinsa ja ohjata poliisit Evelynin jäljille.

Ainoan mutkan matkaan tuo salapoliisi Jake Gittes, joka löytää Crossin rikkoontuneet silmälasit Mulwrayn perheen tekolammesta. Gittesille ne ovat todiste siitä, että Cross on ollut talon takapihalla ja hukuttanut Hollisin tämän omaan suolaiseen lampeen. Cross kuitenkin anastaa väkivalloin lasit Gittesiltä, joten Gittesille ei jää muuta kuin sana sanaa vastaan. Muita todisteita Noah Crossia vastaan hänelle ei ole.

Lisäksi Noah gangstereineen pakottaa Gittesin kertomaan, missä Katherine on. Gittes johdattaa heidät Chinatowniin, jossa on myös komisario Lou Escobar miehineen paikalla. Gittesin juoni on johtaa Cross ansaan. Hän uskoo voivansa viime hetkellä paljastaa Escobarille, mikä tilanne todellisuudessa on, että Noah Cross on tappanut Hollisin, raiskannut tyttärensä ja aikoo ottaa myös tyttärentyttären itselleen. Hän ei kuitenkaan saa koskaan tilaisuutta paljastukseensa.

Poliisit pysyvät alkuperäisessä uskomuksessaan tai totuudessa, jonka Cross on heille syöttänyt. Evelyn on se, joka on tappanut miehensä. Gittes vain vaivoin selviytyy joutumatta itse syytteeseen avunannosta murhaajan suojeluun. Loppukohtauksessa Chinatownissa Evelyn yrittää vielä viime tingassa tyttärineen paeta isäänsä, mutta poliisit ampuvat oletun murhaajan liikkuvaan autoon. Cross pääsee tavoitteeseensa ja saa Katherinen itselleen.

Cross pääsee myös poliittiseen tavoitteeseensa. Pilkkahintaan maanviljelijöiltä ostettujen maiden arvo nousee hetkessä vesilaitoksen johdettua Los Angelesin ylimääräisen makean veden kastelukanaviin. Noah Cross ja Hollis Mulwray olivat aikoinaan liikekumppaneita ja omistivat yhdessä vesiyhtiön. Nyt Cross hyödyntää vanhoja 'hyvä veli' - suhteitaan maakaupoissa menestyksekkäästi. Hollisin hän tappoi myös siksi, että Hollis pääsi selville hänen kyseenalaisista liiketoimistaan.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

"Nuoret sankarit"


Lieneekö lapsuudesta jäänyt mieleen, että länkkärit ja kesä kuuluvat yhteen. Ainakin intiaanikesinä, jolloin kesä tuntui jatkuvan loputtomiin. Varmaan sellaisena kesänä luin joskus yhden ensimmäisistä kirjoistani, joita ei ollut monta, Cooperin "Viimeisen mohikaanin" (1826). Jotain samaa henkeä on Christopher Cainin ohjaamassa elokuvassa "Nuoret sankarit" (1988) - ja varsinkin sen cherokee-intiaanissa Chavezissa, joka ei tietysti oikeasti ole kuin 1/8 intiaani.

Elokuva pohjautuu löyhästi todellisiin tapahtumiin mm. Lincolnin maakunnan lihasotaan, jossa karjatilallinen John Tunstall murhattiin vuonna 1878. Billy the Kid oli tuolloin yksi hänen rengeistään. Alue oli tuohon aikaan levotonta ja maiden omistussuhteet epäselviä, mikä mahdollisti Billyn kaltaisten nuorten aseiden heiluttajien toiminnan. Heitä tarvitsivat niin lainvartijat kuin lain toiselle puolen ajautuneet ryhmittymät.

Kuvaus kuuden pikkurikollisen koplasta vaikuttaa kaikesta viihteellisyydestä ja toiminnallisuudesta huolimatta varsin realistiselta. Billy the Kidin legendaa ei pyritä pönkittämään. Tarina kertoo uskottavasti, millä tavoin muutama nuori mies 1800-luvun lopulla saattoi ajautua monenlaisiin vaikeuksiin valtaapitävien kanssa. Ja miten heidän olemassaolonsa oli suorastaan edellytys sille, että korruptoitunutta hallintoa voitiin sopivasti peitellä liittovaltion suuntaan kiinnittämällä huomio pikkurikollisiin ja pikkurikoksiin.

Lopussa joukkio joutuu ansaan ex-isäntänsä Tunstallin lakimiehen Alex Sweenin ja tämän vaimon taloon. Kilpaileva karjatilallinen Murphy joukkioineen yhdessä sheriffin kanssa sytyttää Sweenin talon tuleen, mutta kaksi miehistä, Billy ja Chavez, onnistuvat pakenemaan murhaajiaan. Tosin kostonkierre jatkuu, kun Billy lähtiessään tappaa Murphyn kostoksi siitä, mitä hän oli tehnyt. Miehet pakenevat rajan yli Meksikoon niin kuin lännenelokuvissa usein tehdään.

Internet Movie Databasen (IMDb) katsausten perusteella elokuva jakaa katsojat jyrkästi kahteen ryhmään. Toisessa ääripäässä ovat ne, joiden mielestä elokuva on jopa paras lännenelokuva, jonka he ovat nähneet. Sellaisiakin on, jotka eivät näe elokuvalla muita ansioita kuin ehkä sen, että muutamat tunnetut näyttelijät kuten Kiefer Sutherland (Doc) ja Emilio Estevez (Billy) saivat elokuvasta potkua urakehitykselleen näyttelijöinä.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

"Ihmeiden tekijä"

Oletko sattunut näkemään TV:stä koskaan "Supernannyä"? Sitä ihmenaista, joka auttaa perhettä kuin perhettä saamaan kuria ja järjestystä taloon, jota hallitsevat tyranneina 3-5-vuotiaat lapset vanhempien voimatta tehdä yhtään mitään.

Arthur Pennin "Ihmeiden tekijä" (1962) on todiste siitä, että supererityisopettajia on ollut jo 1800-luvun lopulla.

Elokuvan opettaja on Annie Sullivan ja kuurosokea lapsi Helen Keller. Ja tämä tarina on tosi niin kuin tosi-TV:n tarinat.

Sullivan on itse rutiköyhästä perheestä, ja ollut itsekin sokeutua lapsena. Hän käyttää vahvoja, tummennettuja laseja herkkien silmiensä takia. Annie saa elämässään mahdollisuuden kouluttautua opettajaksi ja sen hän tekee. Helen Keller on hänen ensimmäinen asiakkaansa eikä lainkaan sieltä helpoimmasta päästä.

Vanhemmat Arthur ja Kate Keller eivät ole ollenkaan osanneet kasvattaa tytärtään. He ovat pitäneet häntä jopa vähämielisenä, mikä tietysti johtuu vain heidän omasta kyvyttömyydestään kommunikoida aistivammaisen tyttärensä kanssa. Silti he uskovat, että Helenille voi tehdä .. jotain. Joten he palkkaavat Annien.

Katielle paljastuu heti, miten valtavan urakan hän on saanut. Vanhempien keskeinen kasvatusmenetelmä on ollut sääli, millä perusteella he ovat antaneet tyttärensä tehdä mitä vain hän on hallunnutkaan tehdä välttääkseen tämän raivokohtauksia. Ja Helenhan tekee mitä tahtoo - ja tyrannisoi koko perhettä. Tosin perheen avuliaalla suostumuksella.

Ruokailusta ei tule mitään. Helen kiertää pöytää ja rääpii jokaisen lautaselta mitä haluaa. Kukaan ei sano mitään. Antaa Helenin tehdä mitä tekee. Annie tekee siihen lopun. Hän pysäyttää Helenin - mistä alkaa viikkojen kestävä kädenvääntö aikuisen ja lapsen välillä.

Elokuva kuvaa suorastaan inhorealistisesti Annien ja Helenin fyysistä taistelua, joka muistuttaa välillä villieläimen kesytystä, toisinaan suurten henkien taistelua.

Kun Annie on saanut otettua ensimmäiset vaivaalloiset askeleet Helenin kanssa, vanhemmat sanovat, että nyt riittää. Nyt me pystymme hallitsemaan Heleniä. Annie kuitenkin kysyy: onko se riittävästi. Heidän tyttärensä on hyvin älykäs, vaikkakin aistivammainen. Eivätkö vanhemmat haluaisi antaa Helenille mahdollisuutta oppia tietämään millainen maailma on? Eivätkö he haluaisi oppia yhteistä kieltä, viittomakieltä, jolla voisi kommunikoida mistä tahansa asioista ym.

Valitettavasti elokuva jää puolitiehen. Se ei kerro, jatkoivatko vanhemmat ponnistelujaan tyttärensä eteen vai eivät. Mikä oli Helenin kohtalo? Saiko hän koskaan näyttää mihin hän pystyi, vaikka oli vaikeasti vammainen?

"Dorothy Dayn tarina"

Protestanttisten kristittyjen esim. Pohjois-Euroopan luterilaisten keskuudessa ei ole syntynyt liikkeitä, jotka katsoisivat maailmaa köyhien ja sorrettujen näkökulmasta. Katolilaisuuden piirissä tällaisia liikkeitä on ollut.

Yksi tällainen yhden naisen liike on amerikkalaisen Dorothy Dayn 20-luvun lama-aikana aloittama toiminta työttömien, asunnottomien ym. vähäosaisten auttamiseksi. Vapauttamiseksi kurjuudesta. Aluksi Day uskoi vapautukseen, mutta joutui myöhemmin lieventämään tavoitettaan. Riitti että huono-osaisuuden vaikutuksia pystyi lieventämään.

Michael Ray Rhodesin ohjaama "Dorothy Dayn tarina" (1996) on tämän mielenkiintoisen ja karismaattisen naisen elämä pähkinänkuoressa.

Day ei alkujaan ollut uskonnollinen. Itse asiassa nuorena naisena 1920-luvun alussa USA:ssa hän liikkui piireissä, joissa oli ateisteja, nihilistejä, agnostikkoja, monenlaisia boheemeja, joista monet olivat ay-aktivisteja ja kommunisteja. Keskeytettyään yliopisto-opintonsa hän kirjoitteli vasemmistolaiseen The Call - lehteen mm. köyhyyteen liittyvistä kysymyksistä. Hän oli myös naisasianainen ja rauhanaktivisti, joka osallistui usein mielenosoituksiin ja joutui monesti pidätetyksi.

Hänen elämässään tapahtuu käänne, kun The Hearst -lehden toimittaja Lionel Moire saattaa hänet raskaaksi. Moire taivuttelee Dorothyn tekemään abortin, ja hylkää hänet sitten. Dorothy lähtee selvittämään ajatuksiaan ja elämäänsä States Islandille merenrantamökkiin. Saarella hän tapaa vanhan tuttunsa New Yorkista Forster Batterhamin, jonka kanssa hän saa lapsen. Avoparille tulee erimielisyyttä uskonnollisista kysymyksistä lapsen synnyttä, Dorothy haluaisi kastaa lapsen. Day on saarella tutustunut nunniin, jotka ruokkivat ja majoittavat saarella asunnottomia ja köyhiä. Hän oivaltaa, etteivät esim. poliittiset puolueet ole kiinnostuneita näistä vähäosaisimmista. Eivät edes kommunistit. Toisaalta ei myöskään kirkko instituutiona auta ihmisiä vaan kyse on lähinnä joidenkin ihmisten omasta halusta auttaa niitä, jotka eivät itse pysty hankkimaan elantoaan tai asuntoa.

Day perustelee Forsterille haluaan kastaa tyttärensä, sillä että hän haluaa tämän elämään jotain pysyvyyttä, joka hänen omasta elämästään on puuttunut. Forster ateistina ei hyväksy puheita kastamisesta. Forster lähtee pois tilanteesta ja seuraavana aamuna New Yorkiin, josta sanoo kuitenkin tulevansa muutaman päivän kuluttua. Kun Forster lopulta tulee takaisin, hän on valmis hyväksymään sen, että heidän tyttärensä Tamar kastetaan. Dorothy kuitenkin toteaa, että hän on miettinyt asioita. Hän haluaa, että Forster tulee mukaan ristiäisiin ja menee hänen kanssa naimisiin. Kumpikaan toive ei toteudu. Avopari eroaa.

Myös Dorothy lähtee aikanaan vuonna 1937 States Islandilta takaisin New Yorkiin. Yhdessä ranskalaisen maahanmuuttajan, entisen talonpojan Peter Maurin kanssa hän aloittaa majoittaa ja ruokkia asunnottomia lahjoitusvarojen turvin. Dorothy laittaa likoon joskus lehtikirjoittelusta saamansa palkkatulot ja jopa vuokrarahansakin auttaakseen muita. He perustavat lisäksi oman lehden The Catholic Workerin, mikä närästää niin katolilaisia kuin ay-aktivisteja, jotka tuohon aikaan olivat kaikki käytännöllisesti katsoen kommunisteja USA:ssa. Katolinen kardinaali yrittää painostaa häntä luopumaan etuliitteestä 'katolinen', niin lehden kuin liikkeensä nimessä, mihin Dorothy Day ei suostu. Kardinaali huomauttaa myös, että monet katoliset pitävät häntä piilokommunistina, mitä Day ei niele - ja kardinaali joutuu nostamaan kädet pystyyn.

Jossain vaiheessa hän ajautuu hankauksiin vapaaehtoistyöntekijöidensä kanssa. Dorothy johtaa liikettään muiden mielestä valistuneen yksinvaltaisesti eikä kuuntele riittävästi muita, mistä on aiheutunut ongelmia. Yksi asiakkaista tekee yllättäen itsemurhan ja asuntolassa on kolme tappelua viikon aikana, mikä saa muut takajaloilleen. Dorothy ei kuitenkaan anna myöten. Hän ilmoittaa, että ne, jotka haluavat, voivat lähteä. Hän sanoo ymmärtävänsä häntä vastaan suunnatun kritiikin, mutta sanoo myös, ettei voi luopua ajatuksesta auttaa kaikista huonoimmassa asemassa olevia. Myös mielenterveysongelmaisia, prostituoituja, vakavasti sairaita ym.

Dorothy varautuu siihen, että hän jää jälleen kaksin Peter Maurin kanssa. Hän kyselee töitä jopa The Call -lehdestä, jonka toimittaja hän on ollut, mutta häntä ei haluta takaisin. Seuraavana aamuna Dorothy kuitenkin toteaa ilokseen, että suurin osa vapaaehtoisista haluaa jatkaa työtä entisin ehdoin, riskeistä piittaamatta.

Dayn aloittama liike on vielä 2000-luvullakin olemassa ja voi hyvin. Sillä on eri puolilla maapalloa yli 100 asuinyhteisöä, joista 30 USA:ssa. Lähin on Ruotsissa.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

"Picasson seikkailut"

Miltä kuulostaisi nähdä taiteilija Pablo Picasson pitkä elämä 1,5 tunnissa ruotsalaisena mykkäelokuvana? Tage Danielssonin ohjaama ”Picasson seikkailut” (1978) on sellainen, eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi. Väärin. Elokuva on aivan hullu, reilusti yliampuva, slapstick.

Yhdessä kohtauksessa kirjailija Ernest Hemingway istuu kahvilan nurkassa – ja kutoo räikeän värisiä lapasia, jotka antaa kohteliaasti baaritytölle, jonka käsiä paleltaa. Viimeisin asia, johon machoileva Hemingway olisi aikaansa ja käsiään käyttänyt.

Vaikka elokuvassa ei puhuta, siinä käytetään 10 eri eurooppalaista kieltä mm. suomea – ja usein väärin tai käsittämättömällä mutta ymmärrettävällä tavalla. Suomalainen Sirkka on kabaree-laulaja, johon Picasso ihastuu. Yksi kymmenistä ihastuksen kohteista. Tosin elokuvassa niitä ei ole monta. Sirkassa Picassoa viehättää hänen eksoottinen laulunsa – ”Kalakukko” suomeksi. Sirkka laulaa yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen miten taikinaa vaivataan, samaa pitkästyttävää laulua niin että Picasson on lähdettävä laivalla USA:aan häntä pakoon.

Kubismin synnystä käsikirjoittajalla on aivan oma näkemyksensä. Kun Picasso nuorena miehenä saapui Pariisiin, hän näki jopa nälkää. Maalatessaan omenataulua hänellä oli mallinaan vain yksi omena, jota hän alkoi kloonata kankaalle nin, että näyttäisi, että omenoita oli ollut mallina enemmänkin. Kun isä Don José saapuu maalta yllättäen tapaamaan poikaansa, hän ohimennessään puraisee Pablon ainoaa omenaa. Asetelma on sekaisin. Huomatessaan erehdyksensä isä asettaa omenan takaisin, puraistu puoli seinään päin. Sama toistuu. Puhuessaan isä taas ottaa omenan ja puree siitä tällä kertaa monta kertaa, monta palaa, tietysti aina eri kohdasta. Pablolle tulee kiire, hän katsoo omenaa ja alkaa supernopeaan tempoon maalata sitä, mitä omenasta on vielä jäljellä. Lopputuloksena on kuvia omenanraadosta – kubistiseen tyyliin.

Koko Picasson elämä käydään läpi. Elokuva alkaa hauskalla synnytyskohtauksella. Katsojan annetaan ymmärtää, että kuvassa Picasson äiti Dona Maria on synnyttämässä poikaansa. Yllättäen peiton alta paljastuukin miehen pää, ja kyse olikin aivan jostain muusta kuin synnytyksestä. Tosin Pablo on syntymässä samaan aikaan – mutta viereisessä huoneessa.

Malagassa viettämänsä lapsuuden ja ensirakkauden Doloresin jälkeen, Picasso lähtee Pariisiin taidekouluun. Pariisissa hän tutustuu moniin merkittäviin taiteilijoihin. Mm. Guillaume Apollinaire lausuu dada-runojaan. Vincent van Gogh asettelee korvaa paikoilleen ja Erik Satie soittaa minimalistista musiikkiaan. Ensimmäinen joka Picasson taulun ostaa on amerikkalainen kirjailija Gertrud Stein, jonka salongissa Picasso isineen viettää aikaan.

Sodat kahlataan elokuvassa läpi – ja sotien välisen ajan Pablo vietttää mm. USA:ssa ja venäläisen balettiryhmän kanssa Lontoossa, jossa on kieltolaki voimassa. Käsikirjoittaja on muuntanut alkoholin kiellon taiteen kielloksi, mistä ovat omat huvittavat seurauksensa. Pablo saa sopimattoman taiteen levityksessä kuolemantuomion, mutta tuomion täytäntöönpanosta tulee farssi. – Amerikkalaiset elokuvasensorit 70-luvun lopulla leikkasivat nämä kohtaukset elokuvasta pois.

II maailmansodan aikana Picasso on Ranskassa. Isä on SS-miehenä, Pablo puolueettomana niin kuin ensimmäisen maailmansodankin aikana. Pablo auttaa vastarintaliikettä piilottelemalla heitä kotiinsa mitä merkillisimmillä tavoilla.Sodan jälkeen isä heiluttaa amerikkalaisille vapauttajille tähtilippua.

50-luvulla Picassosta tulee vähitellen brandi. Laajaa taideteollisuutta, Picasso Inc. Pablo piirtelee Ranskan rivieralla rauhankyyhkyjään ja jakaa niitä hövelisti ihmisille. Ja juoksee nuoruuden rakastettunsa Doloresin tyttärentyttären perässä.

Lopulta tehtailtuaan valtavat määrät taidetta Picasson aika tulee täyteen. Pablo istuu rauhallisesti kotonaan, nousee mukavasta nojatuolistaan - ja kävelee valkoisen seinän läpi ikään kuin toiseen ulottuvuuteen. Katsolle syntyy assosiaatio – taas jonkun naisen perään.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

"Katharina Blumin menetetty maine"

Thomas Mannin jälkeen seuraava saksalainen Nobelisti oli Heinrich Böll vuonna 1972, ja hän oli varsin kiistelty hahmo II maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Bölliä närästi miten nopeasti länsisaksalaiset unohtivat synkän lähimenneisyytensä.

"Katharina Blumin menetetty maine" (1975) oli vastaus häntä vastaan kohdistettuihin syytöksiin. Hän pyrki kirjassaan osoittamaan mm. millaisen prosessin kautta nuori ihminen saattoi ajautua terroristiksi. 70-luvulla eri puolilla Eurooppaan syntyi ääri-vasemmistolaisia (ja myös -oikeistolaisia) ryhmittymiä.
Katharina Blum tosin ei ollut terroristi, mutta hän tappoi sensaatiolehti Lehden (Bild - esikuvana) törkytoimittajan, joka pilasi hänen maineensa ja elämänsä.

Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti, muutaman viikon aikana. Katharina on hyvin toimeentuleva taloudenhoitaja, jolla on myös merkittäviä sivutuloja. Hän elää rauhallista yksinäisen naisen elämää. Elämänkokemusta Katharinalla kuitenkin on, vaikka ikää ei ole enempää kuin 27 vuotta. Hänellä on työläistausta, ja hän on tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien, käynyt talouskoulun, ja suorittanut sen jälkeen taloudenhoitajan tutkinnon. Naimisiin hän meni nuorena, mutta erosi puolen vuoden jälkeen väkivaltaisesta miehestä. Siivooja-äiti on teho-osastolla ja kuolemassa syöpään. Isä oli töissä kaivoksissa ja kuoli alle nelikymppisena keuhkosairauteen. Veli on pikkurikoksesta vankilassa.

Vapaa-aikana Katharina tekee usein työtä, myös vapaaehtoisena. Silloin tällöin hän saattaa sateella lähteä ajamaan autolla ilman ennakkosuunnitelmaa. Tansseissa hän on käynyt viimeksi neljä vuotta sitten. Joskus hän on tanssinut isäntäperheen vieraiden kanssa, mutta pyrkii välttämään tilanteita, joissa joutuu humalaisten miesten kanssa tekemisiin. Ei siedä että häneen kosketaan.

Sitten isäntäperhe herra ja rouva Blorna lähtevät lomamatkalle, ja Katharinaa kutsutaan sukulaisperhe Woltersheimin kotijuhliin. On karnevaaliaika ja ihmiset ovat kaduillakin pukeutuneet naamiaispukuihin ja pitävät hauskaa. Juhlissa Katharina tapaa sinne sattumalta kutsutun miehen, johon hän rakastuu ensisilmäyksellä ja Ludwig Götten rakastuu Katharinaan. Juhlissa juodaan ja tanssitaan. Myös seurustellaan. Tilanne kehittyy nopeasti siihen pisteeseen, että Katharina kutsuu miehen kotiinsa. Ludwig on yötä Katharinan luona, mutta lähtee sieltä jo aikaisin aamulla.

Puolikymmeneltä aamulla poliisin erikoisjoukot tekevät rynnäkön Katharinan kotiin. He etsivät pitkään tarkkailemaansa Ludwigia, mutta tämä on livahtanut heidän verkkonsa läpi. Katharina pidätetään, ja häntä syytetään Ludwigin auttamisesta pakoon. - Traagista on että Ludwig paljastuu lopulta pikkurikolliseksi ei vaaralliseksi pankkiryöstäjäksi. Rikollisen ura alkoi siitä, että hän karkasi armeijasta ja varasti samalla rykmentin kassan.

Sensaatiolehti Lehti alkaa penkoa Katharinan taustoja, jolle poliisi vuotaa auliisti tietojaan. Keskeistä on epäilys siitä, että Katharina ja Ludwig ovat jo pari vuotta tunteneet toisensa, minkä ympärille sensaatiota rakennetaan. Rapatessa rähjääntyy Katharinan lähipiirikin, joka tosin pysyy nuoren naisen takana. Olennaista on että Katharina suojelee epäiltyä rikollista. Hän ei halua puhua Ludwigia vastaan. Lähipiiri ymmärtää senkin, ettei hän halua ilmiantaa rakastettuaan. Eikä Katharina rakastu keneen tahansa.

Katharinaa kuulustellaan useaan otteeseen, hän on välillä sellissä, välillä taas kotona, jossa häntä ahdistelevat niin naapurit kuin häiriösoittajat. Postiluukusta tulee kasapäin kirjeitä ja kortteja, joissa ei myötätuntoa tunneta. Pahin vainoaja on Lehden toimittaja Werner Tötges yhdessä valokuvaajansa Adolf Schönnerin kanssa. He pilaavat herra ja rouva Blornan loman sekä ahdistelevat Katherinan tuttuja. Tötges tunkeutuu jopa sairaalan teho-osastolle, jossa hän aiheuttaa Katharinan äidin ennenaikaisen kuoleman. Kaikkien puheet Katharinasta käännetään päälaelleen, ja hänen elämänsä tuhotaan täysin.

Tilanne rauhoittuu hieman kun Ludwig saadaan kiinni, ja hän toistaa sen, mitä Katharina on jatkuvasti toistanut, etteivät he ole tunteneet ennen karnevaaleja toisiaan. Lehti jatkaa kuitenkin vihamielistä kirjoitteluaan ja Katharinan maineen mustamaalaamista. Julkisuuteen tuodaan vielä mm. arvostettu teollisuusmies Sträubleder, joka on ahdistellut Katharinaa ja yrittänyt tunkeutua hänen kotiinsakin. Katharina tutustui mieheen isäntäperheen juhlissa, ja Katharina on suojellut miestä ja samalla itseään, eikä hän esim. kuulusteluissa kertonut, kuka salaperäinen herra oli, joka hänen luonaan oli viime viikkojen aikana käynyt. Poliisi epäili, että kyseessä oli Ludwig, minkä Katharina luonnollisesti kiisti. Julkisuudessa teollisuuspamppu Sträubleder saa mahdollisuuden kostaa Katharinalle, kun ei päässyt tämän kanssa läheiseen suhteeseen, ja syyttää Katharinaa piittaamattomuudesta perheellistä ja uskollista aviomiestä kohtaan. Katharinasta tehdään viettelijä.

Katharina pysyy rauhallisena, mutta hän on saanut tarpeekseen. Niin Blornat kuin sukulaisperhe Woltersheimit luulevat, että pahin on ohi. Katharina on kuitenkin luvannut antaa Lehden toimittajalle Werner Tötgesille yksinoikeudella haastattelun. Kukaan ei osaa pelätä pahinta, vaikka haastattelua ei pidetä kovin viisaana. Mies käyttäytyy Katharina kotona ylimielisesti ja rehvakkaasti. Hän yrittää jopa lähennellä Katharinaa. Tällöin Katharina rauhallisesti ottaa aseen - ja ampuu miehen. Ja lopulta antautuu poliisille.

Kirja jatkuu vielä tästä eteenpäin. Sekä Ludwig että Katharina saavat yhtä pitkät tuomiot rikoksistaan ja tietävät vapautuvansa n. 35-vuotiaina. He suunnittelevat vapauduttuaan yhteistä elämää. Poliisi tai vankilan johto ei kuitenkaan anna heidän tavata toisiaan, vaikka kumpikin kertoo olevansa kihloissa. Siihen riitti yksi yö ja pari puhelinsoittoa. Heidän suhdettaan ei pidetä uskottavana, koska he ovat tunteneet toisensa vain lyhyen ajan.

"7 veljestä" (1939)

Mika Waltarin käsikirjoittama ja Wilho Ilmarin ohjaama "Seitsemän veljestä" (1939) tuli teattereihin Talvisodan aattona vuonna 1939. Kaksi vuotta myöhemmin Waltari kirjoitti pääteoksensa "Sinuhe egyptiläisen" (1941). Onkin mielenkiintoista tarkastella, näkyikö Waltarin tekstissä ajan henki. Mitä hän tekstissään kertoo - ja mitä jättää kertomatta.

"Seitsemästä veljeksestä" on tehty yllättävän vähän elokuvia. Jos ollaan aivan tarkkoja, kahden TV-elokuvan lisäksi vain tämä vuonna 1939 tehty elokuva.

Veljekset eivät ole mitä tahansa veljeksiä vaan he ovat varakkaita talollisen poikia, joiden vanhemmat tosin ovat kuolleet. Vanhin veljeksistä Juhani on täysi-ikäinen, joten virkavallan pitkä käsi ei ulotu poikiin vaan he voivat elää itsenäistä elämään perheensä mailla Jukolassa ja Impivaarassa. Ehkä hieman yllättävää on, ettei pojilla ole sukulaisia, jotka heitä auttaisivat käytännön ongelmissa. Heille ei ole edes piikoja tai renkejä tai niistä ei ainakaan kerrota vaan he tekevät kaiken itse. Jukolalla, joka talon nimi on, on kuitenkin kaksi torppaa Kekkuri ja Vuohenkalma, mutta niistä ei paljon kerrota. Vasta kirjan lopussa, kun veljekset jakavat tilan kristillisesti keskenään, todetaan, että Timo ja Eero saivat torpat. Torppareiden tai Jukolan vuokranneen perheen kohtaloista ei kerrota mitään.

Elokuvan ja kirjan tarina keskittyy aikaan, jolloin pojat asuvat omilla maillaan keskellä metsää, jonne he lopulta rakentavat Impivaaran, vielä Jukolaakin komeamman talon. Elantonsa pojat hankkivat metsästämällä, kalastamalla ja he myös raivaavat peltoa, jota alkavat viljellä.  Nälkääkin he näkevät, sillä vuosina 1867-1868 Suomessa olivat katovuodet.

Elokuva on varsin uskollinen Aleksis Kiven kirjalle. Ensimmäiset sanat on otettu suoraan kirjan alusta, mutta prologiin on otettu kohtaus kirjan keskivaiheilta, jolloin pojat pelaavat kiekkoa, mikä keventää kirjan alun hieman ahdistunutta tunnelmaa. Mutta siten saapuu lautamies Mäkelä niin kuin kirjassakin useaan otteeseen, ja kertoo, että poikien olisi syytä lähteä lukkarikouluun tai on ongelmia tiedossa. Jalkapuu odottaa. Tunnettujen vaiheiden jälkeen pojat karkaavat koulusta, ja tiirailevat Sonninmäeltä kylälle.

Juhani: Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla korkeuteen Herran temppelin torni.

Aapo: Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa.

Juhani (ärjähtää): Ei koita se päivä. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman loppuun, Heinolan pataljoonan kivääriä keikuttamaan.

Kyse on poikien elämän eksistentiaalisesta peruskokemuksesta ennen kuin veljekset saavat vihdoin koulunsa suoritettua ja katkismuksensa opeteltua, ja heistä tulee täysivaltaisia kansalaisia. Häpeä on jo heissä, kun he eivät suhteellisen korkeasta iästään huolimatta osaa riviäkään lukea. Pojat pelkäävät, että he eivät enää edes pysty oppimaan, mikä olisi vielä jalkapuutakin pahempi rangaistus. Se olisi kuolema itse, Luciferus, joten parempi olla tietämättä yhtään mitään sellaisesta, mistä voi olla suurta vahinkoa. Parempi elää elämäänsä Herran hallussa ja nauttia elämästä sen mitä pystyy. Eihän heidän hurskas äitinsäkään osannut lukea eikä kirjoittaa.

Jos asiaa ajattelee vuoden 1939 näkökulmasta, tässä ilmaistaan syy, miksi armeijaan kannattaa mennä, sillä itsensä tapattamista suurempi häpeä on, että menettää itsekunnioituksensa. Työväestö oli 30-luvulla samanlaisessa tilanteessa kuin veljekset. Monilla oli mielessään häpeä kansalaissodasta, ja samaan aikaan viha valkoisia lahtareita kohtaan. Teollistumisesta ja palkkatason noususta oli työväestölle 20- ja 30-luvuilla myös hyötyä siinä missä porvareille ja yrityksillekin. Työväestön jalkapuu olisi sota-aikana ollut vankila aseistakieltäytymisestä ja haluttomuudesta puolustaa Isänmaata ulkoisen uhkan edessä. Työväestön ratkaisu oli sama kuin poikien - ennemmin armeijaan kuin jalkapuuhun.

Tahallisesti tai tahattomasti Waltari on propagandistisesti rajannut pois, keitä vastaan pojat olivat. Kuka tai ketkä olivat heidän häijyjä henkiään.

Juhani: Te kuulitte, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmiset häijyt henget.

Uhkaavassa tilanteessa pojat ryhtyvät käpykaartilaiseksi ja pakenevat metsään, Impivaaraan.

Juhani: Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

Edellinen kuulostaisi 30-luvulla kommunistiselta propagandalta, mitä ei tietysti elokuvassa ollut.

Impivaaraan saavuttuaan veljesten tarinankertoja Aapo kertoo Kalpean Immen tarinan. Elokuvassa tämä goottilainen kauhutarina kerrotaan hyvin typistetysti, mutta se on selvä, 2010-luvulla muodikas vampyyritarina. Bram Strokerin "Dracula" (1897) kirjoitettiin vasta liki 30 vuotta "Seitsemän veljeksen" jälkeen, joten tarina herättää kysymyksen, mistä Kivi on tarinan keksinyt. Oliko suomalaisessa kansanperinteessä omat vampyyrinsä, vai oliko kyse tuontitavarasta?

Elokuvassa Aapo kertoo peikkotarinan pelotellakseen muita nuotiolla, ja pojat pelästyvätkin kiiluvia silmiä metsässä, eikä siinä Jumalan nimeen vannominenkaan auta. Vasta kun he kuumia kekäleitä heitellessään huomaavat, että heidän oma hevonen, Valkohan se vain on, pojat rauhoittuvat. Waltari on tehnyt vampyyritarinasta kevyttä viihdettä.

Kiven kirjassa vuorella, Impivaarassa asuva peikko, oli vampyyri, joka pystyy muuttamaan itsensä millaiseksi halusi. Vampyyri vietteli ihmiset katseellaan niin kuin vampyyrit tekevät. Eräänä kesäyönä prinssi ja tyttö kuljeksivat lähellä peikon vuorta, ja peikko muutti itsensä prinssin näköiseksi ja houkutteli tytön matkaansa. Vuorella peikko muuttui itsekseen: sarvet tunkeutuivat ulos päästä ym. Tyttö tunsi povessaan peikon kynnet, ja vampyyri imi hänen vertaan. Teki hänestä Kalpean Immen. Tytöstä tuli sen jälkeen zombi, joka alkoi vaellella lumivalkeana, verettömänä pitkin metsiä. Sitten palasi prinssi impeaan etsien, ja löysi immen. Prinssi ja tyttö syleilivät - ja veri alkoi virrata tyttöön. Peikko ei halunnut luopua immestään, mutta prinssi iski miekan tämän sydämeen ja tappoi peikon. Prinssi ja tyttö leijuivat sen jälkeen ylös taivaisiin. Niin kuin vampyyrit leijuvat. Ja maailma pelastui pahalta peikolta.

Tarinasta tulee mieleen Charlaine Harrisin "Veren voima" (2010), jossa myös on hyviä ja pahoja vampyyreitä ja vampyyrit elävät suhteissa ihmisten kanssa.

Simeoni: Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.

Aapo: Tänne muutimme ja täällä asumme ilman peikkoa.

Juhani: Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos olisit katsellut ympärilles. Jos esimerkiksi olisi käynyt Turun kaupungissa. Näinpä siellä ihmeekseni, kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislapset päät.

Aivan kuten "Veren voimassa" (pahat) vampyyrit ovat siis muuttaneet kaupunkeihin, joita herra suojelevat.

Juhani (katsoo sielunsa silmin): Katsopas tuonne! Sieltähän sipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta.  (..) Maailman hekuma houkuttelee sen huomasin Turun retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

"Väkivallan vihollinen"

Jos Michael Winnerin ”Väkivallan vihollinen” (1974) sovitettaisiin 2000 – luvun maailmaan, se olisi hieman erilainen. Matkapuhelinta käyttäen poliisit olisivat saaneet helposti yhteyden rikoksesta epäiltyyn Paul Kersey’in (Charles Bronson). Nyt viallinen yleisöpuhelin hidasti soittamista. Myöhemmin etsivät olisivat helposti voineet seurata Kerseyn liikkeitä kännykän sijaintitietojen avulla. Toki Kersey varovaisena miehenä, ja epäillessään, että häntä seurataan, olisi jättänyt kännykän kotiin. DNA-testillä poliisit olisivat selvittäneet, että puukon veri, jolla häntä puukotettiin, oli Kerseyn verta, eikä vain hänen veriryhmäänsä. Ennen muuta - jos marketissa, jossa vaimon ja tyttären murhaajat olivat, olisi ollut valvontakamera, elokuvaa ei olisi voinut edes tehdä. Rikoksentekijät olisivat jääneet heti kiinni, eikä heidän rikoksena olisi jäänyt selvittämättä. Eikä rikosta olisi ehkä edes tehty, koska kiinnijäämisen riski oli suuri.

Oli niin tai näin, silloin elettiin presidentti Nixonin aikaa New Yorkissa. Kubrickin ”Kellopeliappelsiinista” (1971) tutuksi tullut nuorten miesten joukko kuljeksii katuja ja kiusaa ihmisiä. Hyvien perheiden pahoja poikia. Tavallisilla kansalaisilla ei ole keinoja puolustautua veitsi- ja pistoolimiehiä vastaan. Joka päivä kaupungin kaduilla, puistoissa, takseissa ja metrossa tehdään satoja ryöstöjä. Jopa ihmisten koteihin tunkeudutaan niin kuin tässä tapauksessa. Arkkitehti Paul Kerseyn vaimo ja tytär tapetaan raa’asti heidän tultuaan marketista kotiin tavallisena arkipäivänä. Poikajoukko näkee heidän osoitteensa sattumalta kauppatavaroiden joukossa, jotka marketin on tarkoitus tuoda jälkikäteen. Carol-tyttären mennessä avaamaan ovea, mies ilmoittaa tuovansa kauppatavaroita; ja Carolin avattua oven, miehet ryntäävät sisään ja aloittavat vandalisminsa. Vaimo tapetaan ja tytär raiskataan, ja hän joutuu katatonisessa tilassa mielisairaalaan. Poikia ei saada koskaan kiinni.

Paul Kersey on väkivallan vihollinen. Hän on aseistakieltäytyjä, mutta hänet lähetettiin lääkintäjoukoissa Korean sotaan. Isä harrasti metsästystä ja kuoli ampuma-aseonnettomuudessa. Hänet ammuttiin peurana, minkä jälkeen Paul ei koskenut enää aseisiin. Työmatkalla Tucsonissa hän tutustuu Villin Lännen – elämysmatkailuun, ja hänen asiakkaansa lahjoittaa hänelle aidon mustaruutirevolverin. Matkalta tultuaan Kersey ottaa eräänä iltana aseen mukaansa lähtiessään illalla kävelemään läheisen puiston läpi. Puistot ovat tunnetusti vaarallisia, ja yksinäiset ihmiset joutuvat illalla helposti ryöstetyksi. Paulia alkaa seurata mies, joka lopulta ryntää takaa päin hänen kimppuunsa, ja vaatii tätä antamaan rahansa – tai henki lähtee. Kersey kääntyy rauhallisesti ja ampuu miestä keskelle vatsaa. Mies jää pyörimään maahan tuskissaan sankarin jatkaessa rauhallisesti matkaansa. Kersey tuntee nautintoa saadessaan yhden ahdistelijan tapettua.

Sama toistuu lähiviikkoina monta kertaa, ja lehdistössä aletaan puhua New Yorkin ”Kostajasta”, joka liikkuu kaduilla jahdaten rikollisia. – Rikospoliisi profiloi rikollisen, ja seulottuaan sopivia tapauksia päätyy lopulta joukkoon epäiltyjä, joiden joukossa Paul Kersey’kin on. Paulia seurataan, mutta hän pääsee livahtamaan seuraajiltaan. Tapahtuu jälleen teurastus. Kersey tappaa kolme neljästä häntä uhanneesta miehestä, mutta haavoittuu itsekin vakavasti. Silti hän lähtee vielä neljännen perään teollisuusalueelle. Länkkärimäiseen tyyliin lopuksi kaksi miestä vastakkain. Kersey pyytää mustaa nuorukaista vetämään aseensa, mutta samalla itse pyörtyy. Mies pakenee.

Tapahtuma saa yllättävän ratkaisun. Rikosten määrä New Yorkissa on ”Kostajan” ansiosta pudonnut puoleen, mitä poliisi pitää ongelmana. Kostamisesta kun voi kehittyä epidemia, ja yhä useampi alkaa puolustaa itseään asein hyökkääjiä vastaan. Asiassa on plus- ja miinuspuolensa. Hyvää on rikosten määrän väheneminen, mutta huonoa, että kaikkia hiemankin epäilyttäviä ihmisiä aletaan vainota – hakata ja tappaa. Kerseyn kohdalla päädytään siihen, että tälle esitetään diiliä. Jos lähdet lopullisesti New Yorkista, syytteitä ei nosteta. Muussa tapauksessa käy huonosti. Paul tarttuu tarjoukseen ja muuttaa Chicagoon, jossa hänen firmallaan on tarjolla työpaikkoja. - Kersey otti elokuvan lopussa etsivän antaman tarjoukseen sarkastisesti, minkä voi tulkita jälleen viittauksena lännenelokuviin. "Ennen auringonnousuako minun tulee kaupungista lähteä?", hän hymyilee pirullisesti ja makaa sairaalan sängyssä letkuissa liikkumattomana.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

"2 päivää Pariisissa"

"2 päivää Pariisissa" (2007) on Julie Delpyn onnistunut esikoisohjaus.

Kieslowskin "Valkoisesta" (1994) tutuksi tullyt Delpy on tehnyt elokuvassa lähes kaiken itse. Ohjauksen lisäksi hän on tehnyt käsikirjoituksen, tuottanut, leikannut jopa säveltänyt elokuvan musiikin. Lisäksi hän on pääosan Marion (valokuvaaja). Jopa Marionin vanhempina elokuvassa ovat Delpyn omat vanhempansa!

Prologin jälkeen on hyvin woodyallenmainen dialogi, kun yli kolmikymppinen ranskalais-amerikkalainen pariskunta saapuu epäonnistuneelta lomamatkaltaan Venetsiasta Pariisiin, jossa he aikovat viettää 2 päivää ennen paluutaan New Yorkiin. Marion ja Jack (sisustusarkkitehti) seisovat taksijonossa, jossa syntyy riitaa, kuka oli ensinnä jonossa.

Marion: Oh my God. Nyt syntyy ruumiita.

Jack: Tuohan on se kokki joka hermostui kun ripotin parmesaania äyriäispastalle.

Marion: Nyt sinä liioittelet.

Jack: Sain ruokamyrkytyksen.

Marion: Etkö nauttinut mistään.

Jack: Vessan näköalasta.

Kun Marion yrittää soittaa heille taksia, Jack ehtii ratkaista taksiongelman.Heidän edellään on suuri amerikkalainen turistiryhmä, joka kysyy missä päin ja miten kaukana on Louvre. Jack neuvoo heitä, ja sanoo, ettei heidän kannata ottaa taksia. Kunhan kävelevät hänen ohjeidensa mukaan he ovat pian perillä.

Kun Marion palaa takaisin, hän toteaa, ettei tällä alueella ole takseja. Jack sanoo, että taksi kyllä järjestyy. Sitten vasta Marion huomaa, että taksijono on yllättäen huvennut jonnekin.

Marion: Mitä tapahtui?

Jack: Kerroin missä Louvre on.

Marion: Neuvoitko heidät tuonne? Sinne on hirveän pitkä matka.

Jack: Nyt ollaan ensimmäiset taksijonossa.

Jack perustelee moraalitonta käytöstään sillä, että he olivat Bushin kannattajia (yhdellä oli T-paita päällä, jossa kehotettiin äänestämään Bushia). Heissä Jackin mukaan ruumiillistuu kaikki, mikä tässä maailmassa on väärin. Nyt he näkevät muutakin kuin Mona Liisan joutuessaan kulkemaan pariisilaisen lähiön läpi. Ehkä jonkin mellakan tms.

Marion: Olet niin ilkeä mutta niin oikeassa. Rakastan sinua!

Lyhyessä diaologissa tiivistyy elokuvan henki, ja myös ero Woody Alleniin, jonka päähenkilöt eivät ole tällä tavoin ilkeitä ja julmia toisille. Kun he saapuvat Pariisissa vihdoin Marionin vanhempien luo, Jack ei auta Marionia raskaan laukun kantamisessa toiseen kerrokseen.

Jack: Etkö sinä ole vahva, itsenäinen nainen joka kantaa oman laukkunsa?

Marion suuttuu, ja vasta sitten Jack tarttuu laukkuun ja kantaa sen ylös. Kaikki on kuitenkin (vain) heidän keskistä peliään. Marionin huoneessa Jack saa heti hepulin, kun näkee kylpyhuoneen seinässä hometta.

Jack: Oh God. What's is this?

Marion: Mitä?

Jack: What the hell is this?

Marion: Se on vuoto? Talo on vanha eikä Ranskassa ole putkimiehiä.

Jack (kauhuissaan): Eikö se ole mustaa hometta. Maailman vaarallisinta hometta.

Marion: Älä hengitä sitten.

Jack: It's not funny. I'm seriously.

Marion (osoittaa kädellä seinään): Sitä oli jo tammikuussa. Se on vihreää eikä mustaa. Se on vihreää kuin homejuusto. Se on varmaan hyödyllistä.

Jack: Ulos täältä. Kylpyhuone on riskialuetta.

Marion (hymyilee): Pakko mennä ulos paskalle.

Jack: Täällä on kaikki allergeenit kuin koeputkessä.

Marion: Liika puhtaus aiheuttaa allergioita. Sata vuotta sitten oltiin täynnä parasiittejä, mutta allergioita ei ollut.

Vaikka suhteessa on seuraavan kahden päivän aikana jyrkkiä ylä- ja alamäkiä perusvire on koko ajan samankaltainen. Naljaileva. Ennen alakertaan menemistäänkin Marion ja Jack ehtivät tykittää vielä monta kertaa. Ruokapöydässä he syövät kania, mikä tuo Jackin mieleen hänen lemmikkikaninsa, jonka naapurin labradorinnoutaja raateli. Mutta hän syö urhoollisesti kaninsa, koska ei halua loukata vanhempia. Jackillä ja vanhemmilla ei ole yhteistä kieltä, joten Marionin isä, Jeannot ja Jack alkavat puhua kirjallisuudesta kirjailijoiden (ja kirjojen) nimillä, jotka ovat kielissä yhteisiä. Marion tulkitsee.

Jeannot: Kerouac.

Jack (nyökäyttelee): Pidän paljon Kerouacista.

Jeannot: Faulkner.

Jack (katsoo Marioniin): Onko tämä kuulustelu?

Marion: Tervetuliaisiksi.

Jack (katsoo taas isää): Sound and Fury.

Jeannot: Mitä?

Marion (tulkitsee):  Ääni ja vimma.

Jeannot: Henry Miller.

Jack: Maanpakolainen, edellä aikaansa.

Jeannot: Seksi.

Jack: Niin, seksi.

Jeannot (katsoo ilkikurisesti): Sex is cool. Miller "Sexux, Plexus".

Ruoan jälkeen he alkavat tutustua turisteina Pariisiin. Käyvät mm. Jim Morrisonin haudalla, koska Jack haluaa sitä. Jack ottaa kuvan ja he jatkavat matkaa. Marion ja Jack liikkuvat taksilla, ja jokaisen taksikuskin kanssa Marionilla on yhteenotto. He ovat rasisteja ja seksistejä amerikkalaisten stereotypioiden mukaisesti.
Kun he liikkuvat taksin ulkopuolella, Marion törmää jatkuvasti eksiinsä, mikä herättää Jackissä mustasukkaisuutta aina vainoharhaisuuteen saakka. USA:ssa ei olla eksien ystäviä, ja Jack sanookin, että se on kerrasta poikki.

Jack: Oletko kaikkien eksiesi ystävä?

Marion: Vain joidenkin. Ranskassa pysytään ystävinä.

Silloin kun Jack ja Marion eivät riitele, Jack ottaa kuvia, mikä ärsyttää Marionia. Hän haluaisi olla Jackin, ei kameran kanssa ja kameran kohteena. Päivällä he käyvät isän galleriassa, illalla Marionin ystävän Vanessan juhlissa. Isän grafiikka tihkuu seksiä, mikä hämmentää Jackia. Äidin eksiä, myös naisia kuvattuna. Jackin päätä alkaa särkeä.

Kutsuilla kaikki puhuvat Jackin kanssa seksistä, ja hänen pinnansa alkaa kiristyä. Yksi poikaystävistä Manu kertoo, että Marion sai ensimmäisen kerran hänen kanssaan kunnon orgasmin. Marion oli kertonut aiemmin päivällä, että he olivat harjoittaneet vain suuseksiä, mikä herättää Jackissä aggressioita. Marion on valehdellut hänelle.

Jack: Se ei ollut pelkkä imu.

Marion: ?

Jack: Rakastelit hänen kanssaan. Manun!

Marion myöntää, ettää he harjoittivat seksiä ... vähän. Jack syyttää valehtelusta. Marion sanoo, ettei hän valehdellut. Orgasmistaan Marion puhui Manulle vain miellyttääkseen tätä, näin hän kertoo Jackille.  Marion muistuttaa Jackia, että hän oli jo 33-vuotias heidän tavatessaan. Ei mikään neitsyt, mikä ei Jackia lohduta.

Kotona seksi ei ota sujuakseen. Jack pitää itseään dildona, kun Marion haluaa olla hänen päällään. Tilanteesta tulee farssi. Marion tuntee itseään loukatun, mutta omalla tavallaan, riitelemällä he sopivat riitansa.

Toinen päivä Pariisissa alkaa katastrofilla. Vesiputki on haljennut. Jack ei jaksa nousta ylös, mutta Marion menee auttamaan. Jack kuitenkin katselee Marionia ja palomiehiä ylätasanteelta, ja jälleen kerran ymmärtää tilanteen väärin, kun ei ymmärrä kieltä. Luulee Marionin flirttailevan heidän kanssaan, ja sitä hän tekeekin, mutta ei sillä tavoin kuin Jack luulee. Menevät torille Jeannotin, ja Jackillä alkaa taas särkeä päätä nähdessään teurastettuja eläimiä, joita paloitellaan ostettaessa. Kävelymatkan torille isä on kansalaistottelematon, naarmuttaa koko matkan autoja, joista ei pidä. Jack on kauhuissaan, Marion ei sano mitään. Lopulta Jackin menettäessä hermonsa hän reagoi.

Marion: Isä tekisit sitä vaikka yöllä. Jack ei pidä siitä.

Jack: Hän ei pidä autoista.

Jeannot: Saasteet...

Jack: Niin, rupeaisit poliitikoksi.

Kotona Jack on tietokoneella, kirjoittelee, lähettää meilejä. Jean-Luc, se kissa, istuu vieressä. Marion kännykkään tulee viesti, eikä Jack voi olla katsomatta mikä se on. Seksiviesti yhdeltä eksältä Mathieulta, mikä kärjistää muutenkin tulehtuneen tilanteen.  Tekstarin jälkeen Marionin äiti kertoo, että hänellä oli vuonna 1969 lyhyt romanssi Jim Morrisonin kanssa, jolloin ihmiset nauttivat ruumiistaan. Jackin mielikuvitus alkaa laukata Marionin suhteen.

Jack (itsekseen): Äitikin on huora. (Silti naurahtaa ymmärtävästi Marionin äidille.) Se on kaunis tarina.

Jack alkaa selata Marionin tekstareita. Koska hän ei osaa ranskaa, hän yrittää sanakirjan avulla saada niistä selvää. "Hei pikku mussukkani. Nautit kun nuolen tussukkaasi." "Ikuisesti oma salamimakkarasi."

Jack ja Marion lähtevät jälleen taksilla kierrokselle Pariisiin. Jack vaikuttaa salamimakkaran nielleeltä, mutta ei sano syytä. Valokuvailee taksin ikkunasta. Marion kuuntelee musiikkia ja nauttii. Menevät syömään, ja jälleen Marion tapaa yhden eksän, jonka kanssa alkaa raivokkaasti riidellä - ja heidät heitetään ravintolasta ulos. Jack on täysin ulkopuolinen tilanteessa, eikä tiennyt mistä Marion ja mies riitelivät. Marion yrittää käydä jopa kaksi kertaa miehen kimppuun.

Ravintolan ulkopuolella Jack alkaa kysellä tekstiviesteistä. Jälleen Marion kertoo valkoisia valheita, kun Jack haluaa tietää mustavalkoisia totuuksia. Marion myöntää, että hänellä ja Mathieulla oli suhde juuri ennen kuin hän ja Jack tapasivat. Ja Jack on jatkanut viestien lähettelyä.

Marion: Jotkut niistä (viesteistä) ovat hauskoja. Voin kääntää sinulle. Ne eivät ole vakavia seksiviestejä.

Jack: Sinä siis valehtelit?

Marion myöntää valehdelleensa, mutta ei olleensa uskoton vaan halutakseen vain suojella Jackia. (Joka ei olisi ymmärtänyt - niin kuin ei ymmärtänytkään - tällaista tekstailua.)

Jack: Mistä minä sen voin tietää? (Mitä hän on tehnyt Mathieun kanssa) En tiedä mitä sinä pidät pahana. Syrjähypyt ja anaaliseksi on Ranskassa kuin kalassa käynti.

Marion pyytää anteeksi, mutta toistaa, että viestit eivät merkinneet mitään. Nyt vuorostaan Jack saa raivokohtauksen. Marion ei niele Jackin arvostelua. Hänestä Jack pitää häntä jonakin typeränä alkuasukkaana, intiaanina. Loppupäivän pariskunta kuljeskelee yksikseen ympäri Pariisia. Jack käy hampurilaisravintolassa, Marion Mathieun luona ja yrittää selvittää sotkun.

Illalla he tapaavat Marionin kotona. Neljä tuntia keskustelua. Lopputulos: ei ole helppoa olla suhteessa ja hyväksyä toista sellaisenaan kaikkine vikoine ja puutteineen.

Elokuvaa huipentuu filosofiseen ajatukseen ja Jackin ja Marionin riehakkaaseen tanssiin illalla ravintolassa.

Marion: Mutta suhteiden lopettamisellakin on rajansa. Vaikka tämä henkilö ärsyttäisi sinua 60% ajasta, et silti voi elää ilman häntä.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

"Hiljaisuus"

Ingmar Bergmanin "Hiljaisuus" (1963) on elokuva, jonka olen nähnyt ehkä kolme kertaa. Yleensä jotenkin sattumalta, enkä ole katsellut sitä kertaakaan erityisen keskittyneesti. - Elokuvan verkkainen tunnelma jotenkin aina, automaattisesti välittyy, siirtyy minuun katsojana. En tiedä mikä sen saa aikaan ja käykö muille samoin.

Yhden Peter von Baghin esittelyn muistan, jossa hän kehui mm. elokuvan kuvausta. Hän poimi esimerkiksi elokuvasta kohtauksen vanhan miehen ja pienen Johanin kohtaamisesta hotellissa - jossain päin sotaan joutuvaa Eurooppaa -, joka kuvattiin muutamalla lyhyellä otoksella. - Itsekin kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen, millä tavoin kameramies katsoi maailmaa pikku pojan silmin ujona, uteliaana, varovaisena. Seksikohtauksiakin elokuvassa oli, mikä sai ihmiset teattereihin. Bergman vaikutti mm. Jörn Donnerin 70-luvun elokuvakokeiluihin.

Elokuva on Bergmanin omien lausuntojen mukaan viimeinen hänen uskonnollissävytteisistä elokuvistaan, jotka alkoivat "Seitsemällä sinetillä" (1957). Joskus on väitetty, että elokuva on osa kolmen elokuvan trilogiaa, mutta Bergman itse on pitänyt elokuvia toisistaan riippumattomina.

"Hiljaisuus" (1963) on niputettu yhteen modernin elokuvan klassikoiden Resnais'n, Antonionin ja Bunuelin 60-luvun alun elokuvien kanssa. Se otettiin innostuneesti vastaan ympäri Eurooppaa ja USA:a. Tosin elokuvan seksikohtauksia sensuroitiin. Elokuvassa näytettiin mm. naisen masturbointia, virtsaamista ja seksin harjoittamista teatteriesityksen aikana takapenkillä. - Itse en muista nähneeni masturbointia tai virtsaamista. Eikä se elokuvan kokonaisuuden kannalta tietysti ole olennaista.

Päähenkilöitä on kolme, kaksi sisarusta Ester ja Anna sekä Annan 8-vuotias poika Johan, jotka ovat aluksi junamatkalla jossain päin Eurooppaa ja saapuvat muutamaksi päiväksi hotelliin, josta heidän on tarkoitus jatkaa taas matkaansa. Elokuva kuvaa matkaa kaupunkiin, hotellissa olemista ja sieltä lähtemistä.

Katsoja ei aluksi tiedä, mitä tekemistä kolmella kuvatulla henkilöllä on keskenään. Elokuvassa ei puhuta paljon. Ollaan enimmäkseen hiljaa. - Vähän aikaa luulin vanhempaa sisarta Esteriä Annan äidiksi. He vaikuttivat hieman myös rakastavaisilta, läheisimmiltä kuin perheenjäsenet yleensä. Varmaa oli, että Ester oli vakavasti sairas, hänellä oli selvästi tuberkuloosi, sillä hän yski verta. Vähitellen vahvistui käsitys, että hän oli todella sairas, ja teki kuolemaa, mikä herätti kysymyksen, miksi kuolemaa tekevä nainen on raskaalla loma- ja/tai työmatkalla yhdessä sisarensa ja tämän pojan kanssa? Ester teki hotellihuoneessa vähän aikaa jotain käännöstyötä.

Siskosten välinen kommunikaatio ei selvästikään sujunut, eivätkä suhteet siksi olleet erityisen lämpimät. Heidän välejään hiersivät jotkin asiat, mutta he eivät puhuneet niistä. Katsoja joutuu arvailemaan, keksimään, mistähän tässä mahdollisesti on kyse. Vastauksia kysymyksiin ei tule. - Nuoremman sisaren Annan avoimen seksuaalinen käyttäytyminen häiritsi Esteriä. Aina kun oli tilaisuus, hän yritti livahtaa baariin tai tanssilattialle tms. Ester epäili, ettei hän halua muuta kuin iskeä miehiä, mikä ei pitänyt paikkaansa, ja mikä ärsytti Annaa. Ja provokatiivisesti hän iskikin vastakkaisessa huoneistossa asuvan miehen, mitä ei oikeastaan edes halunnut tehdä. Ester puolestaan halusi viettää aikaansa sisarensa kanssa, ehkä keskustella ja muuten oleilla yhdessä tämän kanssa. Tätä ei taas Anna ymmärtänyt. Hänestä ei selvästikään ollut mitään mieltä nököttää hotellihuoneessa. Hän ei nähnyt tai ei piitannut siitä, miten sairas Ester oli, eikä tämä voinut lähteä hotellihuoneesta ravintolaan, vaikka olisi halunnutkin.

Parin päivän kärvistelyn jälkeen oli lähdön aika. Ester oli hyvin huonossa kunnossa, ja hän sanoi jäävänsä hotelliin. Se ei Annan ja Johanin menoa haitannut. Annalle oli yksi ja sama, jäikö sisar hotelliin vai ei. He ainakin lähtisivät. Vielä samana päivänä Anna kuoli yksinään hotellihuoneeseen. Tukehtui kuoliaaksi, kun ei saanut happea. Hän selvästi koki Jumalansa hyljänneen hänet, jättäneen yksin vieraiden ihmisen joukkoon, joiden kieltä hän ei edes ymmärtänyt, vaikka kielenkääntäjä olikin.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

"Dracula"

Francis Ford Coppolan "Dracula" (1992) on dracula-elokuvien ehdontonta eliittiä, vaikka kuuluisin kreivi Dracula on varmastikin Bela Lugosi.

Kertomuksen kreivi Draculasta kirjoitti alun perin Bram Stroker vuonna 1897. Ensimmäinen lyhentämätön käännös suomeksi ilmestyi kuluvana vuonna. Kirjan on kääntänyt paremmin runoilijana tunnetuksi tullut Jarkko Laine.

Coppolan "Draculan" sanotaan noudattavan ehkä parhaiten alkuperäistä Bram Strokerin kauhutarinaa. Mutta mielenkiintoisia erojakin on. Coppola on rakentanut Draculan ja modernin opettajattaren Mrs Mina Harkerin välille rakkaustarinan. Kehitelmä antaa loogisen selityksen sille, miksi kreivi Dracula halusi tuoda vampyyrinsä juuri Lontooseen. Tosin Dracula oli jo päättänyt Lontoon kiinteistöbisneksistä ennen kuin hän sai tietää Minan olemassaolosta. Mutta paholaisen pojan tuskin voi odottaa noudattavan tavanomaista rationaalista päättelyä. (Toinen selitys on, että Jumalan näkymätön käsi ohjaa kreivi Draculan kohtaloita. Kolmas sattuma...)

Dracula näkee Minan uudelleensyntyneenä vaimonaan, ja Mina rakastuukin Lontoon kaduilla kohtaamaansa komeaan, nuoreen kreivi Draculaan, vaikka on vahvasti sitoutunut tulevaan mieheensä Jonathan Harkeriin. Samaan aikaan kun Mina rii'ustelee kreivin kanssa, sulhanen on vankina kreivin linnassa Transsilvaniassa, jonne oli tullut tekemään kiinteistökauppoja. Kun Jonathan lopulta onnistuu pakenemaan linnasta, ja Mina saa nunnaluostarista sähkeen, Mina on heti valmis lähtemään manner-Eurooppaan ja menemään naimisiin sulhasensa kanssa. Kreivi jää lehdelle soittelemaan. Joten ristiriitainen on Minankin maailma.

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, Mina jatkaa suhdettaan kreivi Draculaan, miesten jahdatessa kreivin vampyyreitä ympäri Lontoota. Minasta tulee, ainakin hetkeksi, itsestäänkin vampyyri ja hän vannoo ikuista rakkautta kreivi Draculalle samalla tavoin kuin vähän aikaa aiemmin Jonathanille. Minaa ei hetkeä kauempaa häiritse edes se, että kreivi on imaissut kuiviin ja saattanut kadotukseen hänen parhaan ystävättärensä Lucy Westenran.

Kun vampyyrijahti on tuottanut toivotun tuloksen, kreivi Draculalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta häntä koipien välissä kotiinsa Transsilvaniaan. Jahtaajat eivät jätä häntä kuitenkaan vieläkään rauhaan vaan haluavat päästä lopullisesti eroon kaikista vampyyreistä. Jahtia johtava van Helsing hypnotisoi Minan (tämän suostumuksella), millä tavalla he saavat koko ajan tietoa kreivin liikkeistä. Minalla on suora linja mielensä kautta kreiviin. Mina kuulee, miten laineet lyövät laivan kylkiin ym., mistä he arvaavat, että Dracula on jo päässyt livahtamaan Lontoosta.

Loppukahakka tapahtuu linnan pihalla. Kreivi Dracula saa seipäästä sydämeensä, mutta ei kuole heti. Mina pelastaa hänet linnan porteista sisään, ja he menevät linnan kappeliin, jossa 1400 - luvulla joutuivat eroon toisistaan. Kreivi Dracula anoo, että Mina / Elizabetha tappaisi hänet, jotta tämä ei joutuisi uudelleen kadotukseen vaan tällä kertaa hänen sielunsa pelastuisi. Kiihkeää rakkauttaan Draculaan vannova Mina tekee tämän toiveiden mukaisesti - ja antaa lopullisen kuoliniskun sekä mestaa Draculan pään irti. Tuloksena on että niin Elizabethan kuin Draculankin sielut lopulta pelastuvat Jumalan armosta. Alttaritauluun ilmestyvät molempien hahmot matkalle kohti taivaita. Tunnelma kappelissa on harras.

Linkit: Bram Stoker's Dracula (1897)
http://www.gutenberg.org/etext/345

55 Dracula Movies You Should See Before You Die
http://www.eeriebooks.com/blog/horror-movies/55-dracula-movies-you-should-see-before-you-die/

torstai 15. heinäkuuta 2010

"Tohtori Jekyll ja Mr Hyde"

R. L. Stevensonin "The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde" (1886) pienoisromaani on yksi filmatuimmista kauhutarinoista. Sen pohjalta on tehty pitkälti toistasataa elokuvaversiota (n 125), myös suomeksi. Joten jokin tässä suhteellisen suppeassa tarinassa on vetänyt ihmisiä puoleensa.

Viimeisin "Tohtori Jekyll ja Mr Hyde" (2002) on Maurice Phillipsin ohjaama TV-elokuva, ja se näytettiin jokin aika sitten MTV3:lla.

Alkuperäinen kertomus on oman aikansa tuote. Moderni yhteiskunta oli vasta muotoutumassa, ja ihmiset olivat kiinnostuneita mm. psyykkeeseen liittyvistä kysymyksistä joutuessaan jatkuvasti tekemisiin itselleen vieraiden ihmisten kanssa. - Pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen Lontoota kuohutti ensimmäinen massamurhaaja Viiltäjä-Jack, joka tappoi prostituoituja.

Stevensonin romaani tiivisti sen aikaisen käsityksen ihmisen mielen toiminnasta. Samaan tapaan kuin myöhemmin Freudilla ihmisellä oli jonkinlainen yliminä (Tri Jekyllin minä) ja alitajunta (Mr Hyde) sekä tohtorin omaan taustaan liittyvä porvarillinen minä, jota pidettiin itsestäänselvyytenä. - Pahuus liitettiin alitajuntaan, hyvyys yliminään. Yliminän, Tri Jekyllin, tehtävä oli hallita pientä lasta sisällään, joka halusi tehdä pahaa. Joka ei osannut erottaa oikeaa väärästä.

Tohtorin kertomus alkaa sillä, miten hän kertoo olevansa tietoinen sisällään olevasta pahuudesta. Omalla kohdallaan hän ei pidä sitä ongelmana, mutta hänen ympärillään on paljon pahuutta. Pahuus tarkoittaa mm. (työväenluokkaisia) huvituksia, prostituutiota, pelaamista ja viinan juontia. Tilanteesta tohtori Jekyll löytää kunnianhimoisen missionsa. Hän alkaa kehittää lääkettä, joka eliminoisi pahuuden ihmisistä, jotta viiltäjä-jackejä ei pääsisi tulemaan. Mutta hän tunnetusti epäonnistuu katkerasti - ja tekee lopulta itsemurhan.

Uusin "Tohtori Jekyll ja Mr Hyde" -elokuva on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Esim. Suomessa sitä on pidetty yleensä keskinkertaisena elokuvana verrattuna vuosien 1931 ja 1941 elokuviin, jotka noudattelevat pilkulleen alkuperäistä tarinaa ja ovat perinteistä kauhua.

Jotkut pitävät viimeistä elokuvaa parhaana versiona. Ero näkemysten välillä on suuri. Viimeisimmässä versiossa ei korosteta hyvä ja pahan, Jekyllin ja Hyden, eroa, mikä saattaa hämmentää. Myös tohtori Jekyll on kauhea, myös Hydessa on jotain hyvää. Hyvä ja paha ovat sekoitus, eivät mustavalkoinen asetelma kuin alkuperäisessä kirjassa.

Kirjassa mennään erojen korostamisessa ajan psykologisten käsitysten mukaisesti äärimmäisyyksiin. Rikollisen ja pahan on näytettävä myös sellaiselta. Mr Hyde on pieni, ruma ja karvainen kun taas Tohtori Jekyll on suuri, komea ja huolitellun näköinen mies.

Elokuvassa Mr Hyde ja Tohtori Jekyll ovat samannäköisiä. Katsoja ei voi ulkoisten piirteiden, ehkä vain joidenkin ilmeiden perusteella, erottaa hyvän pahasta. Tohtori Jekyllin persoonallisuus on selvästi jakaantunut. Hänellä on kaksi minää. Paha ei ole pelkästään alitajuntaa, eikä hyvä (kristillistä) moraalia edustava yliminä.

2000-luvun ihmisille elokuva on ajankohtainen siksi, että lääkeaineita käytetään yhä enemmän psyyken ongelmien sääntelyssä. Sikäli Tohtori Jekyllin työ on jatkunut aina tähän päivään asti ja jatkuu edelleen. Tämän päivän paha mielessä on mm. masennus, johon käytetään aina vain enemmän lääkkeitä. Myös aiemmin esim. lobotomialla hoidetty skitsofrenia pysyy nykyään lääkeaineilla kurissa jne. jne.

Elokuva on tieteen kritiikkiä, tieteen, joka tapahtuu piilossa valvovilta silmiltä yritysten laboratorioissa. Pahan eristämisestä mielestä lääkkeillä on varmasti rajansa. Jossain vaiheessa on puututtava siihen, mikä yhteiskunnassa aiheuttaa laajamittaista psyykkistä vammautumista.

Tohtorin tarina opettaa miten hyvä tahto, tahto hyvään, ei riitä. On oltava myös keinoja varmistaa, että tahdottu hyvä myös toteutuu halutussa muodossa. Ja onko tuo tahdottu hyvä myös kohteena olevien ihmisten kannalta hyvä asia vai vain tahtojan kannalta edistyksellistä. Tohtori Jekyll sai haluamiaan kiksejä, hän vapautui estoistaan rohdoillaan. Kyse ei ollut pelkästään pahuudesta vaan puhtaan porvarillisesta nautinnonhalusta. Samaan aikaan siitä kuitenkin aiheutui muille haittaa. Hän toistuvasti pieksi rajusti rakastellessaan prostituoidun, joka suostui siihen, koska tohtori maksoi hyvin. Hän tunsi itsensä viriiliksi ja nuoreksi, aistit olivat valppaana kuin ihmissudella, mutta samaan aikaan katuja vaelteleva eläin pahoinpiteli ihmisiä ja sai siitä nautintoa.

Elokuva on myös kertomus miesten ystävyydestä, ja mitkä ovat pitkällisenkin ystävyyden rajat. Lakimies herra Utterson,  tohtori Lanyon, Sir Danvers Carew ja Richard Mr Enfield sekä tohtori Jekyll muodostavat miesverkoston, jotka olivat jatkuvasti yhteyksissä toisiinsa. He luottivat toisiinsa ja olivat valmiita uhrauksiin toistensa puolesta. Mr Hyden tulo kuvioihin tohtori Jekyllin ystävänä sekoitti ryhmän dynamiikkaa. Muut eivät ymmärtäneet mistä oli kyse ja he epäilivät kaikkea muuta kuin sitä, mistä todellisuudessa oli kyse. Kun totuus paljastui, silloinkin he vielä suojelivat vanhaa ystäväänsä. Itsemurha oli ikään kuin Jekyllin rangaistus synneistään ja itsessään herättämästään pahuudesta, joka ei ollut tahallista. Hän oli siis syyntakeeton tehdessään rikoksiaan. Mutta syyllinen siihen, että lähti kokeilemaan ihmisyyden rajoja kehittelemällä rohtojaan ja testaamalla niitä hallitsemattomasti itseensä.

Elokuva käsittelee hienosti myös muiden kuin tohtori Jekyllin moraalia. Lakimies Utterson venyttää laillisen ja laittoman välistä rajaa, kun kyse on ystävyyden ylläpitämisestä. Sir Danvers Carew katsoo läpi sormien tohtori Jekyllin kokeiluita, koska hän itse saattaa hyötyä niistä parlamenttivaaleissa. myös Jekyllin palkoolliset käyttävät tilannetta hyväkseen hyötyäkseen Jekyllin kustannuksella. Lopulta näyttää siltä, että hyväntahtoisesta Jekyllistä ja hänen toisesta minästään Hydestä tulee yhteiskunnan uhri.

Edes mielisairaala ei piittaa potilaistaan, sillä elokuvaan on rakennettu juonikuvio, jossa mr Hyde alun pitäen onkin aito potilas, joka sattumalta kuolee juuri ennen kuin Jekyll on saamassa hänet käyttöönsä - ja Jekyllin täytyy tämän takia alkaa tehdä kokeita itsellään.

Linkki: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
http://www.gutenberg.org/etext/43

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

"Orlando"


Ihastuttavimpia ja riemastuttavimpia kirjoja, joita olen kuluneen vuoden aikana lukenut on Virginia Woolfin "Orlando" (1928). Sally Potterin "Orlando" (1993) on myös toinen Woolfin teosten pohjalta tehty elokuva, jonka löysin paikallisesta Hämeenlinnan pääkirjastosta. Toinen on Marleen Gorrisin ohjaama "Mrs Dalloway" (1997). "Mrs Dalloway" (1925) puolestaan oli Woolfin läpimurtoteos. Toki hän oli kirjoittanut kolme romaania jo ennen tätä teosta.

"Orlando" kertoo kuvitteellisen henkilön Orlandon elämänkerran vuodesta 1588 vuoteen 1928, jolloin Orlando on noin 35-vuotias. Joten mistään aivan tavallisesti henkilöstä ei ole kyse. Lisäksi Orlando vaihtaa 1700-luvun alussa sukupuolta, mistä aiheutuu omat ongelmansa. Tuolloin hän oli Englannin suurlähettiläänä Turkissa. Koti-Englannissa hänellä on mm. vaimo ja kaksi lasta, ja tuohon aikaan nainen ei voinut omistaa mitään.

Elämänkerta alkaa kuningatar Elizabethin ajasta, jolloin mm. Shakespeare vaikutti Englannissa. Orlando jopa näkee yhden hänen teatteriesityksensä Othellon rakastajattarensa venäläisen Sasha Romanovitsin kanssa. Pitkän elämänsä aikana hän tutustuu Englannin kirjallisuuden kuuluisuuksiin. Ensimmäisenä hän kutsuu kotiinsa runoilija Robert Greenen, joka jäi historiaan Shakespearen arvostelijana. Hän piti tätä pyrkyrimäisenä variksena. Ja näyttelijänä Shakespeare ehkä olikin sellainen. Siksihän hän näytelmäkirjailijaksi ryhtyikin.

Orlando on koko elämänsä ajan aatelinen, yläluokkaa, ja hänellä on mahdollista saada nimensä historiaan runoilijana ja muotokuvansa maalattua ja tulla sillä tavoin kuolemattomaksi. Mutta Orlando halusi vain yhtä asiaa. Seuraa. Aluksi Orlando kirjoitti enimmäkseen näytelmiä, joilla hän pääsi kuningattaren suosioon ja sai vakaan yhteiskunnallisen aseman.  Mutta hän kirjoitti myös runoja, jotka hänen suuresti arvostamansa runoilija Green täysin tyrmäsi. Orlando poltti vihoissaan runonsa ja jätti jäljelle vain yhden runoelman "Tammipuun", jota hän piti mukanaan koko elämänsä ajan, ja jota hän vähitellen paranteli. Vuonna 1928 hän sai "Tammipuusta" kirjallisuuspalkinnon - naisena. Maineensa huipulla hän ajattelee vain yhtä asiaa - miestään. "Ekstaasi!", huusi Orlando, "ekstaasi!" "Marmeduke Bonthrop Shelmerdine!", hän huusi ja tarkoitti miestään seistessään tammipuun varjossa ja odottaessaan miehensä saapumista.

Ja lopulta Orlandon mies saapuu, minkä jälkeen kirjan viimeiset sanat: "Ja keskiyön kahdestoista lyönti kajahti; keskiyön kahdestoista lyönti, lokakuun yhdentenätoista päivänä, vuonna 1928". Kyse oli päivästä jolloin kirja julkaistiin Lontoossa. - Toisin kuin kirjassa elokuvassa Orlandon elämän mieheksi osoittautuu hänen poikansa. Siis 90-luvun menestyneen yksinhuoltajan näkökulma, joka valitsee ekologisista syistä moottoripyörän urheiluauton sijaan.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

"Suljettu saari"

"Suljettu saari" on elokuva, joka on nähtävä. Mihinkään muuhun johtopäätökseen en voinut päätyä, kun kuulin kahden henkilön keskustelevan siitä. Päätymättä mihinkään. Scorsesen "Suljetun saaren" ensi-ilta oli viime helmikuussa, ja sen käsikirjoitus ei juuri poikkea Dennis Lehanen "Suljetusta saaresta" (2003).

Psykologinen trilleri hämmentää katsojan viimeistään elokuvan viimeisissä kohtauksissa lopullisesti. Mistä tässä kaikessa lopulta oli kyse, voinko sanoa mitään varmaa, mitä saarella oikein tapahtui?

Alussa kaksi Yhdysvaltain liittovaltion tutkijaa Edward "Teddy" Daniels ja Chuck Aule saapuvat saarelle, joka on vankimielisairaala. Heidän tehtävänään on etsiä sellistä salaperäisesti kadonnutta naisvankia. Mutta kyse on päätutkijan Edward Danielsin kohdalla enemmästäkin. Hän epäilee, että saarelle on vangittu hänen vaimonsa surmaaja, jota hän haluaa kovistella - mahdollisesti jopa surmata. Daniels on II maailmansodan veteraani, joka näkee painajaisia niin väkivaltaisesti kuolleesta vaimostaan kuin sodan aikana näkemistään leireistä ja tappamistaan ihmisistä. Lisäksi hänellä on voimakkaita päänsärkykohtauksia, jolloin hän näkee valvetilassakin harhoja. Satunnaiset esineet ym. laukaisivat mielikuvia Dolores-vaimosta.

Mielensisäisten tapahtumien tulkinta vaatii katsojalta persoonallisuutta, joka on joustava ja joka mahdollistaa näkökulmien vaihtamisen ja luopumisen varmoina pidetyistä olettamuksista, joita hänellä on elokuvan aikana muodostunut. Jos katsoja ei lopussa vaihda näkökulmaansa, hän on samassa tilanteessa kuin elokuvan päähenkilö Edward Daniels. Hän joutuu torjumaan (elokuvan) todellisuuden, koska todellisuuden paine on käynyt liian voimakkaaksi. Katsoja ehkä jossain vaiheessa huomaa, että ikään kuin hänen omassa psyykessään ei kaikki ole aivan kohdallaan. Kertomus murtaa minän eheyttä, halun samastua päähenkilöön. Jossain vaiheessa katsojan on hylättävä päähenkilönsä ja tarkkailta tapahtumia sivullisena - ja vain ihmeteltävä, että näinkin voi käydä.

Syyttä ei Scorsesen trilleriä ole verrattu esimerkiksi Hitchcockin "Vertigoon" (1958), sillä katselukokemus on yhtä huimaava ja kamerankäyttökin muistuttaa sitä, mitä se on mestariohjaajan teoksissa. Myös "Vertigon" juoni on niin mutkikas, ettei se välttämättä kerta katsomalla avaudu, mikäli katsoja ei ole koko ajan tarkkana ja pohdi näkemäänsä. "Vertigon" entistä poliisia vedätetään kunnolla, ja katsoja joutuu vedätykseen mukaan. Vasta aivan, aivan lopussa selviää, mistä kaikessa oli kyse. Selitys on lopulta yksinkertainen, vaikka juonikuvio on mutkikas. George Roy Hillin "Puhallus" (1974) on toinen huippuesimerkki tällaisesta huijauksesta, johon tosin katsojaa ei oteta mukaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin. Vainoharhaisen 50-luvun kuvauksesta tulee mieleen Ron Howardin "Kaunis mieli" (2001).

Mikä on totta, mikä fiktiota "Suljetussa saaressa"? Kysehän on lopulta kertomuksesta, joka on alusta loppuun asti fiktiota. Katsoja johdatetaan kertomuksen maailmaan Teddy Danielsin kautta. Katsoja ei voi heti aluksi voi epäillä, että Teddy on vain jonkun toisen henkilön luoma mielikuvitushahmo, jonka nimi on Danielsin nimen anagrammi eli Andrew Laeddis. Samoin kuin karanneen naisvangin Rachel Solandon nimi on anagrammi hänen vaimonsa nimestä Dolores Chanalista. - Tietysti voidaan saivarrella. Voivathan salakieliset viestit olla vain keino osoittaa Teddy Daniels mielisairaaksi, ja ehkä häntä on järjestelmällisesti huumattu niin kuin hän itse epäilee tms. Kuitenkin nimenomaan Danielsin itse koko ajan etsii ympäriltään mitä mielikuvituksellisimpia salakielisiä viestejä, joita pyrkii tulkitsemaan.

Jos ja kun tapahtumat saarella ovat etukäteen suunniteltua huijausta, minkä takia tällaiseen huijaukseen on ryhdytty? Tohtori J. Cawley antaa eri vaiheissa vihjeitä. Hän esim. uskoo pystyvänsä pelkällä puhumiseen perustuvalla terapialla vaikuttamaan vankeihin, jopa parantamaan heitä. Andrew Laeddis alias Teddy Daniels on tässä tapauksessa vanki, jonka kanssa hän on tekemässä koetta.  - Pelissä on paljon, mikä paljastuu kirjan lopussa. Mikäli Andrew myöntää olevansa Andrew, hän välttyy etuotsalohkon lobotomialta; ja hänellä on toiveita vapautua jossain vaiheessa vankilasta. Laeddis on vankilassa siksi, että hän tappoi vaimonsa, koska vaimo oli tappanut heidän kolme lastaan mielenhäiriössä.

Kirjan ja myös elokuvan loppu on ironinen. Ensin näyttää siltä, että Andrew Laeddis läpäisi testin, mutta sitten hän alkaa taas puhua sekavia kuvittelemalleen toiselle etsivälle Chuck Aulelle, joka itseasiassa on hänen lääkärinsä. Hetken kuluttua saapuvat valkotakkiset, jotka vievät, epäilemättä, Andrewin pieneen operaatioon.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

"Marie Antoinette"

Ehkäpä Sofia Coppolan "Maria Antoinette" (2006) näytettiin Nelosella eilen siksi, että hänen seuraava elokuvansa "Somewhere" (2010) on tulossa elokuvateattereihin. Trailereiden mukaan elokuva kuvaa näyttelijäisän ja 11-vuotiaan tyttären läheistä suhdetta. Seksiäkin elokuva tihkuu niin kuin "Marie Antoinette".

Näkökulma Ranskaan on Hollywoodin. Hyvänä muistutuksena ranskalaisille ja englantilaisille, että jo Ludwig XVI tuki USA:n itsenäistymistä eikä se tapahtunut vasta Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen. Kuningas kutsui koolle myös Kansalliskokouksen ensimmäisen kerran 150 vuoteen. - Kuningas ei kumouksen jälkeen ollut enää kuningas Jumalan vaan säätyjen armosta. Demokratian pohja ei ollut - sanottiin - kristinuskossa vaan keskenään nahistelevissa säädyissä, jolloin nytkin kansan köyhimmät unohdettiin mikä on jatkunut tähän päivään asti. Asiasta on turhaan syytetty nuorta Ranskan hallitsijapariskuntaa. - Suomen hallitusmuodon presidenttikeskeisyys on ranskalaista perua.

Niin kuningas kuin kuningatar Marie Antoinette olivat sivistyneitä ja valistuksen kasvatteja. Tosin kuningatar oli saanut Itävallassa kehnon koulutuksen säätyläisnaiseksi. Kuningatar luki Jean-Jacques Rousseau'ta ja halusi jossain vaiheessa yksinkertaista elämää luonnon ehdoilla. Paljon tunnetummaksi hän on tullut kerskakulutuksestaan, ja Ranskan maine muodin mekkana sai alkunsa. 2000-luvulla tällaisesta kuningattaresta pidettäisiin korruptoituneiden oikeisto-, vasemmisto- ja keskustapoliitikoiden sekä kirkkoa ja puolueita hännystelevien, tuiki sovinnaisten mies- ja naispresidenttien sijaan.

Coppolan kuvamaailma antaa Marie Antoinettesta toisenlaisen kuvan kuin mitä historiankirjoissa. 15-vuotiaana hänet kihlattiin Ranskan kruununperijän kanssa, ja 19-vuotiaana hän tuli kuningattareksi. 47-vuotiaana hänet mestattiin, joten rauhallisia eläkepäiviä hän ei ehtinyt viettää. - Elokuva onneksi päättyy siihen, kun kuningasperhe lähtee kansanjoukkojen painostuksen vuoksi vapaaehtoisesti Versailles'ta, ennen kuin heidät pidätettiin. - Romanssikin Marie Antoinetten elämään mahtuu suomalaisen, kantahämäläisen Harvialan kartanon kreivin Hans Axel von Fersenin kanssa. Oma mies ei sänkypuuhista paljon perustanut, vaikka yhteisiäkin lapsia syntyi. Kruununperijä saattaa siis olla täkäläistä perua! Suomen kuningasta olisi valtiollisen itsenäistymisen aikaan Saksan sijaan voitu perustellusti hakea myös Ranskasta.

Tunnelma on paikoittain riehakas ja iloinen, mutta Versailles'in määrällisesti suuren hovin ja säätyjen juonitteluiden varjostama, mikä on ajalta ennen Ludwig XVI:ta ja Marie Antoinettea. He yrittivät rikkoa hovietikettiä. Hallitsijaparia, varsinkin itävaltalaista Marie Antoinettea vastaan juoniteltiin hovin ulkopuolellakin - ja varsinkin siellä. Hänestä tehtiin pilkkalauluja ja -pamfleteita, ja hänen mainettaan mustattiin mitä ehdittiin. Suurimmaksi osaksi syyttä.  Hänen suurin syntinsä varmasti oli valtion varojen hulvaton käyttö, mutta toisaalta yhden ihmisen kulutuksella ovat rajansa, vaikka hän olisikin kuningatar.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

"Napoleon Dynamite"

USA:ssa kolme MTV Award - palkintoa saanut "Napoleon Dynamite" (2004) tuli eilen Neloselta. Pienen budjetin ($ 400 000) kulttielokuva ei säväyttänyt ensimmäisellä katselukerralla. Ennemmin pani miettimään, mikä tästä elokuvasta teki niin suositun. Toisella katselukerralla kiinnittäisin huomiota kieleen. Ehkä siinä on sen clue.

Elokuvasta tulee mieleen komediaklassikko Forsythin "Gregory's Girl" (1981), joka on brittien suosituimpien elokuvien listalla jatkuvasti Kubrickin "Kellopeliappelsiinin" (1971) ja Attenboroughin "Gandhin" (1982) kanssa samalla tasolla, kärkipäässä. Elokuvasta "Gregory's Girl" ilmestyi vuonna 2009 suomeksi tekstitetty DVD, joka on ainakin CDON.COM:in kautta saatavissa.

Millaiset vanhemmat antavat lapselleen nimeksi Napoleon? Ja jättävät lapsensa isoäidin kasvatettavaksi. Ehkä nämä kysymykset kertovat paljon ajasta, jota 2000-luvulla eletään. 30 vuotta sitten Gregory on tavallinen perhepoika, ehkä hieman omalaatuinen, mutta valloittava persoona. Napoleonia ei voi sanoa mitenkään erityisen valloittavaksi, esim. IMDb:n katsauksissa katsojat pitävät häntä luuserina. Toki hän valloittaa Debin sydämen, mutta elokuva ei keskity heidän suhteensa kuvaukseen.

Napoleon Dynamite (= itse keksitty lisänimi) saa huomiota muilta koululaisilta vasta esittäessään ex tempore koko koulun edessä tanssiesityksen, jonka hän on opetellut VHS-videon avulla, jonka löysi kirpputorilta. Esitys liittyi koulun vaaleihin, joissa Napoleonin paras kaveri viiksekäs meksikolainen Pedro oli ehdolla ja häntä vastassa on koulun kaunotar, suosittu seurapiirityttö. Kukaan tuskin uskoi Pedron mahdollisuuksiin ennen Napoleonin räjähtävää esitystä.

Elokuva kuvaa Napoleonin värikästä elämää koulussa ja koulun ulkopuolella. Hänen veljensä Kip alkaa tehdä "ovelta ovelle" - myyntibisnestä heidän setänsä Ricon kanssa, ja Kip on hankkinut netin kautta mustan detroitlaisen tyttöystävän, joka tulee bussilla häntä tapaamaan. - Jostain syystä elokuvan lopusta on poistettu kohtaus, jossa Kip ja hänen morsiamensa LaFawnduh menevät naimisiin.

Hahmot ovat kaikki omalla tavallaan koomisia mutta myös surkuhupaisia, eivätkä jollain tavoin ole aivan kiinni tässä hetkessä vaan esimerkiksi elävät menneisyydessä kuten Rico-setä, joka toistuvasti muistelee 80-luvun alkuaikoja.

USA:ssa elokuva on ollut kuitenkin niin suosittu, että siitä on tekeillä jatko-osa, joka ehkä hieman yllättäen on animaatio, missä projektissa alkuperäiset hahmot ja ohjaaja ovat kuitenkin mukana.

"Lyhyt elokuva tappamisesta"

Anttilan ALE:ssa saa Kieslowskin leffan "Lyhyt elokuvan tappamisesta" (1987) tällä hetkellä heinähintaan 5,95 läjättynä suuriin harmaisiin muuttolaatikoihin (ainakin Hämeenlinnan Anttilassa). Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) näyttää elokuvan 1.8.2010 teatterissaan Helsingissä, ja se on osa ohjaajan 10 elokuvan sarjaa "10 käskyä" (Dekalog), jotka on kaikki näytetty myös YleTEEMA:lla kesän aikana. - Älä tapa on se viides käsky.

Krzysztof Kieslowski kyseenalaistaa elokuvissaan kristinuskon yksioikoiset käskyt. (Älä sano sitä tai tee tätä.) Niitä kun voi harvoin noudattaa kirjaimellisesti, ja jos niitä noudatetaan kirjaimellisesti,  huomioonottamatta tilannetta, lopputulos voi olla mikä tahansa. Tässä tapauksessa kyse ei ollut tappamisesta sodassa - mikä sekin tietysti on kyseenalaista  - tai itsepuolustukseksi (vahingossa).

Kertomuksessa kouluttamaton (luultavasti), työtön, asunnoton 20-vuotias nuorimies  Yazek Lazar tappaa Waldemar Rekowski nimisen taksikuskin Varsovassa. Mitään kovin mielekästä syytä kuskin pahoinpitelyyn, ryöstöön ja murhaan ei ole. Kaikki vain jotenkin tapahtuu. Puolan rikoslain nojalla Yazek tuomittiin kuolemaan, hirttämällä.

Mitä Yazekin oikeudenkäynnissä tapahtuu, sitä elokuva ei kerro, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, miten tuomio täytäntöönpantiin, sen se kertoo. Samoin murha näytetään yksityiskohtaisesti. Kieslowski on provokatiivisesti valinnut näkökulmakseen syyllisen näkökulman (tuomiosta puhuttaessa). Keski-ikäinen taksikuski elokuvan alussa esitetään inhottavana tyyppinä, joka kiusaa ihmisiä ja vokottelee Yazekin ehkä 16-17-vuotiasta tyttöystävää.

Yazekin puolustusasianajajana on vastavalmistunut Piotr Balicki, joka on ilmeisesti puolustanut ensimmäistä rikollista asiakastaan henkeen ja vereen. Ja hävinnyt, mikä on hänelle kova takaisku. Heti oikeudenkäynnin jälkeen hän soittaa tyttöystävälleen ja sanoo: "Minä tässä. Hävisin täydellisesti."  Kun Piotr näkee ikkunasta, kun poikaa viedään vankienkuljetusautoon, hän avaa ikkuna ja huutaa: "Anteeksi, Jacek!" Ei muuta. Poika katsoo ylöspäin, ja hänet siirretään kuljetusautoon.

Piotr vaikuttaa masentuneelta. Hän koputtaa päätöksen tehneen tuomarin oveen ja sanoo: "Anteeksi, tiedän että tämä on vastoin sääntöjä..." – Niin on. "Ehkä minun olisi pitänyt esittää asia toisin..." – Puheenne kuolemanrangaistusta vastaan oli paras mitä olin kuullut vuosikausiin. Mikään muu rangaistus ei tullut kysymykseen. Ette tehnyt virheitä, ettei asianajajana ettekä ihmisenä vaikeista olosuhteista huolimatta. Oli mukava tavata teidät.  "Näkemiin." - Näkemiin.

Asianajajalla on on huono omatunto Yazekin takia. Hän ei ajattele niinkään, mitä ja miten tämä on tehnyt vaan miten hän on onnistunut palvelemaan asiakastaan, ja siinä hän on totaalisesti epäonnistunut.

Ennen tuomion täytäntöönpanoa, hirttämistä, Yazek pyytää Piotrin vielä luokseen. Yazek kysyy, miten hänen äitinsä voi, mitä tämä sanoi. Piotr kertoo, että äiti vain itki. Yazek pyytää Piotria välittämään äidilleen viestin mm. siitä, miten haluaa tulla haudatuksi. Hän käyttäytyy hyvin ystävällisesti ja korrektisti, ja on vaikea kuvitella, että Piotr keskustelee kylmäverisen murhaajan kanssa.

Olennaista on, ettei Yazek kadu tekoaan. Se ei tule millään tavoin esiin hänen puheistaan. Kun hän on miettinyt tapaustaan, hän pohtii vain, miten hän olisi voinut välttää ajautumasta sellaiselle elämänuralle kuin oli ajautunut. Hänen puheensa on tässä vaihetta elämää selvä elämisvalhe, mutta varmasti helpottaa kestämään tilannetta.

Itse hirttäminen Piotrin lähdettyä Yazekin sellista kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Piotr on prosessissa koko ajan läsnä. Yazek joutuu paniikkiin poistuttuaan sellistä ja rimpuilee vartijoiden käsissä. Hän ei halua kuolla. Kuljettamisen ajan teloituspaikalle hän on rauhallinen. Samoin tuomion lukemisen ajan. Kun hirttosilmukka lähenee, hän joutuu jälleen paniikkiin - ja heittäytyy lattialle. Hänet kiskotaan ylös, ja silmukka pujotetaan kaulaan. Muutamassa sekunnissa kaikki on ohi lattialuukun auettua.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

"Solaris"

Andrei Tarkovskin "Solaris" (1974) on yksi suurista tieteiselokuvista, jota tosin en ole koskaan jaksanut katsoa loppuun. Stalislaw Lemin "Solaris" (1961) on taas scifi-kirjallisuuden klassikko, joka vuosia sitten kulki käsieni kautta. Lukunautinto oli suurempi kuin nautinto monituntisesta kuvavirrasta. Sen muistan. Viimeisin, Steven Sonderbeghin "Solaris" (2003), sen sijaan jaksoi pitää koko ajan pihdeissään, vaikka elokuvassa oli myös pitkästyttäviä, pohdiskelevia jaksoja, jotka ilmeisesti kuuluvat scifi-kerrontaan.


Moderni minä-muotoinen kerronta jotenkin sopii Solarikseen, vaikka se ei alun perin ollut siinä mukana. Elokuvan minä, psykologi Chris Kelvin alias George Clooney on yksi suositummista tämän hetken näyttelijöistä, mitä tosin ihmettelen samoin kuin esim. Harrison Fordin tai John Waynen suosiota. Nämä miehet kun eivät varsinaisesti näyttele, he vain ovat, mutta ehkä siinä onkin se juttu.

Kaikki alkaa arkisesti niin kuin aina elokuvissa. Tohtori Klein saa puhelun Solariksesta, joka on jonkinlainen valomeri tai energikeskittymä, jota ihmiset ovat tutkimassa. Avaruusasemalla on alkanut yllättäen tapahtua kummia, mistä tohtori Gibarian ei halua puhelimessa sen tarkempaa kertoa. Hän pyytää - vaatii ystäväänsä tulemaan paikan päälle katsomaan mistä on kyse.

Klein lähtee Solarikseen, ja huomaa heti, että kaikki ei ole kohdallaan. Gibarian on tehnyt itsemurhan. Tämän pikku poika Michael kipittää pitkin avaruusasemaa, eikä asemalla pitäisi olla lapsia. Klein kysyy suoraan aseman johtajalta Gordonilta, mistä on kyse, mutta tämä ei vastaa.  Gordon sanoo vain arvoituksellisesti: "Ennen kuin Se alkaa tapahtua sinullekin ei kannata keskustella." Myöskään aseman toinen elossa oleva ihminen, tohtori Snow ei pysty sanomaan mitään valaisevaa. Joten Chris Klein jää odottamaan.

Ja Se alkaa tapahtua ensimmäisenä yönä. Hänelle ilmestyy hänen kuollut vaimonsa Rheya. Klein on tietoinen, että tämä fyysisestikin todellisen tuntuinen hahmo ei voi olla hänen vaimonsa. Klein houkuttelee Rheyan kopion moduuliin, jonka hän ampuu avaruuteen.

Sama toistuu seuraavana yönä. Rheya tulee taas hänen luokseen. Juteltuaan jonkin aikaa Rheyan kopio tajuaa, ettei hän voi olla Kleinin vaimo. Hän ei esimerkiksi muista mitään itsemurhasta, jonka on tehnyt. Ei myöskään edellispäiväisistä tapahtumista. Järkeiltyään aikansa asiaa Rheya haluaa, että hänet tuhotaan samoin kuin oli tuhottu muitakin samanlaisia klooneja. Chris panee tällä kertaa hanttiin, mutta Rheya huumaa Chrisin. Ja Rheyan kopion toivomusten mukaisesti Gordon tuhoaa hänet.

Johtaja Gordonin suunnitelmana on kloonien tuhoamisen jälkeen palata Maahan. Juuri ennen kuin he ovat lähdössä takaisin, Chris Klein huomaa jotain outoa. Ainoa ihminen, joka heidän lisäkseen on avaruusaluksella ei voikaan olla ihminen. Paneelien sisältä löytyy oikea Snow, jonka tämän kopio on tappanut. Kun kopio-Snowsta on päästy eroon, matka Maahan voi alkaa. Jostain syystä - epäjohdonmukaisesti - aluksessa talsivalle pikkupojalle, joka hänkin on klooni - ei tehdä mitään.

Matkan alussa Klein painii omantunnon tuskiensa kanssa. Hän ei haluaisi jättää kopio-Rheyaa, johon on rakastunut yhtä paljon kuin alkuperäiseen vaimoonsa. Hän päättää vime tingassa kiskoa kypärän päästään ja tapattaa itsensä. Ties mistä syystä. Kenties hän uskoo pääsevänsä kopio-Rheyan luo tällä tavoin tms. Tai hän vain muuten alkoi sekoilla.

Maahan tultuaan Gordon ei selvästikään ollut huomannut, mitä matkan alussa oli tapahtunut. Chrisistä oli tullut oma kopionsa, joka ilmeisesti oli hävittänyt alkuperäisen Chrisin ruumiin. Tohtori Klein jatkaa elämäänsä Maassa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaiken huippu on se, ettei hän ole aluksi tietoinen siitä, että on kopio. Vasta leikatessaan leipäveitsellä sormeensa hän huomaa, että haava paranee hetkessä - aivan kuten klooneille tapahtui. Nekään eivät saaneet haavoja tai kuolleet niin kuin ihmiset kuolivat vaan ne piti tuhota erityisellä laitteella.

Elokuvan ehkä turhankin liioitteleva loppukohtaus on, kun Chris tajuaa, että myös Rheyan klooni on selviytynyt maahan. Ja he voivat jatkaa elämäänsä Maan ensimmäisenä, luultavasti, kloonipariskuntana. Kuolemattomina. Tulee mieleen Oscar Wilden "Dorian Grayn muotokuva" (1890).