Suomalaiset kenties kaipaavat muita enemmän ikuista elämää kärsimyksellä, romantiikalla ja fantasialla höystettynä. Ja tätä höystöä elokuva sisälsi kiitettävästi.
Ikuista elämää kuvattiin vuodesta 1500 vuoteen 2500, joten tarinaan mahtuu niin historiaa, nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Ikuisen elämän ainoaksi rajoitteeksi paljastuu elämä itse ja sen ajallisuus. Filosofisesti aitohumanistista tyhmyyden ylistystä 1500-luvun Erasmus Rotterdamilaisen tyyliin. Ja mikäpä sitä on ylistäessä. Jatkuva viisaudesta, koulutuksen ja sivistyksen merkityksestä paasaaminen on varsin väsyttävää puuhaa katsojan kannalta katsottuna.
Opetus: kun löydät elämänpuun älä ahmi sen suloista mahlaa, mikä nopeuttaa kuolemaasi tässä elämässä, mutta samalla se tietysti nopeuttaa uuden elämän alkamista. Aronofskyllä on siis kunnon kierrätysmentaliteetti. Elämänpuun löydettyään voi jättää paskan elämän surutta taakseen, lopettaa sen liruttamalla elämänpuun makeaa mahlaa suoraan suuhun ja yrittää uutta elämää 500 vuoden päästä paremmalla onnella. Ei huono.
Tosin "Fountainin" visio ikuiseen elämään on aika masentava. Päähenkilö syntyy elokuvan aikana kolme kertaa uudelleen. Ensin Tomina, sitten Tomina ja vielä kerran Tomina. Siis varsinainen tom-tom-tom rytmi. Ensin Tom syntyy espanjalaisena konkistadorina Tom Creona, sitten amerikkalaisena lääkäri Tom Creona ja lopuksi zenbuddhalaisena maailmankaikkeuden kansalaisena Tommy Creona. Ja vaimokin näyttää vuosisadasta toiseen samalta, tosin aina yhtä kauniilta Hollywood-tähdeltä. Mutta aina autettavana, pelastettavana. Heikkona naisena. Viisaana naisena. Naisten naisena. Yläluokkaisena kuningattarena. Porvarillisena perhetyttönä. Kaikki-aiemmat-naiset-syntetisoivana-täydellisenä-elämänpuun-kanssa-symbioosissa-elävänä-naisena. Raamatuna Eevana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti