"Mefisto"

Näin Iszván Szabón ”Mephiston” (1981) lähes heti sen tultua Suomeen. Elokuvasta kohistiin jonkin verran mm. siksi, ettei Klaus Mannin ”Mefisto”(1936) –teosta, johon elokuva perustuu, oltu käännetty suomeksi. Länsi-Saksassakin elokuva oli maailmansodan jälkeen kielletty, mutta DDR:n kautta kirjaa tuotiin länteen. Eilen 18.6.2010 sain elokuvan pitkästä aikaa VHS-kasettina käsiini Hämeenlinnan kaupunginkirjaston poistaessa kokoelmistaan vanhoja videoita.

Klaus Mann on sen tunnetumman nobelisti-Mannin, Thomas Mannin poika. Aikoinaan isäkin oli kohukirjailija ”Buddenbrooks” (1925) –romaanillaan. Mielenkiintoista on, että isä-Mann kirjoitti emigranttina USA:ssa oman Mefistonsa eli ”Tohtori Faustuksen” (1947) 70-vuotiaana heti sodan jälkeen. Eikä sen julkaisemisessa ollut mitään ongelmia. Jotain erityistä pojan, Klaus Mannin kirjassa siis täytyy olla.

Myyttinen kansantarina tohtori Faustuksesta ja Mefistofeleestä syntyi uskonpuhdistuksen aikaan Saksassa 1500 –luvun alussa. Tarina muotoilee uudenlaisen, porvarillisen käsityksen ihmisen suhteesta Jumalaan ja Raamattuun, johon kristittyjen usko perustuu. Shakespearen välitön edeltäjä ja aikalainen Christopher Marlowe teki englantilaisen käännöksen perusteella kertomuksen pohjalta traagisen ”Faust” (1588-89)-näytelmän. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti kaksiosaista näytelmäänsä ”Faust” vuosikymmenet. Ensimmäinen osa ilmestyi v. 1808 ja toinen osa v. 1832.

Szabón elokuvassa näyttelijä ja teatterinjohtaja Hendrik Höfgen näyttelee, elokuvaan upotetussa esityksessä, nimenomaan Goethen ”Faustin” Mefistoa tai miespaholaista, joka saa tohtori Faustin mm. viettelemään viattoman Gretchenin, minkä seurauksena tyttö tappaa lapsensa. Jumala ei luonnollisesti hyväksy Faustin tekoa, mutta Faust ei ole vielä tässä vaiheessa myynyt sieluaan täysin Mefistolle. Mitä pidemmälle näytelmä etenee sitä vähemmän Faustilla on mahdollisuuksia palata entiseen, silti hän ei synteineen joudu kadotukseen. Ja paholainen ei saa kuin osittain hänen sielunsa, mikä korostaa (protestanttisesti) uskon merkitystä suhteessa tekoihin.

Elokuvan päähenkilöstä on tehty Mannin kirjan päähenkilöä realistisempi. On helppo kuvitella, että kuvatut tapahtumat ovat todella olleet mahdollisia. Höfgenin esikuvana oli Klaus Mannin oma lanko Gustaf Gründgren, jonka elämänvaiheita kirja ja elokuva paljolti kuvaavat. Gründgrenin ottopoika Peter Gorski haastoi sodan jälkeen kirjapainon ja kustantajan oikeuteen, mikä hankaloitti kirjan julkaisemista Länsi-Saksassa.

Hendrik Höfgen tasapainoilee valtaapitävien kansallissosialistien ja näyttelijänkutsumuksensa välillä 30-luvun Saksassa. Hän on hyvin tietoinen tekemästään strategisesta valinnasta, mutta pysyy uskollisesti sen takana. Elokuvassa Höfgen useaan otteeseen pohtii ääneen kahta perusvaihtoehtoa: joko lähtöä Saksasta emigrantiksi esimerkiksi USA:an tai jäämistä Saksaan näyttelijäksi. Molemmat vaihtoehdot olivat hänelle avoimia ja mahdollisia. Kertomuksen Mefistoksi nostetaan propagandaministeri Goebbels, jolloin Höfgen on siis vieteltävä Faustus. Propagandaministeri ikään kuin onnistuu viettelemään Höfgenin jäämään Saksaan. Perimmältään kyse on kuitenkin Höfgenin omasta valinnasta uskosta sen oikeutukseen.

Höfgenin / Gründgrenin toiminta 30-luvun Saksassa muistuttaa paljon norjalaisen nobelistin Knut Hamsunin toimintaa natsina. Molemmat puolustivat omaa isänmaataan ja sen ihmisiä, ja tekivät parhaansa auttaakseen ystäviään - kuitenkaan millään tavoin vaarantamatta itseään ja suhteitaan vallanpitäjiin. Jälkikäteen on helppo arvostella, moralisoida ja osoittaa heidän tekemiään virheitä. Yhtä hyvin on kuitenkin kysyttävissä, mihin emigrantit mm. Klaus ja Thomas Mann perustivat oman toimintansa. Miksi he eivät jääneet Saksaan auttamaan omaisiaan ja ystäviään ja millä tavoin he oikeuttivat oman maasta lähtönsä.