"Lola"

Ohjaaja Rainer Werner Fassbinder muistetaan erityisesti kahdesta 70-80-lukujen taitteessa tehdyitä produktiosta. ns. BRD-trilogiasta (BRD=Länsi-Saksa) ja "Berlin Alexanderplatz" TV-sarjasta. "Lola" (1981) on toinen osa BRD-trilogiaa. "Maria Braunin avioliitto" (1979) aloittaa sarjan ja "Veronika Voss" (1982) päättää sarjan. Kaikki osat elokuvia Saksan kehittymisestä heti 2. maailmansodan jälkeen kolmen erikoisen naisen elämän kautta katsottuna. Naiset käyttävät selviytymisessään ja menestymisessään naisellisia avujaan apuna, mutta he ovat myös hyvin älykkäitä naisia.

"Lolassa" kuvataan pienehkön Nürnbergin vieressä sijaitsevan Coburgin kaupungin silmäätekevien elämää. Kaupungin varakkaimmat ihmiset ovat muodostaneet eräänlaisen salaliiton, jonka avulla he ovat onnistuneet hankkimaan halvalla keskeisiltä paikoilta kaupunkia halvalla kiinteistöjä ja maata, jonka arvo sodanjälkeisessä tilanteessa on nopeasti moninkertaistunut.

Kaupungin maankäyttösuunnitelma, joka sisältää Lindenhof-projektin, jonka avulla on tarkoitus hyödyntää hankittua maata, on kriittisessä vaiheessa. Kaupunginvaltuusto on mielestään valinnut sopivan kaupungininsinöörin herra von Bohmin virkaansa, mutta he eivät voi olla aivan varmoja millainen uusi virkamies on. Von Bohmin tehtävä on valmistella ja esitellä hanke. Kaikki menee hyvin vielä rakennuslautakunnassa, joka on miehitetty ja naisitettu ihmisillä, jotka ovat itse hankkineet maata keskeisiltä paikoilta. Uuden insinöörin tulevaisuuden visioita ja näkemyksiä suitsutetaan. Pahimmat pelot ovat poistuneet, mutta edessä on vielä valtuustokäsittely.

Asiat alkavat mennä kummallisesti solmuun, kun kuvaan astuu kuvankaunis "Lola". Katsoja luulee aluksi, että "Lola" on kabaree-esiintyjä tai laulajatar, mitä hän myöskin on, mutta ennen muuta hän on kaupungin tavoitelluin nainen - ja kaiken lisäksi vielä prostituoitu. "Lola" on täysin paikallisen liikemiehen ja grynderin hera Schukertin hallinnassa. Ilman häntä Lola ei olisi mitään. Von Bohmille hän esittelee Lolan yksityishuoranaan tämän käydessä ensimmäistä kertaa yhdistetyssä bordellissa, kabaree-teatterissa ja ravintolassa, mikä on sokki kaupungininsinöörille. Von Bohm on tutustunut Lolaan tavallisena perhetyttönä ja on rakastunut tähän korviaan myöten. Hänen maailmansa romahtaa. Romahduksella on poliittisia seurauksia.

JATKUU...

Truffaut: "Fahrenheit 451" (1966)

François Truffaut'n tieteiselokuva "Fahrenheit 451" (1966) ei päällisin puolin arvioituna ole kestänyt yhteiskunnassa ja elokuvakerronnassa tapahtuneita muutoksia; aika on syönyt sitä. 60-luvun henki puskee läpi: minihameet, pitkät maskaroidut silmäripset, naisten lyhyt- ja miesten pitkähiusmuoti ym. Kerronta etenee haukotuksia herättävän verkkaisesti, erikoistehosteet eivät häikäise, vaikka pyrotekniikka toimiikin yllättävän hyvin.

Itse kertomus, käsikirjoitus tuntuu aluksi oudolta, mutta hetken päästä katsoja yllättyy, miten ajankohtainen elokuva teemoineen on. Elokuvan maailma iskeytyy katsojan tajuntaan hyvin nopeasti prologin aikana.

Paloauton näköinen kulkuväline lähtee paloaseman näköisestä paikasta ulisten liikkeelle, jonka seinässä ovat numerot "451". Samaan aikaan toisaalla soi puhelin. Joku sanoo sisällä olevalle miehelle hätäisesti: "Äkkiä ulos. Nyt heti!" Mies kuulee kellojen kilkattavan ja ryntää ulos ja pakoon hetken päästä pihaan  ilmestyvää autoa. Talo ei pala.

Miehet astuvat paenneen miehen asuntoon, ja alkavat määrätietoisesti etsiä tarkkaan valituista paikoista jotain. Ensin löytyy kattokruunusta jokin kanttinen esine: Cervantesin "Don Quijote". Hetken päästä kaksi kirjaa leivänpaahtimesta, läjä kirjoja TV:n kuvaputken sisältä jne. Mustapukuiset ja kypäräpäiset miehet sullovat kirjat valkoisiin säkkeihin. Osa säkeistä kannetaan ulos, osa heitetään parvekkeelta alas. Yksi miehistä pitelee liekinheitintä, jolla sytyttää ritilän päälle kootut kirjat tuleen. Paikalle on kokoontunut ihmisiä katselemaan. Tulipaloa.

Liekinheitintä pidellyt palomies Guy Montag on aluksi tavallinen perheellinen mies. Guylla ja Lindalla ei ole lapsia, mikä on tavallista. Sitten Guy kohtaa sattumalta junassa työmatkalla Clarissen, joka alkaa kysellä hänen työstään. Hän kysyy viattomasti: "Miksi poltatte kirjoja?" Kysymys hämmentää Guyta, mutta hän haluaa suoraan ja rehellisesti vastata. Ihmiset tulevat niistä onnettomiksi, he häiriintyvät ja muuttuvat toisiaan kohtaan epäsosiaalisiksi. "Oletko koskaan lukenut yhtään niistä kirjoista?" Tietysti en, sehän on kiellettyä. "Entä mitä tarkoittaa aseman seinässä luku 451, miksi ei yhtä hyvin esimerkiksi 983?" Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa paperi syttyy palamaan. Sitten juna saapuukin ja perillä kaupungin keskustaan.

Illalla mies menee kotiinsa. Vaimo Linda, joka on kotirouva katselee silmät vangittuneena suureen seinänkokoiseen TV-screeniin. Hän ei huomaa miehensä tuloa, eikä välitä siitä. Guy menee kylpyhuoneeseen. Huutaa ja kysyy, montako pilleriä olet tänään ottanut. Linda on ilmeisesti ollut hänen mielestään sen verran pöllyssä, että hän epäilee tämän ottaneen piristeitä ja rauhoittavia liikaa. Seuraavana päivänä tullessaan kotiin Guy huomaa, että vaimo makaa tajuttomana maassa. Nyt hän on varmasti ottanut muutaman pillerin liikaa. Ambulanssimiehet kertovat kuitenkin, että heillä on päivittäin 50 tällaista tapausta. Ei mitään ongelmaa, he vain vaihtavat veren, ja Linda on taas aamulla kunnossa. Seuraavana aamuna Linda ei muista mitään eilisestä, mutta on hyperaktiivinen ja seksuaalisesti kiihottunut. Guyta viedään eikä hän pane pahakseen.

Työmatkalla hän näkee vilaukselta Clarissesta, mutta ei juttele tämän kanssa tällä kertaa. Kotiin tullessaan hänellä on laukussaan kuitenkin jotain, joka muistuttaa Clarissesta. Kyse on Charles Dickensin kirjasta "David Copperfieldin elämänkerta". Kun Linda on nukkumassa, Guy lukee yön kirjaa. Seuraavina päivinä hän tuo yhä uusia kirjoja kotiinsa ja lukee niitä. Lopulta hän ei voi salata laitonta harrastustaan vaimoltaan. Lisäksi vaimo löytyy läjän kirjoja, ja hermostuu niistä. Hän uhkaa jättää Guyn, jos tämä ei hävitä niitä. Guy lupaa hävittää kirjat - ensin luettuaan ne. Se ei tunnu riittävän vaimolle.

Junassa hän tapaa jälleen Clarissen, joka pyytää hänen apuaan. Clarisse on irtisanottu työstään opettajana koulusta, jossa hän oli koeajalla. Hän ei uskalla mennä yksin kouluun tai hän tarvitsee moraalista tukea. Guy sanoo, ettei hän voi. Clarisse hymyilee ja sanoo, että hän järjestää asian ja soittaa Guyn esimiehelle. Clarisse sanoo olevansa Guyn vaimoi ja soittavansa miehensä puolesta. Guy on tänään sairas eikä voi tulla töihin. Näin Guy ja Clarisse pääsevät lähtemään koululle. Koululla kukaan ei suostu juttelemaan naisen kanssa. Hänen tavaransakin työnnetään vain ovenraosta käytävällä. Mitäkö Clarisse on tehnyt? Hieman luistanut määrätyistä aikatauluista pienten koululaisten kohdalla, ja lapsilla on ollut jopa hauskaa koulussa.

Yöllä on hälytys Montagien lähettyvillä talossa, jossa Clarisse asuu. Guy on varma, että Clarisse on pidätetty. Aamulla talon ovet ja ikkunat on naulattu kiinni. Töissä Guy murtautuu esimiehensä huoneeseen, jossa ovat raportit ratsioista, mutta edellisen yön raportteja hän ei löydä. Kapteeni X saa hänet kiinni verekseltään, mutta ei nosta suurta meteliä siitä, että Guy on hänen huoneessaan luvatta. Guy on saamassa ylennystä, ja hän oikeastaan tekee sitä, mitä hänen uudessa asemassa oletetaankin tekevän. Tosin häntä ei ole vielä ylennetty... Esimiehellä ovat öisten tapahtumien raportit kainalossaan, ja hän sanoo Guylle, että tässä nämä ovat. He alkavat selata raportteja. Tässä, tätä minä etsin. Guy osoittaa sormella naista. Hätävalheena hän keksii, että hän haluaa talon itselleen nyt kun se on tyhjänä. Kapteeni kertoo, ettei naista ole vielä saatu kiinni, joten hänen täytyy vielä jonkin aikaa odottaa kärsivällisesti. Guy huoahtaa helpotuksesta, mikä ei jää esimieheltä huomaamatta.

Illalla Montag aiheuttaa kotona kohtauksen Lindan ystävättärien ollessa pitkästä aikaa vierailulla. Hänen on vaikea sietää, miten nämä ummistavat silmänsä ympäröivältä todellisuudelta ja uppoutuvat TV-sarjojen fantasiamaailmaan. Guy alkaa mm. spontaanisti lukea naisille tunteisiin vahvasti vetoavaa kiellettyä kirjaa, mikä saa naiset tunnekuohun valtaan ja loukkaantumaan. Järkyttyneinä he lähtevät kesken iltaa kotiinsa, mutta tuntevat myötätuntoa Lindaa kohtaan. Naisten lähdettyä vuorostaan Linda kuohahtaa. Hän ilmoittaa mittansa täyttyneen.

Aamulla Montag kuitenkin lähtee vielä normaalisti töihin, mutta hän on jo päättänyt irtisanoa itsensä palomiehen töistä. Sen hän ilmoittaa kapteenille heti asemalle saavuttuaan. Esimies sanoo kuitenkin arvoituksellisesti, että "yksi tehtävä tulisi vielä suorittaa". Guy tajuaa jossain vaiheessa matkaa, että tällä kertaa operaation kohteena on hänen oma kotinsa. Linda on juuri lähdössä laukkuineen pois; aiemmin päivällä hän on ilmiantanut miehensä.

Guy Montag pannaan etsimään ja polttamaan omat kirjansa, koska se on hänen työtään ja hän tekee työtä käskettyä. Kirjat heitetään keskelle olohuoneen lattiaa, ja Guy alkaa liekinheittimineen liekittää kirjojaan. Kameramies kuvaa tarkkaan palavia kirjoja mm. Salvador Dalin taidetta esittelevää kirjaa, joka palaa tyylikkäästi sivu sivulta.

Hässäkän aikana Guy ja hänen esimiehensä joutuvat napit vastakkain, kun Guy ei halua luopua viimeisestä kirjastaan, jonka on piilottanut povitaskuunsa. Kapteeni uhkaa häntä pistoolilla, mutta Montag kääntää liekinheittimen tätä kohti ja polttaa elävältä kirjojen joukkoon. Muut miehet joutuvat pakokauhun valtaan ja ryntäävät ulos talosta. Guy käyttää tilannetta hyväkseen ja pakenee talosta. Hän tietää Clarissen menneen pohjoisen metsiin ns. kirjaihmisten luokse, minne Guykin suuntaa kulkunsa. Hän liikkuu vältellen seuraajiaan ja pääsee lopulta perille.

Perillä Montag seuraa TV:stä, miten helikopteri jahtaa hänen näköistään miestä. Uutisissa näytetään miten tämä henkilö tapetaan kameroiden edessä, ja yleisölle kerrotaan yhteiskunnan vastaisen rikollisen kuolleen – jopa Guyn ystävät luulevat hänen olevan nyt virallisesti kuollut. Se ei Guyta tunnu harmittavan. Hän aloittaa uuden elämän kaukana kaupungista, jonne palomiehet tosin tekevät myös iskujaan. Kirjaihmiset ovat kuitenkin onnistuneet säilyttää koko joukon kirjoja erikoisella tavalla - opettelemalla niitä ulkoa. Kukin kirjaihminen on itse jokin kirja, ja häntä kutsutaan sen nimellä. Kun kirjaihminen tulee vanhaksi, hän siirtää kirjan tuleville polville opettamalla kirjan jollekin toiselle.

Niin, että millä tavoin elokuva kuvaa meidän aikaamme? Sillä tavoin että myös tällä hetkellä ei puhuta juuri muusta kuin siitä, miten painetuista kirjoista päästään eroon. Kirjallista osaamista arvostetaan vain juhlapuheissa ja kirjallisuuspalkintoja jaettaessa.  Tärkeämpää on informaatiolukutaito ja tietotekninen osaaminen. Fiktio on kirosana. Kirjastonhoitajat mustapaitoja.

"La Strada"

Federico Fellini on ollut vuosikymmenet ohjaaja, jonka töitä olen mielelläni katsonut, vaikka en niistä monesti ole paljon ymmärtänyt. Niihin on jotenkin mukava upota ihmettelemään maailman ihmeellisyyttä ja kauneutta ja kauniita ja ihmeellisiä naisia. Nino Rotan musiikki on tietysti aivan oma lukunsa Fellinin filmografiassa. "La Strada - Tie " (1954) oli elokuva, jolla Fellini toi itsensä suuren katsojakunnan tietoisuuteen. Eikä siihen koskaan kyllästy. Gelsominan (Giulietta Masina) kuminanaama riemastuttaa, ja on mielenkiintoista miettiä, minkälaista naiseutta hän mahtaakaan edustaa matsoilevan voimamiehen Zampanon (Anthony Quinn) rinnalla.

"La Strada" on vaelluselokuva, joka kuvaa nuoren tytön Gelsominan ja esiintyvän taiteilijan, voimamiehen Zampanon matkaa ympäri Italiaa. Aluksi Zampano kulkee yksin katetulla moottoripyörällään, mutta ottaa sitten Gelsominan mukaansa. Zampano on luvannut Gelsominan äidille pitää huolta tytöstä, joka ei pystynyt hänestä enää huolehtimaan. Äiti maksoi Zampanolle pienehkön 10000 liiran summan tytön ottamisesta avustajakseen.

Esityksissä Gelsomina päristää rumpua kriittisellä hetkellä Zampanon pullistellessa rintalihaksillaan kettinkejä katki. Ei siis mikään kovin ihmeellinen performanssi, mutta sellainen josta saa aina muutaman liiran hengenpitimiksi. Ensimmäisen esityksen jälkeen Gelsomina ja Zampano menevät ravintolaan syömään. Gelsomina ei ole syönyt moneen päivään paljon mitään. Zampano kysyy, mitä tämä haluaa. Hän esittää kaksi vaihtoehtoa. Gelsomina sanoo, että hän haluaa molemmat ateriat - ja Zampano tilaa hänelle molemmat, ja tämä syö kaksi raavaan miehen annosta viimeistä murua myöten.

Syödessä he eivät paljon juttele. Gelsomina kysyy: - Mistä sinä olet kotoisin? Zampano vastaa epämääräisesti: - Meiltä päin. Gelsomina: - Miksi ette sitten puhu niin kuin meillä päin puhutaan? Keskustelu on kuvaava. Gelsomina on ehkä hieman yksinkertainen, mutta myöskään Zampano ei ole ruudinkeksijä.

Syömisen sijaan Zampano keskittyy viinin lipittämiseen. Hän on tilannut litran pullon ja myöhemmin hän tilaa vielä kaksi pulloa lisää. Lisäksi hän houkuttelee ravintolan tarjoilijan Rosan pöytään, ja tarjoaa tällekin tupakkaa ja juomista. Gelsomina hymyilee pöydän toisella puolen eikä sano mitään.

Jonkin ajan päästä seurue lähtee. Zampanolla on tietysti se mielessä, mutta sitä Gelsomina ei heti tajua. Ravintolan edessä Zampano kehottaa Gelsominaa odottamaan siinä kunnes hän palaa takaisin. Itse hän lähtee moottoripyörällä Rosan kanssa jonnekin. Gelsomina on harmissaan ja jää istumaan yöksi ja seuraavaksi päiväksi ravintolan eteen. Aamupäivällä joku ystävällinen sielu käy sanomassa Gelsominalle että Zampanon moottoripyörä on kaupungin laidalla puutarhan lähellä.

Gelsominaa kävelee kaupungin laidalle ja löytää Zampanon ja moottoripyörän. Mies retkottaa maassa sammuneena. Rosasta ei näy enää jälkeäkään. Gelsomina alkaa touhuta omiaan, ja lopulta Zampano herää. Gelsomina: Teittekö te niin Rosankin kanssa kun lähditte eilen? Zampano: Suus kiinni! Gelsomina: Oletko sinä sellainen naisten mies? Zampano: Suus kiinni! Mitä sinulla oikein on päässäsi.

Sitten he jatkavat matkaa. Uusi kaupunki, uusi esitys hääseurueen luona. Zampano pullistelee. Gelsomina päristelee. Saavat ilmaisen aterian ja vähän liiroja. Zampano tutustuu leskeksi jääneeseen emäntään, ja saa tältä entisen miehensä vaatteita ja tietysti vähän sitäkin, jolloin Gelsominan mitta täyttyy. Aamulla hän uhkaa jättää Zampanon, joka vain örisee ja kääntää kylkeään. Gelsomina tekee niin kuin on uhannut ja lähtee kulkemaan tietä pitkin eteenpäin. Seuraavassa paikassa ovat karnevaalit, joiden hulina tempaa Gelsominan mukaansa. Hän tanssii ja soittaa ja jää vielä yöksi kaupungin torille viimeisten illanvirkkujen kanssa.

Yöllä Zampano saapuu pyörällään torille, missä ilmeisesti aavisti Gelsominan olevan ja heittää tämän pyörän perään. Gelsomina panee vastaan, mutta on toisaalta mielissään siitä, että Zampano halusi hänet mukaansa. Aamulla he heräävät aasin ääntelyyn ja huomaavat olevansa sirkuksen, Circo Medicin kanssa samalla yöpymispaikalla. Sirkuksen johtaja herra Giraffa pestaa heidät sirkukseen, tosin hän ei ole valmis maksamaan heille mitään. Yleisö maksaa sen mitä haluaa heidän esityksestään. Gelsomina voi kerätä hatullaan kolehdin.

Sirkuksessa Zampano kohtaa vanhan tuttunsa Matton, jonka kanssa hän ei tule ollenkaan toimeen. Matto jatkuvasti kiusottelee Zampanoa, joka on todellinen tosikko. Matto sanoo, ettei hän voi mitään itselleen, sillä aina kun hän näkee Zampanon hänen tekee mieli kujeilla tämän kustannuksella. Leikki johtaa siihen, että molemmat miehet joutuvat putkaan, ja sirkuksen johtaja heittää heidät sirkuksesta.

Matto pääsee ensin putkasta ja tapaa Gelsominan, joka on huolissaan Zampanosta. Matto sanoo tämän pääsevän ehkä seuraavana päivänä pois putkasta. Helpottaakseen Gelsominan tilannetta, hän ajaa Zampanon moottoripyörän putkan eteen, että Zampano näkee heti missä Gelsomina ja hänen pyöränsä ovat ja he voivat jatkaa matkaa. - Ja Zampano vapautuu seuraavana päivänä, ja matka jatkuu.

Jonkin aikaa ajettuaan he - kuinka ollakaan - törmäävät Mattoon, jolla on sama menosuunta. Matton autosta on rengas puhjennut, ja hän olettaa, että Zampanon viha on jo laantunut ja laskee leikkiä omasta hölmöilystään. Zampano ei ole kuitenkaan antanut Mattolle anteeksi tämän temppuja ja antaa Mattolle köniin. Lyö muutaman kerran leukaperiin, sillä seurauksella, että Matto lyö päänsä johonkin terävään kulmaan autossaan - ja kuolee.

Zampano on kauhuissaan. Hän ei halunnut tappaa miestä, mutta niin vain kävi. Zampano piilottaa ruumiin läheiseen siltarumpuun ja vierittää auton tieltä, ja Gelsomina ja Zampano jatkavat matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Matton tappo on kuitenkin Gelsominalle liikaa, ja hän joutuu sokkiin. Pariin viikkoon hän ei puhu eikä syö, ja Zampano alkaa olla huolissaan. Sitten Gelsomina alkaa puhua, mutta on edelleen sekaisin. Esityksistä ei tule mitään, Gelsomina ei pysty keskittymään.

Yhdellä pysähtymispaikalla Zampano sitten tekee ratkaisun. Hän jättää Gelsominan trumpeteineen nukkumaan nuotionääreen ja hiipii itse hiljaa pyörineen pois. - Zampano ei kuule Gelsominasta viiteen vuoteen mitään. Sitten hän kuulee samoilla paikoilla, jonne oli jättänyt Gelsominan naisen laulavan laulua, jota Gelsomina aina trumpetillaan soitti. Zampano kysyy naiselta laulusta, ja nainen kertoo tytöstä ja trumpetista, jotka olivat monta vuotta kylällä.

Yhtenä yönä tyttö oli kuitenkin mennyt merenrantana, ja kylmänä syysyönä paleltunut sinne. Zampano ei sano mitään. Ilalla hän menee rantaan, jossa Gelsomina kuoli ja itkee.

"Enoni on toista maata" (1958)

Jacques Tatin "Enoni on toista maata" (1958) on yksi omaperäisimmistä elokuvista, joita olen nähnyt. Elokuvassa ei paljon puhuta; se on lähes mykkä. Silti äänimaailma on runsas ja ääniä käytetään monin tavoin liioitellen. Kohtaukset ovat hyvin tarkkaan, viimeistä piirtoa myöten suunniteltuja kaikkine eleineen. Tällä tavoin hahmoista muotoutuu huvittavia karikatyyrejä, jotka saattavat joitain katsojia myös loukata ja ärsyttää.

Elokuva sijoittuu Ranskassa aikaa, jolloin maassa rakennettiin nopeaan tahtiin suuria määriä uusia asuntoja mm. Pariisin lähiöitä. "Enoni on toista maata" -elokuvassa päähenkilö Hulot lopulta muuttaa pikkukylästä ilmeisesti johonkin lähiöön. Pakko oli työn perässä lähteä, halusi tai ei.

Herra ja rouva Appel ja heidän poikansa Gérald asuvat omakotitalossa, ja heitä asumisen ongelmat eivät koske. Herra Appel on Plastica-nimisen muoviputkia valmistavan tehtaan johtaja ja Hulotin sisko, rouva Appel kotirouva. Appelit ovat huolissaan Hulotista, joka ei ole oikein päässyt modernin yhteiskunnan kehityksen kelkkaan. Hän asuu työttömänä rähjäisessä asunnossa pikkukylässä eikä kanna huolta huomisesta.

Appelit ihannoivat uutta tekniikkaa, mitä Tati hyväntahtoisesti parodioi elokuvassaan. Herra Appel saa vaimoltaan syntymäpäivälahjaksi liiketunnistimella toimivan autotallin oven. Ovi aukeaa automaattisesti, kun valosilmän ohi kulkee ja sulkeutuu mentäessä läpi toisen kerran. Perheen mäyräkoira Daki sekoittaa systeemin heti ensikerralla, kun se kulkee häntä pystyssä tunnistimen läpi herra ja rouva Appelien ollessa vielä autotallissa. Koiraa toruttaessa tempustaan häntä painuu alas, ja koiran kulkiessa uudelleen tunnistimen läpi ovi ei aukeakaan.

Talon vitsikkäin hienous on keskellä pihaa oleva kalanmuotoinen suihkulähde, jota käytetään vain vieraiden saapuessa taloon. Vieraiden tullessa ei ovea avatakaan ensiksi vaan ensin pannaan suihkulähde päälle ja vasta sitten avataan ovi. Sitten ovat poikkeukset ja poikkeuksen poikkeukset, jolloin suihkulähdettä ei myöskään panna päälle, ja jos se on pantu päälle, se otetaan heti pois päältä, kun huomataan kuka on tulossa taloon käymään.

Keittiö on luonnollisesti kyllästetty mitä ihmeellisimmällä modernilla tekniikalla ja mm. herra Hulotilla on vaikeuksia saada itselleen lasi vettä modernissa keittiössä. Sen sijaan hän joutuu tutustumaan keittiön kummallisiin ja usein epäkäytännöllisiin virityksiin yrityksen ja erehdyksen kautta.

Herra ja rouva Appel onnistuvat suhteidensa kautta löytämään Hulotille työpaikan kansainvälisestä SDRC-yrityksestä (mistä sittten onkaan kyse). Heti ensimmäisenä päivänä Hulot tyrii työpaikkansa, ja on jälleen työtön. Seuraava yritys on palkata Hulot samaan firmaan, jossa herra Appel on itse töissä. Hulotin muoviputkien valmistaminenkaan ei ota ainakaan aluksi sujuakseen, mutta työkaverit auttavat häntä piilottamaan sutena syntyneet muoviputket. Työpaikka säilyy ainakin toistaiseksi. Työpaikan jälkeen seuraava vaihe on asunnon löytäminen Hulotille, mutta elokuva ehtii loppua ennen sitä.

Ehkä mielenkiintoisin osa elokuvaa on boheemin herra Hulotin ja hänen sisarenpoikansa Géraldin suhteen kuvaaminen. Heidän keskinen kemiansa toimii täysin yhteen, mikä mm. saa isän kateelliseksi Hulotille. Herra Appel jopa kokee Hulotin uhkana pojalle ja itselleen, sillä eihän tuollaisesta rentusta voi olla pikkupojan esikuvaksi. Tosin elokuvan lopussa myös isän ja pojan suhde paranee, kun Charles Appel ymmärtää, että herra Hulotin kujeiluista ja rennosta elämänasenteesta voi hän itsekin oppia jotain.

"Liekehtivä torni" (1974)

Irwin Allenin "Liekehtivä torni" (1974) on oman lajityyppinsä, katastrofifilmien klassikko, jota ei ole aika syönyt. Olen nähnyt elokuvan 3-4 kertaa aiemmin, viimeksi pian syyskuun 11. päivän jälkeen vuonna 2001.

Elokuva on realistinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun maailman korkein rakennus San Fransiscossa heti valmistuttuaan syttyy palamaan huonosti tehtyjen sähkötöiden takia. Neljän miljoonan dollarin säästöjen takia menetettiin 2oo ihmishenkeä. Lasitalo oli avajaisgaalan aikaan, jolloin tulipalo syttyi, melkein tyhjillään. Juhlavieraat olivat ylimmässä 135. kerroksessa. Tulipalo lähti liikkeelle 81. kerroksesta ylikuumenneista johdoista. Sprinkleritkään eivät toimineet silloin kuin olisi pitänyt.

Mitään erityistä juonta tämän genren elokuvissa ei ole, mutta "Liekehtivässä tornissa" kerrotaan välähdyksenomaisesti monenlaisista ihmisistä, jotka joutuvat raivoavien liekkien takia hetkellisesti ahdinkoon ja menettävät jopa henkensä.

Merwyn Grote luonnehtii osuvasti Internet Movie Databasessa (IMBd) elokuvaa: "Liekehtivä torni osoittaa, miten kehno filmi voi olla loistava. Toisin kuin yleisesti ajatellaan erikoiseffektit ja onnistunut stunttityö voivat kompensoida tähtien työtä. Huono käsikirjoitus, kömpelö ohjaus ja todella amatöörimainen näyttelijäntyö eivät haittaa." Elokuvan puolustukseksi on sanottavissa, että se täyttää oman lajityyppinsä odotukset oikein hyvin. Monet onnistuneet yksityiskohdat tekevät elokuvasta katsojan kannalta nautittavan niin ettei huomaakaan istuneensa liki kolme tuntia kyllästymättä.

Elokuvan Lasitornin suunnitelleella arkkitehdilla (Marlon Brando) ja San Fransiscon palopäälliköllä (Steve McQueen) on oma osuutensa onnistuneessa katrastrofielokuvassa.  Arkkitehti Doug Roberts alkaa lomalta palattuaan määrätietoisesti selvittää, miksi uuden talon varastossa oli yllättäen syttynyt tulipalo. Hänelle selviää hyvin pian karu totuus, että talon rakennuttaja on tehnyt väärissä paikoissa säästöjä, mitkä ovat tehneet talosta aikapommin. Kun palo sitten alkaa levitä useista eri pesäkkeistä samaan aikaan palopäällikkö Michael O´Hallohran saa hanskattua kokonaistilanteen nopeasti, vaikka tuli lopulta saakin ylivallan uurastavista pelastusmiehistä.

Robertsin ja O´Hallohranin yhteistyöllä tuli sitten lopulta saadaan myös taltutettua, kun palopäällikkö keksii räjäyttää talon yläkerroksissa olevat vesisäiliöt ja kertaheitolla sammuttaa jo liki koko taloon levinneen palon. Siis katastrofielokuvan edellyttämät suuret sankarit saatiin tälläkin kertaa aikaiseksi. Myös tragedioita oli riittämiin ja uhrauksia muiden hyväksikin tehtiin niitäkin. Maisemahissiin pantiin ensin naiset (ja lapset). Tosin maisemahissi jumittui rakennuksen puoliväliin, mistä se jouduttiin helikopterilla hakemaan.

Angstia kuoleman edellä kuvattiin hienosti, ja joidenkin kommentoijien mukaan yksi kohtaus oli ylitse muiden. Dan Bigelow (Robert Wagner) ja Lorrie (Susan Flannery) rakastelevat muusta maailmasta mitään tietämättä. Sitten Danin on aika lähteä, sillä Lorrien aviomies on tulossa tms. Kun hän avaa makuuhuoneen oven, hän huomaa, että olohuone on jo liekeissä. Dan sulkee rauhallisesti oven ja keksii jonkin tekosyyn, miksi hän ei vielä lähdekään eikä hän kerro Lorrielle mitä oli nähnyt.

Sitten savua alkaa tulla oven alta, ja Danin pitää antaa Lorrielle jokin selitys asiaan. Hän soittaa puhelimella (muka) talon vahtimestarille, ja kertoo Lorrielle, että palomiehet ovat tulossa selvittämään tilanteen. Ei mitään hätää. Dan hakee kylpyhuoneesta märkiä pyyhkeitä, joilla estää savun tulemisen makuuhuoneeseen.

Kuluu jonkin aikaa. Savua alkaa tulla yhä enemmän. Lorrie katsoo Daniin, ja Dan kertoo totuuden. Puhelin ei toiminut, eikä apua ole tulossa. He ovat omillaan. Dan sanoo kuitenkin ettei pidä huolestua. Hän heittää märän peitteen päälleen ja sanoo rohkaisevasti Lorrielle, että hän oli aikoinaan varsinainen pikajuoksija. Dan avaa oven ja ryntää olohuoneen läpi ja pyrkii kohti porraskäytävää - onnistumatta.

Dan syttyy liekkeihin ja lopulta kaatuu tajuttomana maahan huoneiston toisella puolen. Lorrie on nähnyt tilanteen ja joutuu paniikkiin. Hän sulkee makuuhuoneen oven ja paiskaa tuolin läpi makuuhuoneen ikkunan, jolloin tuli räjähdysmäisesti saa makuuhuoneen valtaansa ja heittää Lorrien palavana ikkunasta ulos.

"Alphaville"

Jean-Luc Godardin "Alphaville" (1965) ei ehkä ole tämän Uuden aallon ohjaajan parhaita töitä, mutta mielenkiintoinen se joka tapauksessa on. Samalla tavoin kuin Uuden aallon scifi-kirjailijoilla James Ballardilla, William S. Burroughsilla ja Michael Moorcockilla tapahtumat sijoitetaan lähitulevaisuuteen, liki oman ajan arkea mielen sopukoihin. (Suomeksi em. kirjailijoiden teoksia on alettu kääntää vasta muutaman viime vuoden aikana.)

Alussa Godard vieraannuttaa katsojiaan. Ikään kuin 'Philip Marlowe' - tyylinen päähenkilö Lemmy Caution saapuisi jostain kaukaisesta galaksista valovuosien päästä. Vähitellen katsoja tajuaa, että Lemmy ei ole tullut kuin ehkä jostain naapurimaasta vielä omalla 60-luvun autollaan!

Suurin osa Alphavillen asukkaista on jonkinlaisia mutantteja, mikä tarkoittaa sitä, että heidän oma tahtonsa on lannistettu luultavasti jonkinlaisella tehokkaalla aivopesulla tai jopa tekemällä ihmisiin geneettisia muutoksia, jolla ihmislajia on hieman paranneltu.

Tämän 2100-luvun Mendelin kokeet eivät ole aivan onnistuneet, sillä ainakin osa ihmisistä on palautettavissa entiselleen. Professori Leonard von Braun on Alphavilleä hallitsevan hypertietokoneen Alpha 60:n takana. Yksi joka vielä on palautettavissa entiselleen on hänen tyttärensä Natacha, joka ei ole omien sanojen mukaansa koskaan nähnyt isäänsä, joten hän on samassa tilanteessa kuin muutkin asukkaat. Cautionin onnistuu mm. Paul Éluardin "Tuskan pääkaupunki" (2001) - teoksen runojen avulla palauttamaan Natachan mieleen ajatuksia ja sanoja, joiden hän luuli ja kadonneen mielestään. Ennen muuta Caution onnistuu tuottamaan Natachalle tunteita, jotka Alphavillessa on kiellettyjä.

Elokuvan alussa Jemmy joutuu seuraamaan suurta vuosittaista juhlaa, jossa mm. tapetaan rikollisia ampumalla heitä uima-altaaseen. Yhden miehen rikoksena oli se, että hän alkoi surra kuollutta vaimoaan ja itki. Toisin sanoen ihmisillä joissain tilanteissa oli edelleen kyky tuottaa kiellettyjä tunteita ja ajatuksia. Koska Alphavillen asukkaat eivät pelänneet kuolemaa, heille kuolemantuomiokaan ei oikeastaan ollut rangaistus vaan ennemmin helpotus. Eipähän tarvinnut kuolla enää uudestaan, kun oli jo kerran kuollut.

Alpha 60:n, von Braunin ja tietokoneinsinöörien suunnitelmana on alistaa muiden maiden asukkaat hallintaansa, ja siksi he ovat lähettäneet mutanttejaan ympäri tuntemaansa maaimankaikeutta, lähigalakseihin. Ilmeisesti tämäkään toiminta ei ole tuottanut riittävän nopeasti toivottuja tuloksia, sillä nyt Alpha 60 oli aloittamassa sotaa kaikkia muita maita vastaan. Vain Jemmy Cautionilla, joka oli vakooja-sanomalehtimies, on enää mahdollisuus pelastaa muut kaupungit, maat, planeetat Alpha 60:lta. Ja hän tietysti tekee sen niin kuin kovaksi keitetyssä dekkarissa tehdään. Listimällä vastustajiaan, laskematta kuolleiden määrää.

Romantiikkaakin tähän tieteiskertomukseen mahtuu, sillä Caution rakastuu kauniiseen Natachaan, mikä on tietysti molemminpuolista. Jossain vaiheessa Natacha sanoo, että hän haluaa lähteä Jemmyn kanssa ulkovaltoihin pois Alphavillesta ja niin elokuvan lopussa käykin. Kun Alpha 60 on tuhottu, Natacha ja Jemmy ajavat autolla kohti auringonlaskua kotiin johonkin toiseen kaupunkiin.

"Alphavillessa" on paljon huumoria, joka elokuvan luonteen takia on usein synkän mustaa. Heti elokuvan ensimmäisestä Alpha 60:n repliikistaä lähtien huumori on mukana. Godard lainaa Jorge Luis Borgesin "Legenda" - esseetä. "Toisinaan todellisuus on liian mutkikas kuvailtavaksi sanoin. Tarina muuntaa sen legendan muotoon, jollaisena se voi kiertää koko maailman." Katsoja tajuaa jonkin ajan kuluttua, että elävä legenda, joka oikoo mutkikasta todellisuutta on 'Philip Marlowen' - näköinen ja oloinen salapoliisi. Melkein heti saavuttuaan hotelliin Lemmy, kylmän viileästi, suihkuun mennessään, ohimennen tappaa miehen, joka on jostain syystä tullut uhittelemaan hänen huoneeseensa.

Elokuvassa on myös viittauksia toisen ranskalaisen ohjaajan Jean Cocteaun "Orpheus" - trilogiaan. Jemmyllä on samanlaisia piirteitä kuin myyttisen tarinan Orfeuksella. Hän mm. sanan, runojen voimalla saa aikaan muutoksia muissa ihmisissä.

"Psykopaatin jäljillä"

Michael Mannin elokuvan "Psykopaatin jäljillä" (1986) nimi voisi yhtä hyvin olla "Punainen lohikäärme", ja itse asiassa  Thomas Harrisin kirjan "Punainen lohikäärme" (1981) pohjalta vuonna 2002 Brett Rattner teki samannimisen elokuvan. Siis kaksi elokuvaa 15 vuoden välein saman kirjan pohjalta, mikä kertoo jotain Harrisin kirjan - tai oikeastaan hänen kaikkien neljän 'Hannibal Lecter' - kirjansa suosiosta -, sillä niiden jokaisen pohjalta on tehty elokuva.

Toinen elokuva John Dammen ohjaama "Uhrilampaat" (1991) oli kuitenkin vasta läpimurtoelokuva. Aiemmin sivuhenkilönä ollut Hannibal Lecter oli nyt nostettu yhdeksi päähenkilöistä, mikä oli elokuvan suosion avain. Lecteristä teki kiehtovan hahmon, että hän oli samaan aikaan sekä kuuluisa  ja  huippuälykäs   rikospsykiatri että itsekin väkivaltarikollinen, jonka julma salaisuus oli, että hän oli tappanut ihmisiä - ja syönyt heidän maksansa.

Kolmas elokuva oli Ridley Scottin "Hannibal" (2001) ennen "Punaista lohikäärmettä", jonka jälkeen jälleen uusi ohjaaja Peter Webber palasi Hannibalin lapsuuteen "Nuoressa Hannibalissa" (2007).

Rattnerin "Punaisen lohikäärmeen" jälkeen "Psykopaatin jäljillä" tuntuu pliisulta. Kohtauksia ei ole viety samalla tavalla loppuun, ja useasti jää odottamaan ja kysyy itseltään, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mikä on valitettavaa, sillä elokuva on kelpo rikoselokuva ja trilleri, joka kestää kovaakin käyttöä. Mutta miksi Francis Dollarhyde ei syökään sitä púnaista lohikäärmettä? Entä missä on jännittävä 'hammaskeijun' jäljitys, jossa jäljet johtavat valokuvalaboratorioon? Entä miksi Dollarhyde ei esiintynytkään lukkoseppänä jne. Turhia kysymyksiä jos ja kun ei ole nähnyt "Punaista lohikäärmettä".

"Psykopaatin jäljillä" antaa aineksia pohtia yhdestä näkökulmasta, mikä teki Francis Dollarhydestä sen mitä hän oli, sarjamurhaajan. Onko hänen hahmonsa edes aivan uskottava? Kirjailija Thomas Harris on haastatteluissa vuosien varrella maininnut useita eri todellisia henkilöhahmoja, jotka ovat vaikuttaneet Hannibalin hahmon muotoutumiseen. Mm. sarjamurhaajiin Thomas tutustui ennen kirjailijaksi ryhtymistään, jolloin hän oli rikostoimittajana.

Elokuvan jännitys syntyy mm. siitä, miten FBI:n agentti Will Graham alkaa jäljittää Hannibal Lecterin avulla 'hammaskeijua' niin kuin muissakin Hannibal-elokuvissa, ja aivan samoin kuin "Uhrilampaissa" keskustelu ja kaupunkäynti Lecterin kanssa on äärimmäisen vaarallista. Ja tutun kaavan mukaan Lecter onnistuu saamaan siitäkin huolimatta, että on itse tarkkaan vartioituna vankilassa, yhteyden Dollarhydeen. Ja lopulta myös Grahamin perhettä uhkaa sama kohtalo kuin muita hammaskeijun tappamia perheitä. Ja tutun kaavan mukaan Will ja hänen perheensä hän pelastuvat ja Francis Dollarhyde kuolee poliisin luoteihin elokuvan lopussa.

Suomalaisessa Wikipediassa esitetään ajatus, että Dollarhyden persoonallisuus on jakaantunut ja hän yrittää saada sen toisen, punaisen lohikäärmeen, hallintaansa syömällä piirroksen lohikäärmeestä. "Psykopaatin jäljillä" elokuvassa tätä motiivia ei kuitenkaan ole mukana. Tässä elokuvassa korostuvat  Dollarhyden ongelmat mm. oman sukupuolisuutensa kanssa. Hän on selvästi homoseksuaali ja joutunut kieltämään itsestään sen, ja hän yrittää olla ns. normaali tappamiensa kauniiden, nuorten kotirouvien kanssa. Kiinnittämällä peilit heidän silmiinsä hän näkee rakastellessaan heidän kanssaan millainen hän todellisuudessa on - naisten silmin. Eikä kukaan pääse arvostelemaan tai nauramaan hänelle. He kun ovat jo kuolleita. Itsetunnon vahvistaminen ilmeisesti vaatii saman mallin toistamista yhä uudelleen, aina täyden kuun aikaan, millä tavalla Dollarhyde saa pidettyä itsensä koossa.