Kukapa 60-luvun lännenelokuvia katsonut ei muistaisi mursunviiksistä Charles Bronsonia esimerkiksi Sergio Leonen italowesternissä "Huuliharppukostaja" (1968). Elokuva on yksi niistä, jonka katson aina kun se tulee TV:stä. Ja sehän tulee tasaisen tappavaan tahtiin kerran 4-5 vuodessa. Jotain elämää suurempaa elokuvassa on - samoin kuin Nicolas Winding Refnin "Bronsonissa" (2009), jonka alter egon nimi on Charles Bronson. Sen-oikean-Bronsonin kanssa tällä Bronsonilla ei elokuva-arvosteluiden mukaan ole paljonkaan tekemistä. Michael "Mickey" Petersonilla alias Charles Bronsonilla ovat kuitenkin komeat mursunviikset, joita yksi elokuvan huorahtavista (mitä se sitten tarkoittaakaan) naisista luonnehtii räkäjarruiksi. "Kuin pussaisi pillua", Mickeyn myöhempi panopuu - tai sellaiseksi pyrkivä - kehuu viiksiä.
Elokuvan Charles "Charlie" Bronsonin sanotaan todellisuudessa olevan Britannian kuuluisin (ja väkivaltaisin) vanki. Hän on istunut vuodesta 1974 lähtien 34 vuotta vankilassa, joista 30 vuotta eristyksessä ja vähän aikaa pöpilässäkin arvaamattoman väkivaltaisen käyttäytymisensä takia, minkä takia hän sitten pääsi sieltä myös poiskin. Ja hän on ylpeä maineestaan. Hän on elämän taiteilija, joka materiaalina oma ja muiden keho. Kehoja muokataan niin nyrkeillä kuin siveltimillä. Rauhallisen, klassisen musiikin soidessa taustalla.
Elokuvan kertoja on Charles Bronson itse, vihdoin vapauduttuaan vankilasta. Tosin lopputeksteissä todetaan, ettei hän ole vielä vapautunut. But anyway. Hän kertoo teatterissa elokuvan aikana suurelle yleisölle kuuluisan, paljon lehdissäkin jauhetun tarinansa urastaan elämän taiteilijana. Välillä hän lyhyesti esittää performanssina kohtauksia vankilasta ja sen ulkopuolelta, minkä jälkeen kamera siirtyy kuvaamaan todellisia tai kuviteltuja tapahtumia - yleensä vankilassa, sillä siellähän Micky oli 95% ajastaan.
Usein Bronson johtaa katsojia harhaan (huumoria, huumoria) ja kertoo totena kuviteltua - ja hetken päästä paljastaa, ettei se ollutkaan totta, ja olettaa, että yleisö pitää hänen kertomustaan hauskana. Ja odotusten mukaisesti yleisö nauraa - enemmän pelosta ja kauhusta Bronsonia kohtaan kuin että tarinassa sinänsä olisi mitään kovin hauskaa. Samalla tavalla kuin vankilan johtaja ja taideterapeutti yleisökin mielistelevät TV:stä-tuttua Bronsonia, ties mistä syystä. Elämän läpikotainen absurdius paljastuu Bronsonin kautta. Hulluiksi osoittautuvat muut kuin Bronson.
Mickey Peterson alias Bronson jopa päästetään vapaaksi vankilasta vain ja ainoastaan siksi, että hän tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi, eivätkä vartijat pysty muuta kuin raa'alla, brutaalilla joukkovoimalla saamaan hänet hallintaan eristyksen ulkopuolella. Elokuvan aikana vartijat ja erikoisjoukot pieksevät miehen lukemattomia kertoja henkihieveriin, mutta aina hän nousee maasta aina vain suurempana sankarina hymyssäsuin.
Elokuvan alussa Mickey pohtii elämänsä suuntaa. "Minulla oli kutsumus", hän sanoo. "En vain tiennyt mihin." Sinänsä absurdi ajatus, sillä yleensähän oletaan, että ihmisellä on kutsumus johonkin tiettyyn ammattiin tms. Mickey mainitsee vain kaksi vaihtoehtoa: laulamisen ja näyttelemisen. (Sillä vain niillä tavoilla voi päästä vähällä vaivalla ja tyhjällä päällä suureksi tähdeksi.) Hän toteaa realistisesti, ettei hänellä ollut lahjoja kumpaankaan, joten johtopäätös oli, että vaihtoehdot kävivät vähiin.
Aluksi hän yrittää perinteistä äkkirikastumisen tapaa, ja ryöstää katkaistulla haulikolla pankin - tai itseasiassa pienen postitoimiston - saaden 50 puntaa ja jää heti kiinni, mistä rävähtää seitsemän vuoden vankilatuomio. Mickeylle se on kuitenkin pelastus, kuin Jumalan armolahja. Hän saa nopeasti mainetta miehenä, joka panee vartijoita järjestykseen, vaikka tulee aina samalla itsekin piestyksi. Tarinan loppu onkin vankilakierteen kuvausta monine koukeroineen.
Mickey suhtautuu vankilaan erittäin positiivisesti. Se on hänen maailmansa, enemmän kuin koti tai ainakin melkein. "Minulle vankila oli paikka, jossa sain vihdoin hioa – ja kehittää taitojani.", hän kertoo suurelle yleisöjoukolle teatterissa. "Se oli kuin taistelukenttä. Se oli mahdollisuus. Se oli paikka missä maineeni kasvoi."
Hän on kuin sotaelokuvien sankarit, jotka legitiimillä väkivallalla niittävät omiensa joukossa mainetta. Hän on sotien väliajan sankari yhä uusia eurooppalaisia - tai eurooppalaisten tavalla tai toisella aloittamia - kahakoita odotellessa. Siksihän ihmiset väkivaltaviihdettä katsovat, siksi, että nauttivat siitä. Sadistisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti